This too shall pass.

Joululoma on ollut ihana ja ihmeellinen. Se on tosin ollut myös pimeä ja sateinen, sillä kaikkien odotusten vastaisesti lumi ennätti sulaa Mikkelistä ennen kuin minä pääsin nauttimaan siitä. Oon silti nauttinut lomastani sataprosenttisesti, ja nautin itse asiassa edelleen. Kolmesta vapaasta viikosta on jäljellä vielä yksi, ja olen jo ennättänyt elpyä karmeasta kaamosväsymyksestäni varsin hyvin. Suurin syy on kai ollut siinä, etten ole huolehtinut pariin viikkoon mistään muusta kuin siitä, mitä ruokaa kasaisin seuraavaksi lautaselleni tai minkä kanavan valitsisin, kun hyviä leffoja on tullut samaan aikaan niin monta.

Varsinainen joulu hujahti silti ohi nopeammin kuin osasin odottaakaan. Oon sitä mieltä, että puolet joulutunnelmasta syntyy juuri odottamisesta, siitä kun joulua rakennetaan ja siihen valmistaudutaan. En ehkä hirveästi arvosta sitä, että kaupat turruttavat asiakkaansa joulujingleillä jo lokakuun loppupuolella, mutta muuten tykkään kyllä fiilistellä tulevaa joulua jo viikkoja etukäteen. Odottaminen on mukavaa, mutta odotuksilla on usein tapana kääntyä stressiksi ja turhan raskaaksi taakaksi. Mitä enemmän odotuksia on, sitä tärkeämpää niiden toteutumisesta tulee. Tämän olen huomannut jo monena aikaisempana jouluna. Kun olen asunut omillani ja palannut kotiin viettämään joulua, on ollut kamalan oleellista viettää juuri täsmälleen samanlainen joulu kuin aina edellisinäkin vuosina. Vaikka elämä kulkee eteenpäin, on ollut ihanaa tietää, että jotain säilyy silti ennallaan.

Siksi montaa joulua onkin varjostanut kireä ilmapiiri ja odotus on huipentunut stressin purkautumiseen. Olen ollut tarkkana siitä, että pöydässä on samat ruoat kuin aikaisemminkin, että joulukuusi on yhtä vihreä ja tasainen ja tuuhea kuin aikaisemminkin, että joulusauna on kello kolmelta puuron jälkeen ja päivällinen puoli kuudelta ja lahjojen jakaminen ruokailun jälkeen. Perinteet ovat kuuluneet jouluun, koska jos yksi kaava on havaittu toimivaksi, on sitä riski lähteä muuttamaan. Joulu on kuitenkin vain kerran vuodessa vaan, olisi kurjaa jos se epäonnistuisi.

Mutta. Voiko joulu epäonnistua? Entä jos se vain muuttuu? Tuleeko siitä huono, jos pöydästä puuttuu herneet ja kuusi onkin eripuolella olohuonetta kuin vime jouluna? Entä jos kuusta ei olekaan ollenkaan? Pikkuveljelläni on ollut tapana koristella kuusi kanssani joka jouluaattoaamu samanaikaisesti, kun televisiosta on katseltu Lumiukkoa. Yläoksille on aina ripustettu hopeinen sydän ja ruma päiväkodissa tehty joupukkikoriste. Tänä jouluna molemmat heräsivät vasta lähempänä kymmentä, eikä parikymppinen pikkuveli enää jaksanut innostua koristeiden ripustamisesta. Harmittelin asiaa äidille kypsän aikuisen tapaan (oikeasti melkein itketti, kun tuntui että vuosikausia jatkunut perinne alkoi luisua käsistä) ja tämä totesi, ettei oman jouluilon tarvitse olla riippuvainen muiden olemisista ja tekemisistä. Siispä koristelin kuusen itsekseni ja ihastelin lopputulosta ylpeänä. Päästin irti tiukkapipoisista rituaaleistani ja keskityin siihen tärkeimpään; rauhalliseen ja kiireettömään joulunviettoon läheisten ihmisten seurassa.

En tajunnut edes valittaa sitä, ettei aikuiseksi kasvanut pikkuveli piitannut joulupöydän antimista vaan keitti itselleen spaghettia joulupäivän puolessavälissä. Kun isä halusi katsoa jalkapalloa, se oli ihan ok ja minä katsoin ihan tyytyväisenä toisesta televisiosta 50-luvun musikaaleja. Kukin sai lomailla ja rentoutua omalla tavallaan, ei ollut pakko asettautua mihinkään muottiin. Odotukset voivat muodostua liian hallitseviksi, jos niille antaa liikaa painoarvoa. Joskus paras lopputulos voi syntyä, kun ei odota mitään vaan antaa odottamattoman tapahtua. E oli hankkinut minulle lahjaksi lahjakortin hierontaan, jatkuva ulina kipeistä hartoista oli kai ymmärretty. Yhdestä paketista paljastui yllättäen Sims3-peli. Opetellessani pelin toimintoja loin itseäni vastaavan virtuaaliminän. Hahmo näytti pelottavasti minulta ja jopa käyttäytyi tunnistettavasti. Tosin virtuaaliminä sytytti heti ensimmäisenä tulipalon keittiöön ja pissasi makuuhuoneen lattialle..... Onneksi vain virtuaalisesti. Olisi ehkä pitänyt rakentaa jonkinlainen vessa ennen kuin innostuin sisustamaan olohuonetta.  

Joulupyhien jälkeen arkeen palaaminen on tapahtunut asteittain. Suklaata kuluu edelleen, mutta kinkkua ei enää ole pöydässä joka aterialla. Kävin eilen äidin kanssa uimahallissa  puolen vuoden tauon jälkeen ja istuin porealtaassa varmaan puoli tuntia vain ajattelemassa. Lisäksi me ollaan tehty kävelyjä läheiselle hautausmaalle, jossa mullan alla ei lepää ainuttakaan tuttua, mutta pimeyden keskellä kajastava kynttilänvalo loistaa niin nätisti. Pidän hautausmaista, niissä on jotain hurjan levollista ja rauhoittavaa. Ei niinkään kuolemaa, vaan niin hirveästi elettyä elämää. Äiti yritti ikuistaa kauneutta kameralla, mutta valo ei halunnut millään asettua vastaamaan todellisuutta. Ehkä todellisuuden tallentaminen ei olekaan aina niin välttämätöntä, saati sitten sen jatkuva jakaminen.

Vaikka joulu onkin antamisen aikaa ja jaettu ilo on paras ilo, tänä jouluna en kokenut tarvetta esitellä omaa jouluani Facebookissa tai missään muuallakaan. Riitti, kun sen jakoi oma perhe. Jotkut hetket ovat niin nopeita ja ohimeneviä, että on parasta ottaa niistä kaikki irti, muuten ne ovat ohi ennen kuin niistä ennättää kunnolla nauttia. Välillä on myös hyvä ottaa aikaa ihan vain itselleen. Loma on ollut hyvä ja tarpeellinen, mutta uudeksi vuodeksi matkustan takaisin Helsinkiin ja vietän vuodenvaihteen parhaassa mahdollisessa seurassa, rakkaiden ystävien kanssa. Näkymisiin ja kuulumisiin!

Joy to the world!

Kauan odotettu joululoma on vihdoinkin alkanut! Hurraa ja eläköön! Hyvästi koulustressi ja aivan liian vähäiset (3-5h) yöunet! Tervetuloa lämpö ja kiireettömyys, joululeffat ja pitkät päiväkävelyt, ylitsepursuava ruokapöytä ja mukavat lomapäivät perheen kanssa! Seuraavat kaksi viikkoa aion ladata akkuja ja tehdä juuri sitä mitä milloinkin mieli tekee, unohtaa suorittamisen ja keskittyä sitäkin enemmän aitoon läsnäoloon. Sounds like a good plan. ♥

Viimeisen koulupäivän päätyttyä nukuin pitkät ja ansaitut päiväunet sekä pakkasin jo suurimman osan lomakamppeista huomista varten, jolloin äiti ja pikkuveli tulevat noutamaan minua Mikkeliin. Piipahdetaan matkan varrella Ikeassa, tähtäimessä on ainakin uusi matto keittiöön ja valtava annos lihapullia!

Shake up the happiness.

Arvatkaa, mikä on kamalinta nälkäisenä? Se, kun joku kuorii lähistöllä mandariinia. Se tuoksu, se tuoksu! Kävin tänään juoksentelemassa kaupungilla muutaman joululahjan perässä ja ajoitin ostoshetkeni tietysti keskelle pahinta ruuhkaa. Suoriuduin onneksi ostoksistani suhteellisen nopeasti, enkä jäänyt joulukrääsän perässä päättömästi haahuilevan ihmisjoukon jalkoihin. Ostin kaksi joulukorttia ja jonotin kassalla niiden takia viisitoista minuuttia, ja rakkaan E:n herkkulahjakin on nyt kasassa. Hysss, älkää kertoko E:lle, se on yllätys!

Joulujuttujen jälkeen kipaisin vielä Ruohonjuureen, jossa ei nykyään ole tullut shoppailtua kovin usein, kiitos niukan opiskelijabudjetin. Nyt kuitenkin päädyin täydentämään smoothievarastojani hankkimalla psylliumia ja piparminttuteetä. Pakuriteekin olisi houkutellut kovasti, mutta taidan pärjäillä ensi alkuun vanhoilla hyväksi havaituilla jauhepusseillani: kaapista löytyy tällä hetkellä macaa, chiaa, chlorellaa ja erilaisia marjarouheita. Tulin maininneeksi pakurijauhetta etsiessäni stressaantuneesta olostani ja huonosti nukutuista öistä, olen tosiaan nyt syksyn aikana sairastellut urakalla ja tuntenut oloni muutenkin kovin nuutuneeksi. Ystävällinen myyjä tarjoutui esittelemään minulle keinoja kehon energiatasapainon elvyttämiseen. Nappasinkin ostoskoriin vielä kokeilun vuoksi ashwagandha-yrttijauhetta (nimeä ei onneksi tarvinnut osata lausua), joka kuulemma samanaikaisesti auttaa unensaannissa ja antaa energiaa. Toivottavasti toimii! Seuraavaksi aion turvautua chagaan tai reishiin sekä siihen pakuriin, jos joululoma ei saa stressitasoja putoamaan.

Kotimatkalla tapahtui sitten tuo mandariiniepisodi, istuin nimittäin väsyneenä odottamassa bussia ja tunsin yhtäkkiä sen hillittömän raikkaan ja aurinkoisen tuoksun. Joku punapipoinen mies istui pysäkin toisella laidalla pussillinen mandariineja sylissään ja olisin melkein voinut siinä hetkessä rynnätä lähemmäs ja pyytää päästä jaolle. En sitten kuitenkaan tehnyt niin, vaan tulin kotiin ja laitoin tehosekoittimen surisemaan. Mustikoita, banaania, turkkilaista jugurttia, kaurahiutaleita, kauramaitoa, sitten niitä macaa, chiaa, chlorellaa, psylliumia - ja joulun kunniaksi glögiä! Älyttömän hyvää ja nopeaa, voisin ottaa tuon kombon aamupalakäyttöönkin.

Aion taas aloittaa tarkemman ja terveellisemmän ruokavalion, koska kroppa tuntuu sitä vaativan. Viime talvena olin innostunut raakapuuroista, jotka tein lähes samalla kaavalla, mutta tehosekoittimen avulla soossi on vähän juotavammassa muodossa. Oon yleensä aamuisin niin kiireinen, että syöminen jää usein väliin. Smoothien valmistamiseen ja kulauttamiseen ei onneksi mene kuin hetki, ja päivä starttaa ihan eri fiiliksellä! Kunhan vain muistaa pyyhkiä mustikkaviikset pois......       

Maistuu mantelilta!

Tunnen itseni tällä hetkellä aika stressaantuneeksi, joululoma tulee todellakin tarpeeseen. Onneksi joulu itsessään ei aiheuta juurikaan stressiä; me ollaan sovittu perheen kanssa, ettei maailma kaadu, jos joulukuusi on eri puolella olohuonetta kuin viime vuonna. Lahjoja ei välttämättä tarvitse ostaa ja tärkeintä on nauttia hyvistä ruoista ja toisten seurasta. Toimiva systeemi, viime joulu sujui ainakin paljon vähemmällä riitelyllä, kun asioista ei otettu turhan suuria paineita. Itselleni riittää varsin hyvin, jos saan syödä suklaata viltin alla ja katsoa televisiosta jouluohjelmia kynttilänvalossa.

