Tähtihetki.

Tein tänään jotain jännää, nimittäin toimin avustajana erään televisiosarjan kuvauksissa! Kyseessä olivat kakkosella pyörivän sketsisarja Siskonpedin tokan tuotantokauden ulkokuvaukset, lähinnä pari yksittäistä kohtausta. Bongasin pari päivää sitten ilmoituksen, jossa haettiin "pesunkestävää hipsteriä" ja tunnistin siitä jossain määrin itseni. Ilmoittauduttuani hommaan mukaan sain kuulla kaveripiiristä kommentteja, tyyliin "eihän sun mitään tarvii esittää". Ilmestyinkin tänään kuvauspaikalle aika lailla omana itsenäni, lempparipaita päällä. Täytyy todeta kokemuksen syvällä rintaäänellä, että pehmeimmät farkkupaidat löytää ehdottomasti nuhjuisimmilta kirppareilta!

Kuvauksissa oli mukavaa, tosin huikeat parikymmentä sekuntia parrasvaloissa vaativat toteutuakseen ainakin kolme tuntia odottelua. Kokemus avustajana toimimisesta oli silti hauska, aurinko paistoi lämpimästi ja kahvi oli hyvää. Kun palasin kotiin homman päätyttyä, pompin suunnilleen seinille energisyyttäni. Oli niin hyvä fiilis. E osti minulle kaupasta keltaisia narsisseja ja me kokkailtiin vihannespainotteinen pyttipannu klassisen vinyylilevyn pyöriessä taustalla. Ei paha, kaiken lisäksi jälkkäriksi oli tarjolla pussillinen porkkanoita. Porkkanoita! Oon nykyään niin hulluna porkkanoihin, että muutun kohta varmaan itsekin oranssiksi. Ehkä tänä kesänä rusketuskin tarttuu iholle entistä paremmin! 

Ihana valo.

Auringolla on ihmeellinen voima. Olen viime päivinä ollut tavallistakin energisempi, onnellisempi ja nauravaisempi ihan vain lisääntyneen valonmäärän ansiosta. Olen kaivanut lipastonlaatikosta esiin Ray-Banit, ostanut kukkia keittiöön, suunnitellut villapaitavaraston harventamista ja kummallista kyllä nauttinut jopa siitä, että auringonvalo on paljastanut sen, kuinka likaiset meidän olohuoneen ikkunalasit oikeasti ovat. Syön aamuisin tuorepuuroa suupielet korvissa ja käyttäydyn välillä kuin viisitoistavuotias, joka on ensikertaa ihastunut. Leijailen varmaan kohta katonrajaan. Kevät on ihana, eikä pelkästään siksi, että sen jälkeen tulee ihana kesä. Keväällä kaikki alkaa.

Ja osittain myös loppuu. Olen miettinyt paljon koulua, koulun loppumista ja sitä, kuinka nopeasti opiskeluaika on loppujen lopuksi kulunut. Nyt jäljellä on tosiaan enää kaksi kuukautta, viimeisiä viedään. Viime syksyyn verrattuna meno on muuttunut huomattavasti rennommaksi. On jopa vähän hassua, kun elämää ei nykyään ohjeile mikään lukujärjestys tai minuuttiaikataulu. Maanantaisin on toki ranskankurssi ja keikkatyövuorot on merkitty kalenteriin, mutta muuten on kevyttä, saan vääntää opinnäytetyötäni kaikessa rauhassa. Kävin eilen tekemässä teemahaastattelua. Hymyilyttää, sillä tiedän olevani ikäpolvitoimintaa käsittelevän opparini suhteen aikamoisen liekeissä. Vaikka vääntämistä se silti on, välillä.  

