Bring your colours to the floor.

Terveisiä lauantai-iltaiselta The Prodigyn keikalta. Oma keikkakevääni on lähtenyt vähän hitaanlaisesti käyntiin, takana olivat tähän mennessä vain Ultra Bran ja The Dø'n hienot vedot, joten odotin innolla tilaisuutta päästä reivaamaan pitkästä aikaa oikein kunnolla. Jostain käsittämättömästä syystä mut oli kuitenkin sijoitettu istumaan typötyhjän A3-katsomon yläriville, josta käsin sitten kateellisena katselin kentällä vallitsevaa tiivistä tunnelmaa. Ainakin mulle avautui esteetön kokonaiskuva keikasta, toimittajan kannalta siis ihan kelpo sijainti. Bileiden kannalta ei. Suunnittelin aluksi nököttäväni koko illan katkeroituneena kädet puuskassa, jalat edessä olevan penkkirivin selkänojalla, mutta eihän se tietenkään onnistunut. Viimeistään Omenin kohdalla aloitin omat privaattireivini ja muistutin luultavasti huonoa cheerleaderia. Strobovalot sokaisi silmät ja basso tuntui rintakehässä asti, ah, olin elossa.

Oon ehkä unohtanut mainita, että viime viikon paras päivä oli kuitenkin ehdottomasti torstai, jolloin postiluukusta kolahti muutakin kuin Lidlin mainoksia. VAKAVA-kokeen tulokset tulivat ja suhtauduin kirjekuoreen pienellä varauksella, ajattelin tsekkaavani huolettomasti pisterajat ja oikeat vastaukset ja tyytyväni kohtalooni. Odotin siis huonoa kohtaloa, sen perusteella että olin lukenut pääsykoekirjaa henkeni edestä huikeat kuusi päivää, ja todennut kokeen jälkeen että "mitään en osannut, vaikka kaiken tiesin". Pari hetkeä myöhemmin kuitenkin juoksin ympäri kämppää ja kiljuin mitä mielikuvituksellisempia kiljahduksia, sillä:

"Sinut on hyväksytty osallistumaan Helsingin yliopiston lastentarhanopettajan koulutuksen soveltuvuuskokeeseen 11.-14.6.2012."

Osasin siis sittenkin jotain! Saattaa siis ollakin, ettei tästä tytöstä tulekaan ensimmäisenä teatteriohjaajaa vaan ihan jotain muuta. Oon ollut torstaista asti suupielet korvissa, Teakista saadun hylkäyskirjeen jälkeen tämmöiset onnistumiset ovat enemmän kuin tervetulleita. Sitä paitsi, minusta tulisi hyvä lastentarhanopettaja. Nyt vaan peukut ja varpaat pystyyn jatkoa ajatellen, toivon kovasti että voisin kutsua itseäni ensi syksynä opiskelijaksi.

Can music save your mortal soul?

Uskon vahvasti niin. Viime viikkoina oon joutunut tulemaan toimeen ilman kannettavaa musiikkisoitinta, kun mun vanha ja uskollisesti palvellut iPod tuli tiensä päähän reilu kuukausi sitten. Vannoutuneena luurikorvana oon joutunut opettelemaan siirtymään paikasta toiseen ilman taustamusiikkia. Olo on ollut vähän orpo, kun bussimatkaa ei olekaan tahdittanut Win Butlerin tai Arto Tuunelan ääni. Samalla tosin oon kokenut uusia äänielämyksiä, uppoutunut moottorin hurinaan ja salakuunnellut ihmisiä. Linnutkin ovat laulaneet jotenkin entistä kovempaa.

Kunnes sitten vähän aikaa sitten eksyin seikkailemaan ah niin turmiolliseen Huuto.nettiin, paikkaan josta mulla on aika ristiriitaisia kokemuksia. Polkupyöräkauppojen yhteydessä jouduin kerran nettihuijarin uhriksi, mutta toisaalta mun nykyinen Jopo on löytynyt sitä kautta. Ostin myös tänhetkisen puhelimeni netistä, kun olin ensin tiputtanut omani Q-teatterin lattialla lainehtivaan vesilätäkköön...... Ja harkittu huutelu on tullut ihanan halvaksi, kuten tälläkin kerralla.

Tällä kerralla huutelun kohteena oli siis iPod Touch 4, jonka kävin eilen noutamassa Kampin Ben & Jerry'sin edestä. Helppo homma. Ajattelin pistää asteen verran entistä paremmaksi kun 8 gigan tallennustila kävi vähän ahtaaksi, joten uuteen kaunokaiseen mahtuu nyt nelinkertaisesti tavaraa. Ai jai. Enkä kyllä harmittele yhtään tuota uutta tarkkanäyttöistä kameraakaan, meinasi jäädä illan kuntosalitreenitkin välistä kun olin niin keskittynyt kuvailemaan ikkunalautaani.

Illassa on lupaus kesästä.

Päivät tuntuu vilahtavan ohi ilman että niistä saa kunnolla edes otetta, kohta on jo kesäkuu ja tuntuu että elän itse vieläkin huhtikuuta. Yritän kuitenkin napata toukokuun lopusta vielä kiinni, viimeiset pääsykoekoitokset alkaa olla taas pelottavan lähellä.

