Kulttuuria ja korvapuusteja.

Viime keskiviikkona järjestettiin ensimmäistä kertaa Galleriakeskiviikko, jonka tarkoituksena on houkutella joka kuun ensimmäisenä keskiviikkona kaikenlaiset ihmiset kiertämään Helsingn taidegallerioita. Olen itse tavallisesti melko harjaantunut näyttelyvieras, joten galleriakierrokselle lähteminen ei tuntunut mitenkään oudolta tai pelottavalta jutulta. Valitsin tarjonnasta kiinnostavimmat palat ja suuntasin Galleria Brondaan katsomaan Marita Liulian maalauksia. Tykkäisin todella kovasti ja taiteilija itsekin sattui sopivasti olemaan paikalla. Istuuduin juomaan skumppaa hetkeksi, kun näyttelytilan keskellä alkoi pieni ohjelmanumero; sellosoittoa maalausten pohjalta. En viipynyt kauaa, mutta käynnistä jäi lämmin ja hyvä fiilis vielä pitkäksi aikaa jälkeenpäinkin.  

Myös nyt viikonloppuna ollaan koettu kulttuuria, nimittäin ruokakulttuuria. E ja minä lounastimme eilen Woolshedissä, meille aivan uudessa ravintolan ja baarin yhdistelmässä. Meneillään ovat parhaillaan Syö Helsinki -ruokaviikot eli kampanjassa mukana olevista paikoista saa tietyt annokset 10e hinnalla. Ollaan kierretty ravintoloita aikaisemminkin saman kampanjan innoittamina, ja tällä kertaa päätettiin kokeilla jotain ihan uutta. Onneksi kokeiltiin! Vaikka Woolshedissä olikin jonoa ulko-ovelle asti, pienen odottelun jälkeen pöytään tuotiin muhkeat härkähampurilaiset (minulle avokadolla ja E:lle savujuustolla höystetty) ja aussilaista olutta. Maistui harvinaisen hyvin, tuonne mennään uudestaankin! 

Eilen sattui kaiken lisäksi olemaan kansallinen korvapuustipäivä, joten päätimme leipoa sen kunniaksi reilun määrän pullaa. Leipomisprosessin aikana oli pakko lähteä kahdesti kauppaan, kuten meidän mestarikokkien tapoihin kuuluu. Ensin puuttui hiiva ja sitten kaneli loppui kesken. Korvapuusteista tuli kuitenkin mitä maukkaimpia, ja niitä nautittiin kuuman kaakaon ja lauantai-illan leffaksi valikoituneen Snowpiercerin ohella.

Snowpiercerin oli tarkoitus olla yksi tämän vuoden huikeimmista katsomistani leffoista, mutta eipä oikeastaan ollut. Olin odottanut Tilda Swintonin roolisuoritusta ja muutenkin tajunnanräjäyttävää, metaforilla ladattua toimintaseikkailua, mutta jouduin pettymään pahasti. Metaforia oli kyllä runsaasti, mutta ne jäivät harvinaisen epäselviksi. Juna puksutti jääkauden läpi kyydissään ihmiskunnan viimeiset henkiinjääneet, mutta idea ei oikein sen pidemmälle edennyt. Snowpiercer oli väkivaltainen, omituinen ja osittain jopa häiritsevän naurettava. E:kään ei oikein tuntunut tajuavan leffan tarkoitusta ja minua hävetti, kun olin valinnut meille niin "huonon" leffan katsottavaksi. No, huomenna mennään katsomaan Ulvilan murhamysteeriä ihan leffateatteriin asti, ehkäpä E on osannut valita paremman leffan.

Tarina tatuointien takana.

Kävin tatuoitavana tiistaina, elämäni toisen kerran. Moni on ihmetellyt pieniä tatuointejani ja kysellyt, miksi olen valinnut juuri kyseiset leimat iholleni. Arvostan ja ihailen toki puhtaiden muotojen yksinkertaista kauneutta ja pienet asiat ovat elämässä minulle niitä suurimpia. Olen silti pohtinut tatuointieni tarinaa lukemattomat kerrat, ja nyt seuraa pieni selonteko siitä, mitä ranteissani olevat kuvat minulle merkitsevät.   

Hankin ensimmäisen tatuointini reilut neljä vuotta sitten. Kaipasin tuolloin elämääni pysyvyyttä enemmän kuin mitään muuta. Varmuutta asioista, selkeitä suunnitelmia; muistusta siitä, että asioilla on tapana järjestyä. Iholleni ilmestyi pieni äärettömyyden symboli, sillä mikä olisikaan pysyvämpää kuin tatuoitu äärettömyys? Opiskelin tuolloin intohimoani, teatterikäsikirjoittamista ja olin juuri muuttanut yksin Helsinkiin, suureen ja kiehtovaan kaupunkiin. Minulla oli uusi ystäväpiiri ja katse tiukasti tulevaisuudessa; tiesin tasan tarkkaan, mitä haluan, mitä teen sen saavuttaakseni, missä olen viiden vuoden kuluttua ja niin edelleen. Tai ainakin kuvitelin tietäväni.

En päätynyt teatterialalle eivätkä suunnitelmat menneet selkeitä raiteita pitkin. Panikoin ja puskin itseäni väkisin kohti aiempia tavoitteita, kohti ääretöntä ja sen yli, koska samat tavoitteet olivat olleet elämässäni aina ja oli pelottavaa ajatella niiden vaihtuvan johonkin tyystin toiseen. Äärettömyyden symboli sai vähitellen uuden merkityksen; asioita olisi turha kiirehtiä, minulla olisi kaikki aika maailmassa, jos vain sen ottaisin. Saavuttaisin tavoitteeni aikanaan, kaiken ei tarvitsisi tapahtua silmänräpäyksessä. 

Mutta kuinkas sitten kävikään? Päädyin puoliksi sattuman kautta opiskelemaan sosiaalialaa, aiemmista suunnitelmistani täysin poiketen. En hylännyt vanhaa intohimoani, mutta tajusin antaa tilaa myös uusille vaihtoehdoille. Kummallista kyllä, olen sattumaan täysin tyytyväinen. Vaikka lähdinkin opiskelemaan päiväkotityö mielessäni ja olen opintojen loppua kohden yhä enemmän sitä mieltä, että vanhustyö onkin minun juttuni, en ole kavahtanut muutosta. Muutoksesta tuli uusi ystäväni.

Kävin siis aiemmin tällä viikolla hankkimassa oikeaan ranteeseeni vastaparin äärettömyydelle, jatkuuvuudelle, varmuudelle ja raiteilla kulkemiselle. Nyt osaan arvostaa myös muutoksen mahdollisuutta; sitä, että voin ja uskallan valita myös toisin. On hyvä voida luottaa siihen, ettei unelmista tarvitse luopua, että asiat ottavat aikansa ja ettei koskaan ole liian myöhäistä tavoitella niitä uudestaan. What goes around comes around. Mutta on myös hyvä uskaltaa kääntyä kulmista, tutkia tuntematonta, suunnata seikkailuun. Joskus on hyvä mennä raiteiltaan, ihan vain siksi, että juna voisi kulkea sen jälkeen taas täyttä vauhtia. 

Tuntuu että samalla tunteet ovat saaneet vastaparikseen järjen. Molemmille on paikkansa ja yhdessä ne muodostavat hyvän tasapainon. Tuntuu, että minäkin olen löytänyt tasapainon.