This too shall pass.

Joululoma on ollut ihana ja ihmeellinen. Se on tosin ollut myös pimeä ja sateinen, sillä kaikkien odotusten vastaisesti lumi ennätti sulaa Mikkelistä ennen kuin minä pääsin nauttimaan siitä. Oon silti nauttinut lomastani sataprosenttisesti, ja nautin itse asiassa edelleen. Kolmesta vapaasta viikosta on jäljellä vielä yksi, ja olen jo ennättänyt elpyä karmeasta kaamosväsymyksestäni varsin hyvin. Suurin syy on kai ollut siinä, etten ole huolehtinut pariin viikkoon mistään muusta kuin siitä, mitä ruokaa kasaisin seuraavaksi lautaselleni tai minkä kanavan valitsisin, kun hyviä leffoja on tullut samaan aikaan niin monta.

Varsinainen joulu hujahti silti ohi nopeammin kuin osasin odottaakaan. Oon sitä mieltä, että puolet joulutunnelmasta syntyy juuri odottamisesta, siitä kun joulua rakennetaan ja siihen valmistaudutaan. En ehkä hirveästi arvosta sitä, että kaupat turruttavat asiakkaansa joulujingleillä jo lokakuun loppupuolella, mutta muuten tykkään kyllä fiilistellä tulevaa joulua jo viikkoja etukäteen. Odottaminen on mukavaa, mutta odotuksilla on usein tapana kääntyä stressiksi ja turhan raskaaksi taakaksi. Mitä enemmän odotuksia on, sitä tärkeämpää niiden toteutumisesta tulee. Tämän olen huomannut jo monena aikaisempana jouluna. Kun olen asunut omillani ja palannut kotiin viettämään joulua, on ollut kamalan oleellista viettää juuri täsmälleen samanlainen joulu kuin aina edellisinäkin vuosina. Vaikka elämä kulkee eteenpäin, on ollut ihanaa tietää, että jotain säilyy silti ennallaan.

Siksi montaa joulua onkin varjostanut kireä ilmapiiri ja odotus on huipentunut stressin purkautumiseen. Olen ollut tarkkana siitä, että pöydässä on samat ruoat kuin aikaisemminkin, että joulukuusi on yhtä vihreä ja tasainen ja tuuhea kuin aikaisemminkin, että joulusauna on kello kolmelta puuron jälkeen ja päivällinen puoli kuudelta ja lahjojen jakaminen ruokailun jälkeen. Perinteet ovat kuuluneet jouluun, koska jos yksi kaava on havaittu toimivaksi, on sitä riski lähteä muuttamaan. Joulu on kuitenkin vain kerran vuodessa vaan, olisi kurjaa jos se epäonnistuisi.

Mutta. Voiko joulu epäonnistua? Entä jos se vain muuttuu? Tuleeko siitä huono, jos pöydästä puuttuu herneet ja kuusi onkin eripuolella olohuonetta kuin vime jouluna? Entä jos kuusta ei olekaan ollenkaan? Pikkuveljelläni on ollut tapana koristella kuusi kanssani joka jouluaattoaamu samanaikaisesti, kun televisiosta on katseltu Lumiukkoa. Yläoksille on aina ripustettu hopeinen sydän ja ruma päiväkodissa tehty joupukkikoriste. Tänä jouluna molemmat heräsivät vasta lähempänä kymmentä, eikä parikymppinen pikkuveli enää jaksanut innostua koristeiden ripustamisesta. Harmittelin asiaa äidille kypsän aikuisen tapaan (oikeasti melkein itketti, kun tuntui että vuosikausia jatkunut perinne alkoi luisua käsistä) ja tämä totesi, ettei oman jouluilon tarvitse olla riippuvainen muiden olemisista ja tekemisistä. Siispä koristelin kuusen itsekseni ja ihastelin lopputulosta ylpeänä. Päästin irti tiukkapipoisista rituaaleistani ja keskityin siihen tärkeimpään; rauhalliseen ja kiireettömään joulunviettoon läheisten ihmisten seurassa.

En tajunnut edes valittaa sitä, ettei aikuiseksi kasvanut pikkuveli piitannut joulupöydän antimista vaan keitti itselleen spaghettia joulupäivän puolessavälissä. Kun isä halusi katsoa jalkapalloa, se oli ihan ok ja minä katsoin ihan tyytyväisenä toisesta televisiosta 50-luvun musikaaleja. Kukin sai lomailla ja rentoutua omalla tavallaan, ei ollut pakko asettautua mihinkään muottiin. Odotukset voivat muodostua liian hallitseviksi, jos niille antaa liikaa painoarvoa. Joskus paras lopputulos voi syntyä, kun ei odota mitään vaan antaa odottamattoman tapahtua. E oli hankkinut minulle lahjaksi lahjakortin hierontaan, jatkuva ulina kipeistä hartoista oli kai ymmärretty. Yhdestä paketista paljastui yllättäen Sims3-peli. Opetellessani pelin toimintoja loin itseäni vastaavan virtuaaliminän. Hahmo näytti pelottavasti minulta ja jopa käyttäytyi tunnistettavasti. Tosin virtuaaliminä sytytti heti ensimmäisenä tulipalon keittiöön ja pissasi makuuhuoneen lattialle..... Onneksi vain virtuaalisesti. Olisi ehkä pitänyt rakentaa jonkinlainen vessa ennen kuin innostuin sisustamaan olohuonetta.  

Joulupyhien jälkeen arkeen palaaminen on tapahtunut asteittain. Suklaata kuluu edelleen, mutta kinkkua ei enää ole pöydässä joka aterialla. Kävin eilen äidin kanssa uimahallissa  puolen vuoden tauon jälkeen ja istuin porealtaassa varmaan puoli tuntia vain ajattelemassa. Lisäksi me ollaan tehty kävelyjä läheiselle hautausmaalle, jossa mullan alla ei lepää ainuttakaan tuttua, mutta pimeyden keskellä kajastava kynttilänvalo loistaa niin nätisti. Pidän hautausmaista, niissä on jotain hurjan levollista ja rauhoittavaa. Ei niinkään kuolemaa, vaan niin hirveästi elettyä elämää. Äiti yritti ikuistaa kauneutta kameralla, mutta valo ei halunnut millään asettua vastaamaan todellisuutta. Ehkä todellisuuden tallentaminen ei olekaan aina niin välttämätöntä, saati sitten sen jatkuva jakaminen.

Vaikka joulu onkin antamisen aikaa ja jaettu ilo on paras ilo, tänä jouluna en kokenut tarvetta esitellä omaa jouluani Facebookissa tai missään muuallakaan. Riitti, kun sen jakoi oma perhe. Jotkut hetket ovat niin nopeita ja ohimeneviä, että on parasta ottaa niistä kaikki irti, muuten ne ovat ohi ennen kuin niistä ennättää kunnolla nauttia. Välillä on myös hyvä ottaa aikaa ihan vain itselleen. Loma on ollut hyvä ja tarpeellinen, mutta uudeksi vuodeksi matkustan takaisin Helsinkiin ja vietän vuodenvaihteen parhaassa mahdollisessa seurassa, rakkaiden ystävien kanssa. Näkymisiin ja kuulumisiin!

Joy to the world!

Kauan odotettu joululoma on vihdoinkin alkanut! Hurraa ja eläköön! Hyvästi koulustressi ja aivan liian vähäiset (3-5h) yöunet! Tervetuloa lämpö ja kiireettömyys, joululeffat ja pitkät päiväkävelyt, ylitsepursuava ruokapöytä ja mukavat lomapäivät perheen kanssa! Seuraavat kaksi viikkoa aion ladata akkuja ja tehdä juuri sitä mitä milloinkin mieli tekee, unohtaa suorittamisen ja keskittyä sitäkin enemmän aitoon läsnäoloon. Sounds like a good plan. ♥

Viimeisen koulupäivän päätyttyä nukuin pitkät ja ansaitut päiväunet sekä pakkasin jo suurimman osan lomakamppeista huomista varten, jolloin äiti ja pikkuveli tulevat noutamaan minua Mikkeliin. Piipahdetaan matkan varrella Ikeassa, tähtäimessä on ainakin uusi matto keittiöön ja valtava annos lihapullia!

Shake up the happiness.

Arvatkaa, mikä on kamalinta nälkäisenä? Se, kun joku kuorii lähistöllä mandariinia. Se tuoksu, se tuoksu! Kävin tänään juoksentelemassa kaupungilla muutaman joululahjan perässä ja ajoitin ostoshetkeni tietysti keskelle pahinta ruuhkaa. Suoriuduin onneksi ostoksistani suhteellisen nopeasti, enkä jäänyt joulukrääsän perässä päättömästi haahuilevan ihmisjoukon jalkoihin. Ostin kaksi joulukorttia ja jonotin kassalla niiden takia viisitoista minuuttia, ja rakkaan E:n herkkulahjakin on nyt kasassa. Hysss, älkää kertoko E:lle, se on yllätys!

Joulujuttujen jälkeen kipaisin vielä Ruohonjuureen, jossa ei nykyään ole tullut shoppailtua kovin usein, kiitos niukan opiskelijabudjetin. Nyt kuitenkin päädyin täydentämään smoothievarastojani hankkimalla psylliumia ja piparminttuteetä. Pakuriteekin olisi houkutellut kovasti, mutta taidan pärjäillä ensi alkuun vanhoilla hyväksi havaituilla jauhepusseillani: kaapista löytyy tällä hetkellä macaa, chiaa, chlorellaa ja erilaisia marjarouheita. Tulin maininneeksi pakurijauhetta etsiessäni stressaantuneesta olostani ja huonosti nukutuista öistä, olen tosiaan nyt syksyn aikana sairastellut urakalla ja tuntenut oloni muutenkin kovin nuutuneeksi. Ystävällinen myyjä tarjoutui esittelemään minulle keinoja kehon energiatasapainon elvyttämiseen. Nappasinkin ostoskoriin vielä kokeilun vuoksi ashwagandha-yrttijauhetta (nimeä ei onneksi tarvinnut osata lausua), joka kuulemma samanaikaisesti auttaa unensaannissa ja antaa energiaa. Toivottavasti toimii! Seuraavaksi aion turvautua chagaan tai reishiin sekä siihen pakuriin, jos joululoma ei saa stressitasoja putoamaan.

Kotimatkalla tapahtui sitten tuo mandariiniepisodi, istuin nimittäin väsyneenä odottamassa bussia ja tunsin yhtäkkiä sen hillittömän raikkaan ja aurinkoisen tuoksun. Joku punapipoinen mies istui pysäkin toisella laidalla pussillinen mandariineja sylissään ja olisin melkein voinut siinä hetkessä rynnätä lähemmäs ja pyytää päästä jaolle. En sitten kuitenkaan tehnyt niin, vaan tulin kotiin ja laitoin tehosekoittimen surisemaan. Mustikoita, banaania, turkkilaista jugurttia, kaurahiutaleita, kauramaitoa, sitten niitä macaa, chiaa, chlorellaa, psylliumia - ja joulun kunniaksi glögiä! Älyttömän hyvää ja nopeaa, voisin ottaa tuon kombon aamupalakäyttöönkin.

Aion taas aloittaa tarkemman ja terveellisemmän ruokavalion, koska kroppa tuntuu sitä vaativan. Viime talvena olin innostunut raakapuuroista, jotka tein lähes samalla kaavalla, mutta tehosekoittimen avulla soossi on vähän juotavammassa muodossa. Oon yleensä aamuisin niin kiireinen, että syöminen jää usein väliin. Smoothien valmistamiseen ja kulauttamiseen ei onneksi mene kuin hetki, ja päivä starttaa ihan eri fiiliksellä! Kunhan vain muistaa pyyhkiä mustikkaviikset pois......       

Maistuu mantelilta!

Tunnen itseni tällä hetkellä aika stressaantuneeksi, joululoma tulee todellakin tarpeeseen. Onneksi joulu itsessään ei aiheuta juurikaan stressiä; me ollaan sovittu perheen kanssa, ettei maailma kaadu, jos joulukuusi on eri puolella olohuonetta kuin viime vuonna. Lahjoja ei välttämättä tarvitse ostaa ja tärkeintä on nauttia hyvistä ruoista ja toisten seurasta. Toimiva systeemi, viime joulu sujui ainakin paljon vähemmällä riitelyllä, kun asioista ei otettu turhan suuria paineita. Itselleni riittää varsin hyvin, jos saan syödä suklaata viltin alla ja katsoa televisiosta jouluohjelmia kynttilänvalossa.

 

Rouva Rygseck kärsii hengenahdistuksesta.

Olenkin yrittänyt kehittää stressinpoistokeinoja myös arkeen, ettei elämä muuttuisi väkinäiseksi suorittamiseksi ja velvollisuudet ahdistaviksi. Välillä on hyvä tehdä pieni irtiotto stressaamisesta ja unohtaa mielessä pyörivät ajatukset ihan kokonaan. Parhaaksi ratkaisuksi olen huomannut aivotoiminnan lamaannuttamisen televisiosarjoja ja leffoja tuijottamalla. Parhaiten rentoudun juuri sellaisten ohjelmien parissa, jotka olen nähnyt satoja kertoja, sillä silloin katsomiseen ei oikeastaan tarvitse lainkaan keskittyä. Kun osaan juonen ja vuorosanat melkein ulkoa, voin välillä mennä vaikka tiskaamaan ja antaa ohjelman pyöriä taustalla. Kun sitten palaan koneen ääreen, olen välittömästi kärryillä tapahtumista, vaikken olisi vilkaissutkaan ruutua puoleen tuntiin.

Huomaan katsovani tiettyjä leffoja tai sarjoja aina parin viikon ajan lähes repeatilla. Sillä tavalla, että kun yksi katselukerta päättyy, tulee perään heti toinen. Lopputeksteistä uudelleen alkuteksteihin. Samaa leffaa saattaa pahimpina stressihetkinä tulla katsottua kymmenenkin kertaa päivässä, tosin katselu ei yleensä ole kovin intensiivistä. Mutta aivot nollautuvat, stressi hälvenee ja ajatus selkeytyy. 

Tällä hetkellä kestokatselussa on Komisario Palmun erehdys, Mika Waltarin romaaniin perustuva mainio salapoliisileffa. Oon aina tykännyt vanhoista suomalaisista elokuvista; niistäkin, jotka ovat juoneltaan ja näyttelijätyöltään täysin naurettavia kyhäelmiä. Komisario Palmu tosin on aivan loistava, oikeasti mielenkiintoinen ja oivaltava dekkari. Olen katsonut kyseistä leffaa nyt parin viikon ajan oikeastaan kaiken vapaa-aikani, hullua mutta totta. Unohdan stressin, kun Bruno Rygseckin kuolemaa selvitetään. Roolisuoritukset ovat hyviä, ja leffan repliikit unohtumattomia. Aina yhtä mieleenpainuva on kohtaus, jossa eronnut rouva Rygseck tulee juoneeksi myrkkyä absinttilasista: "Tämähän maistuu aivan..... MANTELILTA!" Ah, niin legendaarista.      

Pieni joulu.

Mistä tietää, että on miun luona on pidetty kotibileet? Ainakin valtavasta määrästä tyhjiä siideritölkkejä, puoliksi syödyistä joulutortuista ja siitä, että jääkaappimagneetteja on yhdistelty äärimmäisen luovasti ja jokseenkin estottomasti. Viimeiset pikkujoulut on nyt juhlittu ja hyvä niin. Kyllähän tämä jatkuva juhlinta alkaa vähitellen tuntua kropassa ja päässäkin, joulukuussa kestävyyskunto on aina koetuksella. 

