They say we'll never be heroes.

Oikeasti ei hymyilytä ihan näin paljon. Olen nimittäin tänään melko väsynyt kouluviikon jäljiltä. Uusia kursseja, uusia tehtävänantoja, uusia kalenterimerkintöjä ja uusia deadlineja. Olen yrittänyt ymmärtää jotain määrällisistä menetelmistä ja SPSS:n käytöstä, mutta en ole syntynyt datanatiiviksi tai puhu muutenkaan samaa kieltä kuin ykköset ja nollat. Välillä on täytynyt ottaa kaksin käsin päästä kiinni ja huutaa ääneen. Tänään istuin opinnäytetyöstartissa, mutta se ei onneksi ahdistanut oleenkaan niin paljon kuin olin odottanut. Päivät ovat silti venyneet pitkiksi, illatkin on täytynyt varata opintopisteiden metsästykselle. Ei siis ihmekään, että vähän väsyttää. 

Tänään mua harmitti se, että jauheliha oli pilaantunut jääkaappiin ja että juuri ostamani hiusliitu (josta lisää myöhemmin!) ei halunnut heti tarttua tukkani. Väsymyksen keskellä pienistäkin harmeista tulee valtavan suuria, ja vastaavasti kaikki kivat pienet asiat meinaavat hukkua kokonaan. Vaatii vaivannäköä onkia ne esiin, mutta kyllä niitä aina löytyy. Vaikka arki pyöriikin koulun (ja töiden) ympärillä, mahtuu joukkoon myös hyvää ruokaa, ihania ihmisiä ja hersyvää naurua. Nauru on hyvä asia. Yksi parhaista. 

Kulttuuria kerrakseen.

Viikonloppu kului pitkälti kulttuurin parissa, kun äiti saapui vieraakseni ja kiersi kanssani ahkerasti Helsingin näyttelytarjontaa. Tykkäämme molemmat yhtä paljon taidemuseoista kuin vaatekaupoista, välillä oikeastaan enemmänkin taidemuseoista. Äiti on myös paras ja luontevin näyttelyopas, jonka tiedän. Kuvataideopettajalle se on kai luonnollistakin. Samaisesta syystä olen tottunut kulkemaan museoissa ja performansseissa pikkutytöstä lähtien. Tällä kerralla kierroksemme Helsingin kulttuurin parissa rajoittui muutamaan huolella valittuun kohteeseen.

Ensimmäisenä vuorossa oli Hilma af Klintin abstraktia ja aikaansa edellä olevaa maalaustaidetta esittelevä näyttely Taidehallissa. Rakastan Taidehallia tilana ja rakastun yleensä siellä oleviin näyttelyihinkin, vaikken niistä olisikaan etukäteen kovin hyvin perillä. Niin kävi tälläkin kerralla. Hilma af Klint oli minulle entuudestaan täysin tuntematon nimi, mutta tiesin välittömästi ensimmäiset taulut nähdessäni rakastavani hänen teoksiaan. Suuria, suurpiirteisiä, värikylläisiä ja ajatuksella tehtyjä, miltei koko seinän kokoisia maalauksia katsellessa melkein liikuttui. Tilassa ja teoksissa oli jotain maagista, kankat olivat täynnä tulkintoja ja tutkimuksia. 

Maalaan silloin tällöin itsekin, omaksi ilokseni ja inspiraatioita purkaakseni. Inspiroiduin Taidehallilla niin kovasti, että näyttelykäynnin jälkeen oli pakko käväistä ostamassa kotiin valkoinen kangas ja uusia akryylivärejä. Hilma af Klintin maalaukset innostivat taiteilemaan, mutta samalla iski epätoivo; ei noin hienoon voi pystyä, ei oma jälki ole koskaan yhtä vaikuttavaa. Päällimmäinen tunne ei kuitenkaan ollut huonommuus, vaan ihailu. Näyttely kummitteli mielessäni vielä monta päivää myöhemminkin, se jätti mieleen ja sydämeen jotain suurta.

Toinen kohde kulttuurikierroksela oli Havis Amandan ympärille rakennettu hotellihuone, johon pääsi päiväsaikaan vierailemaan kolmen euron sisäänpääsyä vastaan. Huone oli täynnä turisteja ja selfieiden ottajia, Manta kohosi keskeltä parisänkyä. Näky oli samanaikaisesti absurdi ja tyylikäs, Helsingin rakastetuin patsas siinä koko kansan lääpittävänä ja tapitettavana! Huoneesta avautui hieno näköala Kauppatorille ja Mantaa sai kerrankin katsella silmien korkeudelta. Ja olihan sitä pakko päästä kaverikuvaan kaupungin nuorekkaimman neidon kanssa, Mantan "iho" kun oli sileämpi kuin vauvan peppu.

Kierros päättyi Kauppatorin laidalle, altaaseen pissaavan ujon pojan luo. Tommi Toijan veistämä Bad Bad Boy seisoi kuunareiden ja maailmanpyörän tuntumassa ja lorotti menemään. Turisteja veistos tuntui kiehtovan kovasti, ja onhan pissapoika varsin hauska versio perinteisestä suihkulähteestä. Vähän niin kuin helsinkiläisten oma Manneken Pis, ollaan siitä ylpeitä!

Kuulumisia.

Heipä hei taas! Olen viettänyt blogin puolella reilut pari viikkoa hiljaiseloa koulun alkamisen jälkeen, sillä tahti on ollut melkoinen. Kuvittelin etukäteen tämän syksyn olevan kevyt ja kohtalaisen helppo, mutta taisin erehtyä pahemman kerran. Koulupäivät ovat pitkiä (tosin yllättävän mielenkiintoisia) ja kursseihin liittyy tuntikausia kestävää (ei niin mielenkiintoista) hanketyöskentelyä. Lisäksi olisi tietysti jaksettava vääntää esseitä ja lueskella tentteihin, lähestyvästä opinnäytetyön aloituksesta puhumattakaan.... Oon kai hullu, mutta viimeisiä viedään. Opintorekisterin mukaan keväälle jää suoritettavaksi enää vaivaiset kymmenen opintopistettä. Jaksaa jaksaa!

Hulluksi tekee myös se fakta, että käyn tosiaan koulurumban ohella töissä. Kahvilahomma sujuu jo jonkinlaisella rutiinilla, vaikken tosin vieläkään kutsuisi kassakonetta ystäväkseni. Sitä paitsi havaitsen itsessäni pientä, salakavalasti hiipivää uupumusta. Kun on ensin viettänyt kahdeksan tunnin päivän koulussa ja puuhailee sen jälkeen kahvilassa iltamyöhään asti, on kai ihan luonnollista olla vähän väsynyt. Iltapalaksi saa sentään tuoreita sämpylöitä, mutta pelkään palavani loppuun. Pyrinkin nyt laittamaan opiskelun etusijalle; jos työ ei tunnu sopivan tähän syksyyn, olkoon se sitten sopimatta.

Mitähän vielä. Oon ostanut uuden ruokapöydän, se on malliltaan Artek 82B ja se on ehkä ihanin huonekalu, minkä olen omistanut. Kävin viime viikolla varaamassa tatuointiajan lokakuun alkuun, odotan innolla pientä tuokiotani neulan alla. Syön välipalaksi porkkanoita ja harkitsen kuntosalikortin hankkimista, sillä syksy on hyvä hetki aloittaa taas kerran se uusi ja terveellinen elämä. Sen vastapainoksi olen toki myös juonut viiniä ystävien kanssa ja reivannut lukukauden ensimmäisissä opiskelijabileissä. 

Syksyn kunniaksi olen ostanut muutamia uusia vaatteita, vaikken olisi tarvinnutkaan. Mutta ostin silti, sillä tulin niistä kovin iloiseksi. Nyt eteisen naulakossa roikkuu uusi lämpöinen välikausitakki ja minä käperryn iltaisin pehmoiseen neuletakkiin. Tänään rikoin kaupassa loisteputkilampun ja häpesin kömpelyyttäni. Ostin lohdutukseksi itselleni banaaneita ja tummaa suklaata. Ja eilen joku tuntematon ohikulkija sanoi minua "hyvännäköiseksi jätkäksi", otin se naureskellen kohteliaisuutena ja sipaisin poikatukkani ylpeänä pois otsalta.

Ja huomenna minä ja E mennään Korkeasaareen, hurraa!