Opinnäytetyö on vain yksi niistä asioista, jotka on väännettävä ennen toukokuun loppua. On luettava pääsykoekirjoja, tehtävä muutama kurssiportfolio valmiiksi, hoidettava pieniä käytännön asioita. Lista on lähes loputon, mutta onneksi rakastan listoja. Oonkin viime aikoina innostunut tekemään joka päivälle eräänlaisen muistilistan, jonka avulla onnistun suorittamaan asiat reippaasti ennen deadlinea ilman, että ne lopulta kasautuisivat kaikki samaan ajankohtaan. On ihan paras fiilis, kun saa vetää viivan suoritetun homman ylitse ja kun näkee, miten lista hitaasti typistyy. Silloin tuntuu äärimmäisen tehokkaalta, erityisen aikuiselta.

Odotan innolla E:n ja miun tupareita, niitä järjestetään ainakin kolmet. Odotan myös meidän huhtikuun lopulla olevaa Tanskan matkaa ja ylipäätään kaikkea, mitä kevät tuo tullessaan. Sanoinko jo, että kevät on ihana? Itse asiassa tällä hetkellä tuntuu, että se on jopa ihanin.

Muutoksia luvassa.

Nyt eletään muutosten aikaa, monellakin tapaa. Olen ensinnäkin muuttanut yhteen poikaystäväni kanssa. Tai en minä mihinkään muuttanut, poikaystävä vain muutti minun luokseni. Asumme nyt siis yhdessä siinä samassa suloisessa asunnossa, jossa itse olen asustanut jo viitisen vuotta. Se on mukavaa. Meillä on levysoitin ja täydellisesti järjestetty kirjahylly, valtava jukkapalmu ja liian paljon keittiötarvikkeita. Yhteiselo on mukavaa; nautin sydämeni kyllyydestä siitä, että sängyssä on toisen jalat lämmittämässä omia ja aamupalapöydässä joku, joka tuijottelee lempeästi vastaan.

Talvi on hiljalleen muuttumassa kevääksi. Hitaasti hyvä tulee. Oma valmistumiseni lähestyy sen myötä pelottavan nopeasti, vaikka tämä kevät onkin osaltani lähes luvattoman laiska. Kävin tällä viikolla tekemässä ensimmäistä teemahaastattelua opinnäytetyötäni varten ja viimeinen ranskan kurssi on edennyt jo puoliväliin. Hassua, vastahan minä nämä opinnot aloitin ja kohta painelen jo työelämään tutkinto taskussa! Tai en tiedä painelenko. Saatan nimittäin painella myös uudelleen kouluun. Luen tällä hetkellä enemmän tai vähemmän innokkaasti teatteritiedettä, kokeet ovat toukokuun lopulla. Pidän tavallaan siitä, että Aristoteles ei sano runousopissaan loppujen lopuksi oikein juuta eikä jaata, mutta silti hänen normatiivista tekelettään luetaan ja tulkitaan vielä tänäkin päivänä.

Muutoksen tuulet puhaltelevat myös täällä blogin puolella. Olen yrittänyt syksystä asti löytää uudelleen sitä samaa virtaa, jonka voimin jaksoin, muistin ja ennätin päivittää tänne säännöllisesti kuulumisiani ja menojani. Lueskelin tänään vanhoja postauksia ja yhtäkkiä alkoi tuntua siltä, ettei vanha tahti enää löydy. Oleskelen nykyään paljon Instagramin puolella, sillä jostain syystä kuvat ovat alkaneet puhua paljon selkeämmin kuin sanat ja lauseet. Olenkin ajatellut, että hylkäisin ajatuksen selkeästi jäsennellystä blogista, jossa raportoin elämääni johdonmukaisesti ja tarkasti. Johdonmukaisuus ei nimittäin tällä hetkellä onnistu kirjoittamisen alueella, noup. Siispä aion tästä eteenpäin postata lähinnä yksittäisiä hetkiä, ajatuksia ja ajatustenvirtaa. Kirjoittaa kuvien inspiroimana ja kirjoittaa juuri sillä tavalla kuin juuri sillä hetkellä tekee mieli. Ei tarvitse olla mitään yhtenäistä teemaa tai runkoa. Kerron asioista, joista haluan kertoa. Asioiden ei tarvitse edes liittyä toisiinsa. Siinä se. Tajusin, että blogin nimikin on lähtöisin juuri siitä; välähdyksiä, silmänräpäyksiä. 

Tavataan siis tästä eteenpäin pienten hetkien ja suurten kokemusten parissa! Minut löytää edelleen tästä samasta paikasta, jatkossa varmaan useammin ja paremmin. Tervetuloa mukaan eli messiin!

Aikuinen nainen mä oon.

Täytin eilen 25 vuotta. Odotin jotain eeppistä muutosta olotilassani tämän merkittävän ikäsiirtymän johdosta, mutta eipä tuntunut oikein missään. Tai no, tuntui ihan hyvältä. Ikäkriisikin jäi jälleen kokematta, sillä koin sen jo täyttäessäni 20. Turhaan taisin kriiseillä tuolloinkin, sillä mikäs tässä on ollut ollessa. Neljännesvuosisata takana, seuraavat edessä!

En pidä matematiikasta, joten numeroissa ja niiden yhteenlaskemisessa ei ole mielestäni kauhean paljon hohtoa. Pidän silti syntymäpäivistä, sillä silloin voi heittäytyä hyvin perustein vähän hemmoteltavaksi, ottaa vastaan roppakaupalla virtuaalisia onnentoivotuksia, saa ehkä pari korttia, puhelua, halausta ja ennen kaikkea hirveän hyvän mielen. E antoi minulle suloisen pinkin kortin ja minä leivoin sen kanssa täydellisesti mätsäävän raakakakun, jota olen päättänyt syödä viikon ajan aamupalaksi. Ihan vain siksi, että voin! Aikomus saattaa tosin epäonnistua, sillä söin jo tänään reilun kolmanneksen kakusta ihan itsekseni..... Onneksi raakakakku on suhteellisen terveellistä!

Back in business.

Olen täällä taas. Oletteko tekin?

Tuntuu hassulta ja ehkä vähän myös jännittävältä kirjoittaa tänne pitkän tauon jälkeen. Olen ollut lokakuusta lähtien äärimmäisen huono bloggaaja ja yritän taas parantaa tapani. Kolmen kuukauden poissaololle on olemassa kuitenkin varsin uskottavia ja ymmärrettäviä selityksiä. Olen raatanut opinnäytetyön suunnitelmavaiheen kanssa, joka on ollut enemmän tai vähemmän tuskallista ja hermoja raastavaa. Rakastan aihettani, olen ollut tehokas tiedonhankkija ja kuluttanut istumalihaksiani Microsoft Wordin ääressä 12-tuntisia päiviä. Prosessi on kuitenkin myös takkuillut, osa yhteistyökumppaneista on perääntynyt ja lähdeviittaustaitoni ovat onnettomat. Olen välillä laskenut päiviä siihen hetkeen, kun valmistun toukokuussa.

Lisäksi olen viettänyt valtavasti aikaa totaalisessa evakossa, pois kotoani ja toisten nurkissa. "Lyhytkestoiseksi" suunniteltu kylpyhuoneremontti kestikin lopulta viikkotolkulla ja tuotti lukuisia harmaita hiuksia. Jouluviikolla pääsin palaamaan omaan kotiini, mutta rakennuspöly ei ole vieläkään täysin laskeutunut. Sitä on löytynyt ovenkarmien päältä, tehosekoittimen sisältä ja kaikkein rakkaimpien talvitakkien kauluksista. Toivottavasti minä ja tavarani emme joudu remonttirumban keskelle ainakaan vähään aikaan. Kylpyhuone on nyt entistä hienompi, suorastaan hotellitasoa. Sen voi kuvitella huutavan hallelujaa kirkolliskuoron äänellä, jos ovi sattuu olemaan auki ja korkean katon ledvalot pääsevät loistavat muuhun asuntoon.   

Täytän ensi viikolla 25 vuotta, jännittää vähäsen. Pidän tätä siirtymää askeleena aikuisuuteen, aikaan jolloin nautitaan laskujen maksamisesta, herätään vapaaehtoisesti aikaisin ja jätetään heräteostokset tekemättä. Katsotaan, toteutuuko visio omalla kohdallani.

Lupaan palata kirjoittamaan elämässä tapahtuvista silmänräpäyksistä jatkossa vähän useammin. Olkoon se minun tekemättä jäänyt lupaukseni tälle vuodelle. En siis sano hyvästi vaan näkemiin!

Kulttuuria ja korvapuusteja.

Viime keskiviikkona järjestettiin ensimmäistä kertaa Galleriakeskiviikko, jonka tarkoituksena on houkutella joka kuun ensimmäisenä keskiviikkona kaikenlaiset ihmiset kiertämään Helsingn taidegallerioita. Olen itse tavallisesti melko harjaantunut näyttelyvieras, joten galleriakierrokselle lähteminen ei tuntunut mitenkään oudolta tai pelottavalta jutulta. Valitsin tarjonnasta kiinnostavimmat palat ja suuntasin Galleria Brondaan katsomaan Marita Liulian maalauksia. Tykkäisin todella kovasti ja taiteilija itsekin sattui sopivasti olemaan paikalla. Istuuduin juomaan skumppaa hetkeksi, kun näyttelytilan keskellä alkoi pieni ohjelmanumero; sellosoittoa maalausten pohjalta. En viipynyt kauaa, mutta käynnistä jäi lämmin ja hyvä fiilis vielä pitkäksi aikaa jälkeenpäinkin.  

Myös nyt viikonloppuna ollaan koettu kulttuuria, nimittäin ruokakulttuuria. E ja minä lounastimme eilen Woolshedissä, meille aivan uudessa ravintolan ja baarin yhdistelmässä. Meneillään ovat parhaillaan Syö Helsinki -ruokaviikot eli kampanjassa mukana olevista paikoista saa tietyt annokset 10e hinnalla. Ollaan kierretty ravintoloita aikaisemminkin saman kampanjan innoittamina, ja tällä kertaa päätettiin kokeilla jotain ihan uutta. Onneksi kokeiltiin! Vaikka Woolshedissä olikin jonoa ulko-ovelle asti, pienen odottelun jälkeen pöytään tuotiin muhkeat härkähampurilaiset (minulle avokadolla ja E:lle savujuustolla höystetty) ja aussilaista olutta. Maistui harvinaisen hyvin, tuonne mennään uudestaankin! 

Eilen sattui kaiken lisäksi olemaan kansallinen korvapuustipäivä, joten päätimme leipoa sen kunniaksi reilun määrän pullaa. Leipomisprosessin aikana oli pakko lähteä kahdesti kauppaan, kuten meidän mestarikokkien tapoihin kuuluu. Ensin puuttui hiiva ja sitten kaneli loppui kesken. Korvapuusteista tuli kuitenkin mitä maukkaimpia, ja niitä nautittiin kuuman kaakaon ja lauantai-illan leffaksi valikoituneen Snowpiercerin ohella.

Snowpiercerin oli tarkoitus olla yksi tämän vuoden huikeimmista katsomistani leffoista, mutta eipä oikeastaan ollut. Olin odottanut Tilda Swintonin roolisuoritusta ja muutenkin tajunnanräjäyttävää, metaforilla ladattua toimintaseikkailua, mutta jouduin pettymään pahasti. Metaforia oli kyllä runsaasti, mutta ne jäivät harvinaisen epäselviksi. Juna puksutti jääkauden läpi kyydissään ihmiskunnan viimeiset henkiinjääneet, mutta idea ei oikein sen pidemmälle edennyt. Snowpiercer oli väkivaltainen, omituinen ja osittain jopa häiritsevän naurettava. E:kään ei oikein tuntunut tajuavan leffan tarkoitusta ja minua hävetti, kun olin valinnut meille niin "huonon" leffan katsottavaksi. No, huomenna mennään katsomaan Ulvilan murhamysteeriä ihan leffateatteriin asti, ehkäpä E on osannut valita paremman leffan.

Tarina tatuointien takana.

Kävin tatuoitavana tiistaina, elämäni toisen kerran. Moni on ihmetellyt pieniä tatuointejani ja kysellyt, miksi olen valinnut juuri kyseiset leimat iholleni. Arvostan ja ihailen toki puhtaiden muotojen yksinkertaista kauneutta ja pienet asiat ovat elämässä minulle niitä suurimpia. Olen silti pohtinut tatuointieni tarinaa lukemattomat kerrat, ja nyt seuraa pieni selonteko siitä, mitä ranteissani olevat kuvat minulle merkitsevät.   

Hankin ensimmäisen tatuointini reilut neljä vuotta sitten. Kaipasin tuolloin elämääni pysyvyyttä enemmän kuin mitään muuta. Varmuutta asioista, selkeitä suunnitelmia; muistusta siitä, että asioilla on tapana järjestyä. Iholleni ilmestyi pieni äärettömyyden symboli, sillä mikä olisikaan pysyvämpää kuin tatuoitu äärettömyys? Opiskelin tuolloin intohimoani, teatterikäsikirjoittamista ja olin juuri muuttanut yksin Helsinkiin, suureen ja kiehtovaan kaupunkiin. Minulla oli uusi ystäväpiiri ja katse tiukasti tulevaisuudessa; tiesin tasan tarkkaan, mitä haluan, mitä teen sen saavuttaakseni, missä olen viiden vuoden kuluttua ja niin edelleen. Tai ainakin kuvitelin tietäväni.

En päätynyt teatterialalle eivätkä suunnitelmat menneet selkeitä raiteita pitkin. Panikoin ja puskin itseäni väkisin kohti aiempia tavoitteita, kohti ääretöntä ja sen yli, koska samat tavoitteet olivat olleet elämässäni aina ja oli pelottavaa ajatella niiden vaihtuvan johonkin tyystin toiseen. Äärettömyyden symboli sai vähitellen uuden merkityksen; asioita olisi turha kiirehtiä, minulla olisi kaikki aika maailmassa, jos vain sen ottaisin. Saavuttaisin tavoitteeni aikanaan, kaiken ei tarvitsisi tapahtua silmänräpäyksessä. 

Mutta kuinkas sitten kävikään? Päädyin puoliksi sattuman kautta opiskelemaan sosiaalialaa, aiemmista suunnitelmistani täysin poiketen. En hylännyt vanhaa intohimoani, mutta tajusin antaa tilaa myös uusille vaihtoehdoille. Kummallista kyllä, olen sattumaan täysin tyytyväinen. Vaikka lähdinkin opiskelemaan päiväkotityö mielessäni ja olen opintojen loppua kohden yhä enemmän sitä mieltä, että vanhustyö onkin minun juttuni, en ole kavahtanut muutosta. Muutoksesta tuli uusi ystäväni.

Kävin siis aiemmin tällä viikolla hankkimassa oikeaan ranteeseeni vastaparin äärettömyydelle, jatkuuvuudelle, varmuudelle ja raiteilla kulkemiselle. Nyt osaan arvostaa myös muutoksen mahdollisuutta; sitä, että voin ja uskallan valita myös toisin. On hyvä voida luottaa siihen, ettei unelmista tarvitse luopua, että asiat ottavat aikansa ja ettei koskaan ole liian myöhäistä tavoitella niitä uudestaan. What goes around comes around. Mutta on myös hyvä uskaltaa kääntyä kulmista, tutkia tuntematonta, suunnata seikkailuun. Joskus on hyvä mennä raiteiltaan, ihan vain siksi, että juna voisi kulkea sen jälkeen taas täyttä vauhtia. 

Tuntuu että samalla tunteet ovat saaneet vastaparikseen järjen. Molemmille on paikkansa ja yhdessä ne muodostavat hyvän tasapainon. Tuntuu, että minäkin olen löytänyt tasapainon.