Nyt seuraa jokseenkin syvällistä pohdintaa, sillä olen ollut viime aikoina rajun ammatillisen kriisin kourissa. Minusta pitäisi alkuperäisen suunnitelman mukaisesti tulla lastentarhanopettajan pätevyydellä varustettu sosionomi noin puolentoista vuoden kuluttua, mutta nyt taivaankappaleet ovat ilmeisesti alkaneet vaihtaa paikkaa ja raudanluja suunnitelmani on alkanut horjua. En pidä horjumisesta, pidän varmuudesta. Suunnitelma on tosin muuttunut vuosien varrella useampaan otteeseen. Vielä pari vuotta sitten olin sataprosenttisen varma siitä, että tähtään taidealalle enkä kelpuuta mitään muita vaihtoehtoja. Sitten päädyin viettämään välivuotta päiväkotitätinä ja tadaa, suunnitelma horjahti sosiaalialan puolelle.
Vaikka olenkin tällä hetkellä suuntaamassa enemmän kohti sosiaalialalla tehtävää työtä, rakastan silti edelleen teatteria täydestä sydämestäni. Ja kirjoittamista, kirjoittaminen on elintärkeä henkireikä. Minusta piti tulla käsikirjoittaja tai teatteriohjaaja, kamppailin sen päämäärän toteutumiseksi kynsin ja hampain. Sydän meni ihan vereslihalle kun halusin niin kovasti onnistua. Ja ennen kaikkea; tehdä sitä mitä rakastan. Sosionomiopintojen alkaessa päätin valita erikoistuimisopinnoikseni luovat menetelmät. Pääsisin siis toteuttamaan rakkauttani uudella alueella, tekemään jotain muuta kuin puhtaasti taiteellista työtä, mutta silti osaamistani ja intohimoani hyödyntäen.
Nyt kun draamakurssi on alkanut, olen ollut enemmän innoissani kuin kertaakaan koko opintojen aikana. Nyt tehdään sitä, mitä rakastan ja mitä haluan oppia. Taidemaailma vetää taas puoleensa valtavalla imulla, enkä ole enää ihan varma siitä, mikä on minun paikkani taiteen ja sosiaalialan kentällä. Tällä hetkellä esimerkiksi taideterapeutin työ vaikuttaisi hurjan kiehtovalta. Intohimoni näyttäytyy kuitenkin silloin tällöin hieman negatiivisena tekijänä. Koska tiedän osaavani ja haluan osoittaa sen myötä lähinnä itselleni, että nyt ollaan oman jutun äärellä, olen huomaamattani luonut harteilleni aivan massiiviset suorituspaineet. Olisihan se hirveää, jos minulle yhtäkkiä paljastuisi, etten osaakaan sitä, missä olen koko elämäni ajan kuvitellut olevani hyvä.
Eilen kurssilla toteutettiin minun ja työparini osuus teemaohjausharjoittelusta. Vajaan tunnin ajan ohjasimme osallistavia draamaharjoituksia muulle ryhmälle, ja minähän jännitin tilannetta etukäteen kuin tuomiopäivää. En sen takia, ettenkö olisi luottanut itseeni, vaan siksi etten voinut täysin luottaa pariini. Olimme kyllä kartalla siitä, mitä tekisimme, mutta keskenämme hieman eri kartoilla. Kun ohjaus sitten alkoi, olin niin herkillä sen suhteen, onnistuisimmeko tavoitteessamme, että tartuin välittömästi tyhjiin aukkopaikkoihin ja lähdin täyttämään niitä omalla ohjaamisellani. Pelkäsin, että tilanne luisuu käsistä, jos en pidä siitä kiinni.
Opin ohjauksen aikana itsestäni enemmän kuin varsinaisesti ohjaamisesta. Tunnistin piirteitä, jotka samanaikaisesti tukevat ohjaamistani, mutta voivat myös olla suuri este onnistuneen ohjauksen tiellä. Ensimmäinen asia on se valtava epäonnistumisen pelko. Haluan pitää langat käsissäni, jotta kaikki menee suunnitelman mukaan. Kuvittelen, että omat ajatukseni ovat ainoita toimivia. En uskalla päästää niistä irti, vaikka rentoutuminen ja kaavan rikkominen voisi tuoda mukanaan yllättäviä onnistumisia. Koska rakastan teatterin tekemistä niin paljon, en välttämättä huomaa sitä hetkeä, jolloin tekeminen muuttuu pakonomaiseksi pyrkimiseksi kohti jotain sellaista pistettä, jossa itsetuntoni muuttuu täysin ehjäksi. Syy siihen, miksi alunperin lähdin harhailemaan poispäin taidemaailmasta, oli juuri se pelko, etten koskaan tulisi kelpaamaan itselleni ja sitä kautta myös muille. Ihminen on itselleen suurin vihollinen, vai miten se meni.
Aion opettaa itselleni draaman tekemisen myötä ainakin kolme asiaa. Haluan oppia luopumaan ehdottomuudesta ja luottamaan muihin ihmisiin. Haluan oppia sietämään epävarmuutta ja muutoksia. Haluan opettaa itselleni, ettei nöyryyden tarvitse sammuttaa intohimoa, vaan sen avulla tunteeseen saa ripauksen järkeä. Olen tällä hetkellä sitä mieltä, ettei omaa tietään ehkä sittenkään voi valita. Ehkä ihmisten osana on mennä kohti sellaista päämäärää, joka on jokaiselle luontainen. Jotkut kulkevat sinne suoraan ja toiset menevät kiertotietä. Katsotaan, mihin suuntaan minä lähden ja mihin lopputulokseen päädyn. Jatkan joka tapauksessa etsintöjä niin kauan, kuin koen tarpeelliseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti