Haalarihommia.

Eilen järjestettiin Tikkurilan Laurean varjofuksiaiset, ja voi jee miten oli kivaa! Vedin ensimmäistä kertaa violetit haalarit jalkaan ja kiersin rasteja maailman parhaiden luokkakavereiden kanssa. Hauskoja hetkiä koettiin pitkin iltaa, en muista milloin viimeksi mulla olisi ollut noin mahdottoman hauskaa.

Pyörin pääni sekaisin kuvitteellisilla festareilla, pujottelin ihmisketjun läpi, leikin "en ole koskaan" -leikkiä, ohjasin aasin hännän kiinnitystä epätoivoisesti ruotsiksi ja humalluin omenasiideristä sekä hyvästä seurasta. Kun viimeisellä rastilla rakennettiin ryhmämaskotti särkyneestä kananmunasta ja keltaisesta ilmapallosta, naurulle ei meinannut tulla loppua. Ihmiset on ihania, tuntuu että oon etuoikeutettu kun oon saanut tutustua niin hienoihin tyyppeihin.

Loppuillasta tie vei vielä pienemmällä porukalla Fredan Tivoliin, haalarikansaa oli paikalla runsaasti ja suurista odotuksista huolimatta hieno haalarimerkki jäi saamatta, yäää. Riemu repesi kyllä myöhemmin sitäkin suuremmin, kun meidän fuksiryhmä julistettiin varjojen voittajajoukkueeksi, voi sitä kiljunnan ja halausten määrää. Kun kävelin kaverin kanssa neljän aikaan aamuyöstä Kallion poikki kotiin, olin niin suunnattoman onnellinen että olisin voinut leijua loppumatkan. Söin jääkaapista kylmiä lihapullia ja nukahdin hymyillen. Näitä hetkiä haluan lisää, paljon ja pian, ja onneksi niitä myös tulee.