Nyt odotankin vain ensi torstaita, jolloin joululoma alkaa ja pääsen rentoutumaan kotiin Mikkeliin, ilman mitään velvollisuuksia tai vaatimuksia. Sitä ennen on suoriuduttava vielä kolmesta pitkästä koulupäivästä, yritettävä löytää muutamat joululahjat ja taisteltava omaa väsymystä ja pääkaupunkiseudun pimeyttä vastaan. Mikkelissä on onneksi lunta, kaipaan sen tuomaa valoa ja rauhallisuutta. Helsingin talvi on tuntunut kovin raskaalta, melkein kuin pitkitetyltä syksyltä. Onneksi raskaimpina hetkinä voi käpertyä ylisuuren villapaidan sisään ja lämmittää glögiä, glögi pelastaa päivän jos toisenkin. On sitä paitsi hassua tajuta, että talvi on jo näin pitkällä, valon määräkin taitaa olla jo lisääntymässä. Pahin on siis jo takana, kyllä tästä lopustakin selvitään.

Järki vs. tunteet.

Nyt seuraa jokseenkin syvällistä pohdintaa, sillä olen ollut viime aikoina rajun ammatillisen kriisin kourissa. Minusta pitäisi alkuperäisen suunnitelman mukaisesti tulla lastentarhanopettajan pätevyydellä varustettu sosionomi noin puolentoista vuoden kuluttua, mutta nyt taivaankappaleet ovat ilmeisesti alkaneet vaihtaa paikkaa ja raudanluja suunnitelmani on alkanut horjua. En pidä horjumisesta, pidän varmuudesta. Suunnitelma on tosin muuttunut vuosien varrella useampaan otteeseen. Vielä pari vuotta sitten olin sataprosenttisen varma siitä, että tähtään taidealalle enkä kelpuuta mitään muita vaihtoehtoja. Sitten päädyin viettämään välivuotta päiväkotitätinä ja tadaa, suunnitelma horjahti sosiaalialan puolelle.

Vaikka olenkin tällä hetkellä suuntaamassa enemmän kohti sosiaalialalla tehtävää työtä, rakastan silti edelleen teatteria täydestä sydämestäni. Ja kirjoittamista, kirjoittaminen on elintärkeä henkireikä. Minusta piti tulla käsikirjoittaja tai teatteriohjaaja, kamppailin sen päämäärän toteutumiseksi kynsin ja hampain. Sydän meni ihan vereslihalle kun halusin niin kovasti onnistua. Ja ennen kaikkea; tehdä sitä mitä rakastan. Sosionomiopintojen alkaessa päätin valita erikoistuimisopinnoikseni luovat menetelmät. Pääsisin siis toteuttamaan rakkauttani uudella alueella, tekemään jotain muuta kuin puhtaasti taiteellista työtä, mutta silti osaamistani ja intohimoani hyödyntäen.

Nyt kun draamakurssi on alkanut, olen ollut enemmän innoissani kuin kertaakaan koko opintojen aikana. Nyt tehdään sitä, mitä rakastan ja mitä haluan oppia. Taidemaailma vetää taas puoleensa valtavalla imulla, enkä ole enää ihan varma siitä, mikä on minun paikkani taiteen ja sosiaalialan kentällä. Tällä hetkellä esimerkiksi taideterapeutin työ vaikuttaisi hurjan kiehtovalta. Intohimoni näyttäytyy kuitenkin silloin tällöin hieman negatiivisena tekijänä. Koska tiedän osaavani ja haluan osoittaa sen myötä lähinnä itselleni, että nyt ollaan oman jutun äärellä, olen huomaamattani luonut harteilleni aivan massiiviset suorituspaineet. Olisihan se hirveää, jos minulle yhtäkkiä paljastuisi, etten osaakaan sitä, missä olen koko elämäni ajan kuvitellut olevani hyvä. 

Eilen kurssilla toteutettiin minun ja työparini osuus teemaohjausharjoittelusta. Vajaan tunnin ajan ohjasimme osallistavia draamaharjoituksia muulle ryhmälle, ja minähän jännitin tilannetta etukäteen kuin tuomiopäivää. En sen takia, ettenkö olisi luottanut itseeni, vaan siksi etten voinut täysin luottaa pariini. Olimme kyllä kartalla siitä, mitä tekisimme, mutta keskenämme hieman eri kartoilla. Kun ohjaus sitten alkoi, olin niin herkillä sen suhteen, onnistuisimmeko tavoitteessamme, että tartuin välittömästi tyhjiin aukkopaikkoihin ja lähdin täyttämään niitä omalla ohjaamisellani. Pelkäsin, että tilanne luisuu käsistä, jos en pidä siitä kiinni.