 

Rouva Rygseck kärsii hengenahdistuksesta.

Olenkin yrittänyt kehittää stressinpoistokeinoja myös arkeen, ettei elämä muuttuisi väkinäiseksi suorittamiseksi ja velvollisuudet ahdistaviksi. Välillä on hyvä tehdä pieni irtiotto stressaamisesta ja unohtaa mielessä pyörivät ajatukset ihan kokonaan. Parhaaksi ratkaisuksi olen huomannut aivotoiminnan lamaannuttamisen televisiosarjoja ja leffoja tuijottamalla. Parhaiten rentoudun juuri sellaisten ohjelmien parissa, jotka olen nähnyt satoja kertoja, sillä silloin katsomiseen ei oikeastaan tarvitse lainkaan keskittyä. Kun osaan juonen ja vuorosanat melkein ulkoa, voin välillä mennä vaikka tiskaamaan ja antaa ohjelman pyöriä taustalla. Kun sitten palaan koneen ääreen, olen välittömästi kärryillä tapahtumista, vaikken olisi vilkaissutkaan ruutua puoleen tuntiin.

Huomaan katsovani tiettyjä leffoja tai sarjoja aina parin viikon ajan lähes repeatilla. Sillä tavalla, että kun yksi katselukerta päättyy, tulee perään heti toinen. Lopputeksteistä uudelleen alkuteksteihin. Samaa leffaa saattaa pahimpina stressihetkinä tulla katsottua kymmenenkin kertaa päivässä, tosin katselu ei yleensä ole kovin intensiivistä. Mutta aivot nollautuvat, stressi hälvenee ja ajatus selkeytyy. 

Tällä hetkellä kestokatselussa on Komisario Palmun erehdys, Mika Waltarin romaaniin perustuva mainio salapoliisileffa. Oon aina tykännyt vanhoista suomalaisista elokuvista; niistäkin, jotka ovat juoneltaan ja näyttelijätyöltään täysin naurettavia kyhäelmiä. Komisario Palmu tosin on aivan loistava, oikeasti mielenkiintoinen ja oivaltava dekkari. Olen katsonut kyseistä leffaa nyt parin viikon ajan oikeastaan kaiken vapaa-aikani, hullua mutta totta. Unohdan stressin, kun Bruno Rygseckin kuolemaa selvitetään. Roolisuoritukset ovat hyviä, ja leffan repliikit unohtumattomia. Aina yhtä mieleenpainuva on kohtaus, jossa eronnut rouva Rygseck tulee juoneeksi myrkkyä absinttilasista: "Tämähän maistuu aivan..... MANTELILTA!" Ah, niin legendaarista.      

Pieni joulu.

Mistä tietää, että on miun luona on pidetty kotibileet? Ainakin valtavasta määrästä tyhjiä siideritölkkejä, puoliksi syödyistä joulutortuista ja siitä, että jääkaappimagneetteja on yhdistelty äärimmäisen luovasti ja jokseenkin estottomasti. Viimeiset pikkujoulut on nyt juhlittu ja hyvä niin. Kyllähän tämä jatkuva juhlinta alkaa vähitellen tuntua kropassa ja päässäkin, joulukuussa kestävyyskunto on aina koetuksella. 

Nyt odotankin vain ensi torstaita, jolloin joululoma alkaa ja pääsen rentoutumaan kotiin Mikkeliin, ilman mitään velvollisuuksia tai vaatimuksia. Sitä ennen on suoriuduttava vielä kolmesta pitkästä koulupäivästä, yritettävä löytää muutamat joululahjat ja taisteltava omaa väsymystä ja pääkaupunkiseudun pimeyttä vastaan. Mikkelissä on onneksi lunta, kaipaan sen tuomaa valoa ja rauhallisuutta. Helsingin talvi on tuntunut kovin raskaalta, melkein kuin pitkitetyltä syksyltä. Onneksi raskaimpina hetkinä voi käpertyä ylisuuren villapaidan sisään ja lämmittää glögiä, glögi pelastaa päivän jos toisenkin. On sitä paitsi hassua tajuta, että talvi on jo näin pitkällä, valon määräkin taitaa olla jo lisääntymässä. Pahin on siis jo takana, kyllä tästä lopustakin selvitään.

Järki vs. tunteet.

Nyt seuraa jokseenkin syvällistä pohdintaa, sillä olen ollut viime aikoina rajun ammatillisen kriisin kourissa. Minusta pitäisi alkuperäisen suunnitelman mukaisesti tulla lastentarhanopettajan pätevyydellä varustettu sosionomi noin puolentoista vuoden kuluttua, mutta nyt taivaankappaleet ovat ilmeisesti alkaneet vaihtaa paikkaa ja raudanluja suunnitelmani on alkanut horjua. En pidä horjumisesta, pidän varmuudesta. Suunnitelma on tosin muuttunut vuosien varrella useampaan otteeseen. Vielä pari vuotta sitten olin sataprosenttisen varma siitä, että tähtään taidealalle enkä kelpuuta mitään muita vaihtoehtoja. Sitten päädyin viettämään välivuotta päiväkotitätinä ja tadaa, suunnitelma horjahti sosiaalialan puolelle.

Vaikka olenkin tällä hetkellä suuntaamassa enemmän kohti sosiaalialalla tehtävää työtä, rakastan silti edelleen teatteria täydestä sydämestäni. Ja kirjoittamista, kirjoittaminen on elintärkeä henkireikä. Minusta piti tulla käsikirjoittaja tai teatteriohjaaja, kamppailin sen päämäärän toteutumiseksi kynsin ja hampain. Sydän meni ihan vereslihalle kun halusin niin kovasti onnistua. Ja ennen kaikkea; tehdä sitä mitä rakastan. Sosionomiopintojen alkaessa päätin valita erikoistuimisopinnoikseni luovat menetelmät. Pääsisin siis toteuttamaan rakkauttani uudella alueella, tekemään jotain muuta kuin puhtaasti taiteellista työtä, mutta silti osaamistani ja intohimoani hyödyntäen.

Nyt kun draamakurssi on alkanut, olen ollut enemmän innoissani kuin kertaakaan koko opintojen aikana. Nyt tehdään sitä, mitä rakastan ja mitä haluan oppia. Taidemaailma vetää taas puoleensa valtavalla imulla, enkä ole enää ihan varma siitä, mikä on minun paikkani taiteen ja sosiaalialan kentällä. Tällä hetkellä esimerkiksi taideterapeutin työ vaikuttaisi hurjan kiehtovalta. Intohimoni näyttäytyy kuitenkin silloin tällöin hieman negatiivisena tekijänä. Koska tiedän osaavani ja haluan osoittaa sen myötä lähinnä itselleni, että nyt ollaan oman jutun äärellä, olen huomaamattani luonut harteilleni aivan massiiviset suorituspaineet. Olisihan se hirveää, jos minulle yhtäkkiä paljastuisi, etten osaakaan sitä, missä olen koko elämäni ajan kuvitellut olevani hyvä. 

Eilen kurssilla toteutettiin minun ja työparini osuus teemaohjausharjoittelusta. Vajaan tunnin ajan ohjasimme osallistavia draamaharjoituksia muulle ryhmälle, ja minähän jännitin tilannetta etukäteen kuin tuomiopäivää. En sen takia, ettenkö olisi luottanut itseeni, vaan siksi etten voinut täysin luottaa pariini. Olimme kyllä kartalla siitä, mitä tekisimme, mutta keskenämme hieman eri kartoilla. Kun ohjaus sitten alkoi, olin niin herkillä sen suhteen, onnistuisimmeko tavoitteessamme, että tartuin välittömästi tyhjiin aukkopaikkoihin ja lähdin täyttämään niitä omalla ohjaamisellani. Pelkäsin, että tilanne luisuu käsistä, jos en pidä siitä kiinni.

Opin ohjauksen aikana itsestäni enemmän kuin varsinaisesti ohjaamisesta. Tunnistin piirteitä, jotka samanaikaisesti tukevat ohjaamistani, mutta voivat myös olla suuri este onnistuneen ohjauksen tiellä. Ensimmäinen asia on se valtava epäonnistumisen pelko. Haluan pitää langat käsissäni, jotta kaikki menee suunnitelman mukaan. Kuvittelen, että omat ajatukseni ovat ainoita toimivia. En uskalla päästää niistä irti, vaikka rentoutuminen ja kaavan rikkominen voisi tuoda mukanaan yllättäviä onnistumisia. Koska rakastan teatterin tekemistä niin paljon, en välttämättä huomaa sitä hetkeä, jolloin tekeminen muuttuu pakonomaiseksi pyrkimiseksi kohti jotain sellaista pistettä, jossa itsetuntoni muuttuu täysin ehjäksi. Syy siihen, miksi alunperin lähdin harhailemaan poispäin taidemaailmasta, oli juuri se pelko, etten koskaan tulisi kelpaamaan itselleni ja sitä kautta myös muille. Ihminen on itselleen suurin vihollinen, vai miten se meni.

Aion opettaa itselleni draaman tekemisen myötä ainakin kolme asiaa. Haluan oppia luopumaan ehdottomuudesta ja luottamaan muihin ihmisiin. Haluan oppia sietämään epävarmuutta ja muutoksia. Haluan opettaa itselleni, ettei nöyryyden tarvitse sammuttaa intohimoa, vaan sen avulla tunteeseen saa ripauksen järkeä. Olen tällä hetkellä sitä mieltä, ettei omaa tietään ehkä sittenkään voi valita. Ehkä ihmisten osana on mennä kohti sellaista päämäärää, joka on jokaiselle luontainen. Jotkut kulkevat sinne suoraan ja toiset menevät kiertotietä. Katsotaan, mihin suuntaan minä lähden ja mihin lopputulokseen päädyn. Jatkan joka tapauksessa etsintöjä niin kauan, kuin koen tarpeelliseksi.

Itsenäisyyspäivitys.

Eilinen itsenäisyyspäivä sujui omalta osaltani varsin perinteisissä merkeissä. Joulukalenterin luukustakin tuli yllätyksettömästi siniristilippu. Sytytin kynttilöitä ikkunalaudalle, katselin televisiosta itsenäisyyspäivän paraatia (joka tuli tänä vuonna kotikaupungistani Mikkelistä!) ja valmistauduin itsenäisyyspäivän juhlavastaanottoon lakkaamalla kynteni punaisiksi. Meidän perheellä on ollut vuodesta toiseen tapana tehdä linnan juhlien kunniaksi pienillä Suomen lipuilla varustettuja leivoksia ja nautiskella niitä lähetyksen lomassa. Nyt kun asun jo omillani, perinne on minun osaltani päättynyt. Vähän kyllä kirpaisi, kun äiti lähetti kuvan herkullisista täytekakkupaloista samanaikaisesti, kun minä keitin täällä kukkakaalia.... noh, olin hengessä mukana.

Televisioidut juhlallisuudet olivat tänä vuonna mielestäni edellisiä paremmat, olin ihan fiiliksissä Tampereella järjestetystä juhlakonsertista ja taisin kyynelehtiäkin pariin otteeseen Vesku Loirin laulaessa. Olen kai ollut viime päivinä vähän ylenpalttisen sentimentaalinen, näitä naisena olon miinuspuolia. Mutta oli mikä tahansa aika kuukaudesta, Finlandia-hymni avaa kyynelkäytäväni takuuvarmasti. Olen yksi niistä, joka toivoisi hartaasti kansallislaulun vaihtamista Sibeliuksen mestariteokseen; minulle hymni tiivistää Suomen syntyvaiheet ja itsenäisyyden voiman ilman sanojakin.  Koko kansa tuntui meuhkaavan Silver Gynisen takia, mutta illan kohokohta oli silti Tuntematon sotilas, aina yhtä mainio kuvaus itsenäisyyden ensiaskelista. Onneksi ikivanha kuvaputkitelkkarini kesti elokuvan ajan, jättiläisen päivät ovat nimittäin uhkaavasti päättymässä lähitulevaisuudessa.

Ennen nukkumaanmenoa tuijottelin vielä ulos pimeään ja mietin, kuinka hyvä onkaan elää maassa, jossa arkiset huolenaiheet ovat loppujen lopuksi aika pieniä. Lämpimän peiton alla tuntui siltä, että kaikki on kohdallaan, ulkona eivät jyränneet tykit ja panssarivaunut vaan kodikkaat autot ja yöbussit. Oli turvallista ja rauhallista nukahtaa ilman pelkoa tai epävarmuutta huomisesta. Sellaisesta kannattaa olla onnellinen. Onnea siis Suomi, 96 vuotta on hieno ja kunnioitettava ikä. 