Opin ohjauksen aikana itsestäni enemmän kuin varsinaisesti ohjaamisesta. Tunnistin piirteitä, jotka samanaikaisesti tukevat ohjaamistani, mutta voivat myös olla suuri este onnistuneen ohjauksen tiellä. Ensimmäinen asia on se valtava epäonnistumisen pelko. Haluan pitää langat käsissäni, jotta kaikki menee suunnitelman mukaan. Kuvittelen, että omat ajatukseni ovat ainoita toimivia. En uskalla päästää niistä irti, vaikka rentoutuminen ja kaavan rikkominen voisi tuoda mukanaan yllättäviä onnistumisia. Koska rakastan teatterin tekemistä niin paljon, en välttämättä huomaa sitä hetkeä, jolloin tekeminen muuttuu pakonomaiseksi pyrkimiseksi kohti jotain sellaista pistettä, jossa itsetuntoni muuttuu täysin ehjäksi. Syy siihen, miksi alunperin lähdin harhailemaan poispäin taidemaailmasta, oli juuri se pelko, etten koskaan tulisi kelpaamaan itselleni ja sitä kautta myös muille. Ihminen on itselleen suurin vihollinen, vai miten se meni.

Aion opettaa itselleni draaman tekemisen myötä ainakin kolme asiaa. Haluan oppia luopumaan ehdottomuudesta ja luottamaan muihin ihmisiin. Haluan oppia sietämään epävarmuutta ja muutoksia. Haluan opettaa itselleni, ettei nöyryyden tarvitse sammuttaa intohimoa, vaan sen avulla tunteeseen saa ripauksen järkeä. Olen tällä hetkellä sitä mieltä, ettei omaa tietään ehkä sittenkään voi valita. Ehkä ihmisten osana on mennä kohti sellaista päämäärää, joka on jokaiselle luontainen. Jotkut kulkevat sinne suoraan ja toiset menevät kiertotietä. Katsotaan, mihin suuntaan minä lähden ja mihin lopputulokseen päädyn. Jatkan joka tapauksessa etsintöjä niin kauan, kuin koen tarpeelliseksi.

Itsenäisyyspäivitys.

Eilinen itsenäisyyspäivä sujui omalta osaltani varsin perinteisissä merkeissä. Joulukalenterin luukustakin tuli yllätyksettömästi siniristilippu. Sytytin kynttilöitä ikkunalaudalle, katselin televisiosta itsenäisyyspäivän paraatia (joka tuli tänä vuonna kotikaupungistani Mikkelistä!) ja valmistauduin itsenäisyyspäivän juhlavastaanottoon lakkaamalla kynteni punaisiksi. Meidän perheellä on ollut vuodesta toiseen tapana tehdä linnan juhlien kunniaksi pienillä Suomen lipuilla varustettuja leivoksia ja nautiskella niitä lähetyksen lomassa. Nyt kun asun jo omillani, perinne on minun osaltani päättynyt. Vähän kyllä kirpaisi, kun äiti lähetti kuvan herkullisista täytekakkupaloista samanaikaisesti, kun minä keitin täällä kukkakaalia.... noh, olin hengessä mukana.

Televisioidut juhlallisuudet olivat tänä vuonna mielestäni edellisiä paremmat, olin ihan fiiliksissä Tampereella järjestetystä juhlakonsertista ja taisin kyynelehtiäkin pariin otteeseen Vesku Loirin laulaessa. Olen kai ollut viime päivinä vähän ylenpalttisen sentimentaalinen, näitä naisena olon miinuspuolia. Mutta oli mikä tahansa aika kuukaudesta, Finlandia-hymni avaa kyynelkäytäväni takuuvarmasti. Olen yksi niistä, joka toivoisi hartaasti kansallislaulun vaihtamista Sibeliuksen mestariteokseen; minulle hymni tiivistää Suomen syntyvaiheet ja itsenäisyyden voiman ilman sanojakin.  Koko kansa tuntui meuhkaavan Silver Gynisen takia, mutta illan kohokohta oli silti Tuntematon sotilas, aina yhtä mainio kuvaus itsenäisyyden ensiaskelista. Onneksi ikivanha kuvaputkitelkkarini kesti elokuvan ajan, jättiläisen päivät ovat nimittäin uhkaavasti päättymässä lähitulevaisuudessa.

Ennen nukkumaanmenoa tuijottelin vielä ulos pimeään ja mietin, kuinka hyvä onkaan elää maassa, jossa arkiset huolenaiheet ovat loppujen lopuksi aika pieniä. Lämpimän peiton alla tuntui siltä, että kaikki on kohdallaan, ulkona eivät jyränneet tykit ja panssarivaunut vaan kodikkaat autot ja yöbussit. Oli turvallista ja rauhallista nukahtaa ilman pelkoa tai epävarmuutta huomisesta. Sellaisesta kannattaa olla onnellinen. Onnea siis Suomi, 96 vuotta on hieno ja kunnioitettava ikä. 

Ikea, mission impossible.

Uhmasin tänään ja toissapäivänä Ikean jouluruuhkaa ja suunnistin metsästämään paria tarkasti harkittua juttua. Tarkoitus oli shoppailla rauhallisesti ja hillitysti, tekemättä turhia heräteostoksia. Lopputulos oli (kuten hyvin usein Ikeassa käydessä) kuitenkin melko päinvastainen. Ikea ja minä emme taida olla ihan samalla aaltopituudella, välejämme varjostaa luultavasti jonkinlainen kirous. En nimittäin koskaan saa ostettua juuri sitä, mitä olen tullut ostamaan. Osittain syytän tästä ilmaista Ikea-bussia ja sen tiukkaa aikataulua. Jos haluan selvitä takaisin lähtöpisteeseen ilman kahden tunnin odottelua, on minun juostava osastojen läpi alle puolessa tunnissa. Ihmettelen edelleen, miten olen joskus kuin ihmeen kaupalla ennättänyt syödäkin tuossa ajassa. Ehkä nielin silloin lihapullat kokonaisina, pureskelematta ja maistamatta.  

No, juoksuksi meni tälläkin kertaa. Ensimmäisellä reissulla onnistuin raahautumaan kassalle alennushintaisen kylpyhuonematon ja jäätävän suuren taulukehyksen kanssa, hikivanan valuessa hemaisevasti talvitakin kaula-aukosta sisään. Ennätin nipin napin bussiin ja koko kotimatkan surin sitä, etten ollut ennättänyt syödä puolen euron hintaista hotdogia. Taulukehys peitti näkyvyyden bussissa ja meinasi puhkaista silmän vieressä istujalta, mutta oli siitäkin huolimatta ihan hyvä ostos. Matto sen sijaan oli surkea, vääränkokoinen ja värinenkin. Jostain syystä se oli ollut silti pakko ostaa. Tänään yritin uudestaan, tarkoituksena hankkia asennusteippiä alaoven avausnappulaa varten. Hurraa, Ikea! Mitään teippejä ei infernaalisen valtavasta valikoimasta löytynyt. Päädyin silti taas haalimaan sylin täydeltä tavaraa. Pahvisia lasinalusia, kaksi tyynynliinaa, uuden ja tällä kertaa isomman maton kylpyhuoneeseen ja......

JOULUKUUSEN!

Se on ihana, se on pikkuruinen, se on oikea kasvi! Ei mikään säälittävä tekokuusi, vaikka sellaista olinkin alunperin mennyt hakemaan. Tämä on paljon parempi! Hymyilin kuin riemuidiootti pidellessäni joulukuusta sylissäni, bussissa sydäntäsärkevästi karjunut lapsikaan ei voinut riistää hyvää mieltäni. Vaikken vietäkään joulua omassa pikku kämpässäni vaan matkustan kotiin vanhempien luokse, tämä pikkukaveri saa silti tuoda joulufiilistä näihin viimeisiin viikkoihin ennen lomaa. Paras heräteostos aikohin.