Ikea, mission impossible.

Uhmasin tänään ja toissapäivänä Ikean jouluruuhkaa ja suunnistin metsästämään paria tarkasti harkittua juttua. Tarkoitus oli shoppailla rauhallisesti ja hillitysti, tekemättä turhia heräteostoksia. Lopputulos oli (kuten hyvin usein Ikeassa käydessä) kuitenkin melko päinvastainen. Ikea ja minä emme taida olla ihan samalla aaltopituudella, välejämme varjostaa luultavasti jonkinlainen kirous. En nimittäin koskaan saa ostettua juuri sitä, mitä olen tullut ostamaan. Osittain syytän tästä ilmaista Ikea-bussia ja sen tiukkaa aikataulua. Jos haluan selvitä takaisin lähtöpisteeseen ilman kahden tunnin odottelua, on minun juostava osastojen läpi alle puolessa tunnissa. Ihmettelen edelleen, miten olen joskus kuin ihmeen kaupalla ennättänyt syödäkin tuossa ajassa. Ehkä nielin silloin lihapullat kokonaisina, pureskelematta ja maistamatta.  

No, juoksuksi meni tälläkin kertaa. Ensimmäisellä reissulla onnistuin raahautumaan kassalle alennushintaisen kylpyhuonematon ja jäätävän suuren taulukehyksen kanssa, hikivanan valuessa hemaisevasti talvitakin kaula-aukosta sisään. Ennätin nipin napin bussiin ja koko kotimatkan surin sitä, etten ollut ennättänyt syödä puolen euron hintaista hotdogia. Taulukehys peitti näkyvyyden bussissa ja meinasi puhkaista silmän vieressä istujalta, mutta oli siitäkin huolimatta ihan hyvä ostos. Matto sen sijaan oli surkea, vääränkokoinen ja värinenkin. Jostain syystä se oli ollut silti pakko ostaa. Tänään yritin uudestaan, tarkoituksena hankkia asennusteippiä alaoven avausnappulaa varten. Hurraa, Ikea! Mitään teippejä ei infernaalisen valtavasta valikoimasta löytynyt. Päädyin silti taas haalimaan sylin täydeltä tavaraa. Pahvisia lasinalusia, kaksi tyynynliinaa, uuden ja tällä kertaa isomman maton kylpyhuoneeseen ja......

JOULUKUUSEN!

Se on ihana, se on pikkuruinen, se on oikea kasvi! Ei mikään säälittävä tekokuusi, vaikka sellaista olinkin alunperin mennyt hakemaan. Tämä on paljon parempi! Hymyilin kuin riemuidiootti pidellessäni joulukuusta sylissäni, bussissa sydäntäsärkevästi karjunut lapsikaan ei voinut riistää hyvää mieltäni. Vaikken vietäkään joulua omassa pikku kämpässäni vaan matkustan kotiin vanhempien luokse, tämä pikkukaveri saa silti tuoda joulufiilistä näihin viimeisiin viikkoihin ennen lomaa. Paras heräteostos aikohin.

Hei hei mitä kuuluu?

Hei! Olen elossa! Kaikesta hiljaiselosta huolimatta! Olen itse asiassa enemmän elossa kuin pitkään aikaan, nyt kun hidastempoinen ja turhan leppoisa alkusyksy on vaihtunut oikeasti mielenkiintoiseen alkutalveen; uudet opintojaksot, työkuviot, ihmiset ja illanvietot piristävät viikkorytmiä suunnattomasti. Loputtoman flunssaputken päässäkin näkyy valoa, viisi erilaista antibioottikuuria ovat käyneet suurta taistelua sisässäni ja jaksan jo ajatella muutakin kuin nukkumista ja niistämistä. Tuntuu, että herään eloon kunnolla vasta nyt, kun ympärillä taas tapahtuu ja pääsen itsekin tekemään ja kokemaan. Ehkä blogikin saa jälleen uuden kipinän, on nimittäin ollut vaikea kertoa mistään kun mitään ei oikeastaan ole tapahtunut.

Koulussa ovat vihdoinkin alkaneet erikoistumisopinnot, itse suuntaudun luoviin menetelmiin ja suoritan samalla lastentarhanopettajan pätevyyden. Ensimmäisenä vuorossa on ollut draamaa, enkä nyt tarkoita mitään kamalaa ihmissuhdevääntöä vaan DRAAMAA, jossa tehdään tarinateatteria, prosessidraamaa, forum-teatteria; kaikkea sitä mitä olen odottanut viime syksystä lähtien. Ensimmäisten kertojen jälkeen voin jo todeta käsi sydämellä, että parhautta! Olen ollut välillä vähän negatiivinen sosionomiopintojeni suhteen ja suorastaan kauhuissani siitä, etten ole pystynyt pitämään haluamaani motivaatiota yllä. En ole ollut varma, opiskelenko sitä, mitä oikeasti haluan. En ole varma oikeastaan vieläkään, mutta luovien menetelmien myötä ollaan ainakin pikkuisen lähempänä sitä, mitä voisin tulevaisuudessa kuvitella tekeväni. Nyt on siis aika hyvä ja luottavainen fiilis. Kohti ääretöntä ja sen yli, vaikeudetkin on tehty voitettaviksi.

Uusi talvitakki lämmittää kehoa ja mieltä. Joulukatu on avattu, ja ihmiset hymyilevät enemmän kuin pari viikkoa sitten. Olen onnellinen tähän aikaan vuodesta, sillä valon merkitys korostuu kun ympärillä on pimeää. Onnelliseksi tekee myös yksi tietty ihminen, jonka viereen voi käpertyä pimeimpinä iltoina, nauraa ja höpöttää yömyöhään salaisuuksia. Sen ihmisen kanssa menen huomenna katsomaan Sigur Rósin keikkaa. Uskomatonta, mutta totta. On mukavaa sytyttää kynttilöitä vähän joka puolelle, keittää teetä ja ihan vain olla ja ihmetellä ajan kulumista. Nyt marraskuun loppupuolella alkaa selkeästi myös yksi tiivis ajanjakso, nimittäin pikkujoulukausi. Juhlaa juhlan perään. Kalenteri on täytetty pitkästä aikaa ääriään myöten ja joulu tulee tänä vuonna luultavasti nopeammin kuin uskoisinkaan.

Uusia alkuja.

Tykkään näköään pitää näitä kuukauden mittaisia bloggaustaukoja.... No, joka tapauksessa täällä ollaan edelleen, täysissä sielun ja ruumiin voimissa! Blogi on toki ollut mielessä useampaankin otteeseen, mutten oo jotenkin vain osannut istua koneen ääreen vääntämään postausta. Ehkä tahti muuttuu, kun arki alkaa ja elämään tulee koulun myötä selkeämpi rytmi. Ryhdistäydy ihminen, kyllä joku roti pitää olla! 

Tässä lähestytään hiljalleen mun lempivuodenaikaa eli syksyä, jes! Villaneuleet ja kaulahuivi pääsee taas käyttöön, ja mun mieli kirkastuu huomattavasti. Kesä on aina kiva ja tarpeellinen, mutta ilmojen viiletessä en vaivukaan horrokseen vaan päinvastoin herään eloon. Kesän loppu on merkinnyt myös uusien jutun alkua. Olen viime viikkoina aloitellut uusien sossuopiskelijoiden tuutorointia, joka sattuu muuten olemaan äärimmäisen kivaa puuhaa. Varsinaiset kurssit alkavat vasta ensi viikolla, niitä jännitän ehkä sitten sunnuntai-iltana. En millään malttaisi odottaa sitä hetkeä, että oma ihana opiskeluporukka kerääntyy taas kokoon toista lukuvuotta varten. Lisäksi olen ostanut uuden polkupyörän. Kirjoittanut esikoisromaania. Käynyt Suomenlinnassa. Syönyt sushia. Festaroinut Jurassic Rockissa. Ostanut liput PMMPn vikalle keikalle. Istunut paljon junassa. Nauttinut pimenevistä illoista. Ja on tässä ollut vähän romanssinpoikastakin ilmassa, ei ollenkaan huono juttu.

Niin ja hei: kuten kuvasta näkyy, hipsterireuhka on nyt historiaa! Rakastan lyhyttä tukkaa enkä yhtään murehdi sitä turmeltua letinpätkää, jonka menetin kampaajakäynnin yhteydessä. Olo on kodikas ja kevyt, mennään nyt ainakin vähän aikaa tällä päällä.   

Liima, sakset, paperi.

Löysin eilen siivotessani kirjahyllyn perältä vanhan leikekirjani. Voi sitä riemua, kun selailin sivuja ja silmien eteen ilmestyi toinen toistaan muistorikkaampia juttuja. Leikekirja, tai scrapbook, niin kuin luokkatoveri ystävällisesti valisti, on ilmeisesti palvellut hyvin tarkoitustaan ja kerännyt sisäänsä jos jonkinlaista lehdistä leikeltyä sälää. Varsinainen crapbook, haha. Oon kai aloittanut sen tekemisen joskus yläaste- ja lukioaikoinani, siihen viittaisi ainakin se fakta, että yksi aukeama on pyhitetty skottinäyttelijä Billy Boydille.... Ah niitä aikoja. Muistaakseni myöhemmässä vaiheessa elokuvahistorian aamuluennoilla oli mukavasti aikaa leikellä Metro-lehdestä epäolennaisuuksia. 

En tiedä, millä perusteella oon näitä kokonaisuuksia aikoinani laatinut, mutta kieltämättä nää jaksaa naurattaa edelleen. "Dear Walter, en uskalla pissata julkisesti. Voiko minusta silti tulla pornotähti?"

Vähän kutkuttaisi aloittaa skräppääminen uudestaan, nyt kun katselin vanhoja tuotoksiani. Harrastushan on sinänsä helppo ja armollinen, ettei välineiden tarvitse olla kovinkaan kummoisia ja hommaa voi tehdä just silloin kun huvittaa ja ehtii. Ja leikkely on täydellinen rentoutumiskeino; kunhan bongailee kiinnostavia pintoja, värejä, kuvia ja sanoja ja sommittelee niin kuin silmä tykkää. 

Voisin minäkin huutaa: "Olen elossa!"

Hei ihmiset ja anteeksi tämä lyhyehkö blogihiljaisuus! Oon viime viikkoina suorastaan lentänyt paikasta toiseen ja tapahtumat ovat vain seuranneet toistaan. Rokkasin yhden mainion viikonlopun Ruisrockissa ja heti seuraava viikko kuluikin Italiassa, Rooman ja Napolin katuja tallaten. Tuntuu, etten osaa olla ollenkaan paikoillani nyt kun kotiuduin taas Suomeen, sydän taisi jäädä maailmalle. Sitä paitsi lentokoneesta Helsingissä poistuttaessa kasvoja vasten iski kammottava syystuuli.... mitä ihmettä, heinäkuun puolessa välissä? Kaipaan lämpöä ja iloisia ihmisiä, hyvää ruokaa ja kulttuurielämyksiä. Toivottavasti seuraavaa reissua ei tarvitse odottaa kauaa ja pääsen hakemaan sydämeni pian pois!

Kotiutumiseni on siis tapahtunut vähän hitaanlaisesti, suurin osa matkakuvistakin on vielä toisten ihmisten kameroissa. Laitan raporttia tänne sitten, kun oon saanut kuvat omalle koneelle, mutta sitä odotellessa voin lyhyesti kertoa, mitä oon puuhaillut tässä lähipäivinä: 

- Aloitin pienen tuunausprojektin! Löysin täältä helpohkon mallin koristeleikatun t-paidan tekemiseen. Jopa tälläinen kärsimätön ja ohjeiden lukemiseen turhautuva näprääjä onnistui ihan kiitettävästi, lopputuloksesta saatte kuvia heti kun rekrytoin jonkun nappaamaan kuvan mun selästä!

- Italian reissun jälkeen voisi luulla, että pasta olisi vähäksi aikaa pois ruokalistalta. No, kotiin palatessa keittiön kaapeista ei yllättäen löytynytkään kovin erikoisia raaka-aineita. Myös into yhtään haastavampiin kokkailuihin on harmillisesti kadonnut. Oon siis onnistunut kehittämään viikon sisällä toinen toistaan erikoisempia makarooniruokia, perinteisestä pestopastasta aina niinkin extremeen kuin kauramakaroonia hampurilaiskastikkeen, salaatin ja ruisleivän kera.

- Lakkasin myös pitkästä aikaa kynnet, paholaisen punaisiksi! Huomatkaa tyylikkäät rusketusraidat, jotka eivät pääse tasoittumaan luultavasti koko kesänä.

- Lisäksi oon innostunut kirjoittamisesta ihan uudella tavalla, työn alla on nimittäin tällä hetkellä laajempi fiktiivinen proosateos. Valvon aamuyöhön, koska teksti luistaa parhaiten puolenyön jälkeen.  Googlesta ja Wikipediasta on tullut mun parhaita ystäviä, ja välilehdet täyttyvät mitä oudoimmista lähteistä, kun teen taustatutkimusta faktojen selvittämiseksi. Juonikäänteet tunkeutuvat mun uniin ja saatan saada keskellä kassajonoa niin innostavia ideoita, että ne on pakko kirjoittaa välittömästi kännykän muistiinpanoihin. Kamalaa, mutta kuitenkin niin äärettömän ihanaa!    

Kirje polkupyörävarkaalle.

Arvoisa (anteeksi, korjaan: alhainen) polkupyörävaras, 

toivottavasti olet nyt kovin iloinen ja ylpeä teostasi. Varmasti aivan hypähtelet tälläkin hetkellä onnistumisen riemusta, sillä olethan saanut haltuusi jotain ainutlaatuista. Kun kävelin tänään sisäpihan pyörätelineitä kohti, en löytänytkään muiden pyörien seasta omaani. Rakas kirkkaansininen Joponi oli kadonnut, vain etupyörä odotti surullisena paikoillaan. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun kohtaan tälläisen tragdian. Helsingissä asuessani olen jo kolme pyörää menettänyt, pyörä per vuosi. Tämä on tuttu juttu, täällä vaihtaa kulkupelit nopeasti omistajaa, laillisesti tai laittomasti.

En aio jäädä suremaan tapahtunutta, koska rahallinen tappio ei kohdallani ollut suuri. Olin onnistunut ostamaan Jopon itselleni vain 40e hintaan, mutta kyllähän tämmöinen tragedia vituttaa ja kovasti. Jopolla on ajettu monta mukavaa välimatkaa, se on palvellut hyvin. Uuden pyörän hankkiminen kuluttaa jo ennestäänkin aivan tarpeeksi niukkaa budjettiani. Saat minut epäilemään lukittujen sisäpihojen turvallisuutta. Pakotat minut käyttämään bussiliikennettä. Ennen kaikkea: sinä veit jotain minulle kuuluvaa. Olen siis kohdannut vääryyttä, ja haluan oikeudenmukaisuuden toteutuvan.

Toivonkin, että oikeus toteutuu ja saat aivan järjettömän kivuliaat peräpukamat fillaroidessasi pitkin Helsingin katuja tänä kesänä. Satula ei ole ehkä mukavimmasta päästä, tulet sen kyllä huomaamaan. Tälläinen hento opiskelijaneito on sen kyydissä ihan kevyesti keikkunut, mutta luultavasti sinun tapauksessasi kyse ei ole kenestäkään hennosta tai kevyestä, vaan pesunkestävästä, raskasrakenteisesta ryöväristä. Vaikkei rikos painaisikaan omaatuntoasi, ainakin se tekee sinut erittäin rumaksi.

Ja jottei asia vain jäisi epäselväksi, niin

HAISTA PASKA 

terveisin, Laura

(Pyörän saat tietysti palauttaa takaisin alkuperäiseen osoitteeseensa, mutta epäilen ettei kaltaiseltasi henkilöltä löydy pokkaa sellaiseen tekoon. Ja kyllähän se vaatisi hieman sydäntäkin.)

720 - liian älykäs?

Ostin tosiaan pari viikkoa sitten uuden puhelimen, kun vanha ja pitkään palvellut Nokia E71 alkoi kapinoida vähän liian häiritsevästi. Nettiselailun toimintahäiriöt olisin vielä jotenkin sulattanut, mutta akku oli sen verran kärsinyt ja kivikautinen, että latauspiuhaa piti olla etsimässä parin tunnin välein. Ihan vain pikku vinkkinä: älä pudota puhelinta vesilammikkoon puoleksi tunniksi, vaikka kyseessä olisi minkälainen selviytyjä tahansa...... Marssin siis pienen hinta- ja laitevertailun jälkeen Jätkäsaaressa sijaitsevaan Verkkokauppa.comiin ja hommasin itselleni uuden kapulan. Nyt seuraa pieni (lue: pitkä) raivonsävytteinen selostus siitä, miten älykkäät puhelimet eivät välttämättä aina olekaan kovin älykkäitä.

Mun mielestä puhelin ei saa maksaa yli neljää sataa euroa, mielellään ei edes kolmea sataa. iPhonet sun muut hienoudet oli siis karsittu vaihtoehdoista jo heti alussa, vaikka silittelinkin kaupassa kiilteleviä omenapuhelimia silmät kiiluen. Päädyin valitsemaan Lumia 720:n ja 820:n väliltä, mallit olivat muihin kaltaisiinsa verrattuna halvempia ja minulle täysin riittäviä. Ennen lopullista ostopäätöstä haastattelin myyjää vielä hieman puhelimen sisällöstä ja varmistin, että siitä löytyisivät juuri ne ominaisuudet, joiden takia olin vihdoin valmis vaihtamaan vanhan luurini moderniin, kosketusnäytölliseen älypuhelimeen. 720 on nyt minun.

Väriksi valitsin pirteän punaisen, ja kun ystävällinen myyjä oli naksauttanut leikkurilla sim-korttini sopivan kokoiseksi, pääsin heti tutustumaan uuteen kumpaaniini. Se on kaunis ja kiiltävä, mutta kuoren alla piilee varsinainen pirulainen; osasin kyllä liikkua valikoissa ja hienostihan laite totteli hipaisuani, MUTTA ainuttakaan puhelinnumeroa ei löytynyt puhelimen muistista, vaikka yhteystiedot oli synkronoitu liikkeessä ja mua oli opastettu asiassa ihan kädestä pitäen. Olin päässyt sopivasti Itäkeskukseen asti, kun tajusin etten voi soittaa äidille, en kavereille, en yhtään kenellekään! Eikä nykyään ole tapana luetella numeroita ulkomuistista. Marssin siis fiksuna ja vähän nöyränä tyttönä Saunalahden asiakaspalveluun kysymään "eikö näillä älypuhelimilla voi nykyään enää ollenkaan soittaa?"   

Noh, pienen selvittelyn ja uudelleen käynnistämisen ja resetoinnin ja synkronoinnin jälkeen numerot tupsahtivat näkyviin, mutta listalta puuttuivat kaikki ne henkilöt, joilla ei ole fb-tiliä. Esimerkiksi meidän iskä. Typerä laite oli yhdistänyt aikaisemmin tallennetut numerot mun sähköpostitiliin, jonka tiedot olin tietysti piilottanut, kun en halunnut puhelinnumerolistalle kaiken maailman yhdentekeviä sähköpostitietoja sekoittamaan arkikäyttöä. Jouduin siis nöyrtymään ja hyväksymään sähköpostilistan, kun Lumia ei antanutkaan vapautta valita. Huoh, pää on meinannut seota monen muunkin pikkujutun takia.

Kuten esimerkiksi juuri synkronointi. Omistan MacBookin, eikä Lumia oikein tykkää tehdä yhteistyötä sen kanssa. Kone ei tunnista kännykkää, vaikka yhteyskaapeli on ihan oikein paikoillaan. Musiikin tai kuvien siirtämisestä ei tule siis mitään, vaikka minä raukka varmistelin ostohetkellä raivostuttavan monta kertaa, että omaa musiikkia on pakko päästä kuuntelemaan. Selvitin asiaa ainakin sadasta eri nettilähteestä ja kävin kysymässä apua lukuisista puhelinliikkeistä. No, enpä kysy enää jatkossa. Kamalan epäystävällistä ja ylimielistä palvelua. Suurimmasta osasta vastauksia en edes ymmärtänyt mitään, olisiko mahdollista puhua asiakkaalle selkokielellä, vaikka se olisikin naurettavaa ja jälkeenjäänyttä? Vasta tutussa Applen myymälässä selvisi, että tietokone vaatii päivityksen, jonka jälkeen siihen voi asentaa lisäohjelman, jonka avulla homma pelittää jatkossa. Ja kaikki tämä vain hintaan 17,99e! Lisää rahanmenoa on siis tiedossa ennen kuin tää taistelu on ohitse, uuh. 

Myös äänenvoimakkuuden kanssa saa välillä olla tappelemassa. Soittoäänet tuntuvat raikavan aina joko liian kovalla tai olemattoman hiljaisina, missä on keskiväli? Onhan se ihan kiva, kun The xx:n Intro kajahtaa soimaan täysillä Stockan täpötäydessä hississä, mutta silti.... Oon opetellut selviämään uuden ja älykkään puhelimeni kanssa nyt kahden viikon ajan, ja todennut tän varsinaiseksi viha-rakkaussuhteeksi. Kaikista vaikeuksista huolimatta 720 alkaa kuitenkin vähitellen tuntua oikeasti omalta. Siedän sen temppuja jo paremmin, ja joistain sen taidoista on ollut jopa suurta hyötyä. Älypuhelin taitaa vain olla minua fiksumpi joissain asioissa (älykäs muttei viisas), ja tarvitsen totutteluaikaa päästäkseni samalle aaltopituudelle. Ainakin ollaan yhtä jääräpäisiä molemmat.

Hailuoto, 25.-27.6.

Juhannus kului rauhallisissa merkeissä kotona Mikkelissä, tyhjensin jääkaappia ja täytin vatsaani. Päivät olivat niin helteisiä, että vietin suurimman osan ajasta lasitetulla parvekkeella lukien vanhoja Aku Ankkoja ja ottaen aurinkokylpyjä. En kaivannut oikeastaan mitään sen erikoisempaa puuhaa, oli kiva olla ihan vaan kotona kun pikkuvelikin sai asepalveluksen sopivasti päätökseen juuri ennen juhannusta. Vaikka pitihän sitä silti raahautua satamaan katsomaan veden keskellä kytevää kokkoa. Näkyä todistamassa olivat varmasti kaikki Mikkelin keskustaan jääneet sielut, autioilla kaduilla pyöri päiväsaikaan runsas kourallinen ihmisiä.

Laskin, että kesäkuun loppupuoli ja heinäkuun alku tulevat olemaan täynnä matkustelua, oon jatkuvasti enemmän tai vähemmän reissussa. Juhannuksen jälkeen meidän perhe starttasi roadtripille Ouluun ja parin päivän mittaiselle mökkilomalle Hailuotoon. Tässäpä siis tuhti paketti lomakuvia, pohjoisessa oli ihanteellinen keskikesän valo!

Hailuoto on saari, joten sinne päästäkseen on hypättävä lauttaan. Joskus matka on tärkeämpää kuin perille pääseminen, mutta nyt lauttamatka tuntui kestävän ikuisuuden. Saaren läpi piti vielä ajaa puolisen tuntia ennen kuin Marjaniemen punaiset lomamökit tulivat näkyviin.

Olin kahden päivän ajan ihan kuin paratiisissa; Hailuoto on yksi mun ehdottomista suosikkipaikoista Suomessa, eikä ihan suotta. Pitkä ja hiljainen hiekkaranta, kodikkaat pikkumökit ihan hiekkadyynien takana, kalastajakylä ja majakka, pitkiä lankkusiltoja risteilemässä ympäri saarta. Meidän reissu osui kaiken lisäksi parhaiden hellesäiden kohdalle, ja pahin turistiruuhka oli kadonnut juhannuksen jälkeen. Aamuisin ja iltaisin ranta oli käytännössä meidän ikioma, eikä aurinko laskenut ennen aamuyötä. Ihana pikkuloma, tuonne mennään ensi kesänä uudestaan!

Kuten ylläolevasta kuvasta näkyy, kaiken hauskuuden ohella onnistuin polttamaan jalkani aika kivuliaasti. Hyvä minä, tää ei ollut mikään yllätys tänäkään kesänä. Sain käytännössä ilmaiset ja väliaikaiset ristitatskat jalkapöytiin, tai Tanskan liput niin kuin äiti huomautti. Kuvion alkuperä on hieman hämärän peitossa, en ymmärrä mistä rusketusraidat ilmestyivät kun en pitänyt narusandaaleitakaan jalassa kuin ihan pieniä hetkiä. Joka tapauksessa sattuu, polttaa ja kirvelee, toivottavasti punoitus sulaa vähitellen kauniiksi rusketukseksi.