Reissasin pariksi päiväksi kotiin Mikkeliin.

Mitä sitten on tapahtunut? Vaikka mitä. Oon kääntänyt kaverin seurana unirytmiä valvomalla aamuyöhön katsoen sekopäisiä elokuvia, tehnyt seikkailuretken Ikeaan ja ostanut 12 skumppalasia pikkuveljen ylioppilasjuhliin, syönyt kallista mansikkajäätelöä Tokoinrannassa, matkustanut kotiin Mikkeliin, valokuvannut pikkuveljen hevibändin keikkaa, löytänyt kirpputorilta Janoschin kirjan Oi ihana Panama, miettinyt oman sukunimen vaihtamista, syönyt aamupalaksi täytekakkua, kävellyt paljain jaloin, hymyillyt suupielet korvissa, jännittänyt jääkiekkoa, vihannut jääkiekkoa, hakenut töitä, pyöräillyt Kumpulassa, rikkonut lemppariaurinkolasit istumalla niiden päälle, tulostanut seuraavat pääsykoemateriaalit ja vältellyt niitä, luukuttanut hyväntuulisia biisejä melkein kyllästymiseen asti, nauttinut siitä ettei ole kiire minnekään ja ettei kukaan vaadi mitään.    

Niin ja rakastanut. Kevättä ja alkavaa kesää ja lämpöä iholla. Purrr.

Harvalaa hautaamassa.

Oon nyt sitten virallisesti työtön. Vietin toistaiseksi viimeisen työiltani torstaina Q-teatterilla, kun syksystä asti tekeillä ollut Harvala haudattiin menneiden proggisten hautausmaalle. Väliajalla roudasin penkkejä ja pinosin kahvikuppitorneja vikaa kertaa, ja yritin ottaa kaiken irti siitä fiiliksestä, mikä tulee kun itse istuskelee pimeässä lavan takana ja samaan aikaan yleisö istuu parin metrin päässä katsomassa näytelmää. Semmoinen hetkessä elämisen fiilis. Viimeistä iltaa vietettiin Manalan herkkujen äärellä, vedin ruokaöverit kasvispaistoksen ja lohkoperunoiden avulla ja ajattelin harvalalaisten ajatuksia myötäillen että "Mihin mä meen? Edessäni hämäräinen tie."

Harvalassa. 

(kuva: Patrik Pesonius) 

Vähän yli puoli vuotta teatterityötä hurahtikin loppujen lopuksi aika nopeasti, ensin ohjaajan assistenttina ja sen jälkeen näyttämömiehenä. Fiilikset on aika ristiriitaiset, toisaalta nyt pääsen metsästämään mahdollisesti kovapalkkaisempia työtehtäviä, mutta samalla ikävöin jo kipeästi takaisin näyttämön taakse. Tai totta puhuen sen äärelle. Mun päässä on viime aikoina pyörinyt toinen toistaan vahvempina pari ohjaussuunnitelmaa, jotka tarvitsisivat toteutuakseen vain vähän rohkeutta ja järjestelykykyä. Katsotaan mitä saan aikaiseksi ja kuinka massiivisiksi ideat paisuu. Askel ohjaajana olisi kuitenkin otettava.

Tänään oon viettänyt yleistä Siivouspäivää, en siivoamalla vaan koluamalla kirpparipöytiä Puu-Vallilassa ja Töölössä, tie vei myös Q:lle tutkailemaan teatterin myyntipöytiä. Helsinki on ollut ikävän sateinen, joten tempaus jäi vähän vaisuksi. Jotain löytöjä onnistuin silti saalistamaan. Mukaan reissulta lähti pieni puinen maatuska-rintakoru ja ilmaiskoriin jätetty Mangon ruosteenoranssi t-paita, se on ihana. Ja pakkohan mun oli pistäytyä tsekkaamassa samalla ihan normaalit vaatekaupatkin, tarvitsisin nimittäin mekon pikkuveljen ylioppilasjuhliin. Shoppailin silti varsin pidättyneesti ja ostoslistan mukaisesti, tarvitsin oikeastaan vain pumpulilappuja ja kauramaitoa. Lisäksi palautin kirjastoon myöhästyneen teatteritieteen pääsykoekirjan, jota en saanut luettua kuin parikymmentä sivua, jihuu minä.

Why so serious.

Pääsykokeet on nyt tämän vuoden osalta virallisesti korkattu. Pieni paniikki hiippaili kehoon salakavalasti jo edellisenä iltana, kun yritin paikantaa pääsykoesalini sijaintia reittioppaan avulla. Kohtalokkaan typon takia päädyin harhailemaan jonnekin Ala-Malmille Viikin yliopistoalueen sijaan, Latokartanontie ja Latokartanonkaari eivät siis ole sama asia. Suuresta kiroilun ja riehumisen määrästä huolimatta totesin jälkeenpäin, että harhareissut on hyvä tehdä etukäteen, silloin kun töppäilyt eivät vaaranna varsinaista koesuoritusta.

Koepäivän aamuna hyppäsin täpötäyteen bussiin, jossa törmäsin sattumalta entiseen työkaveriini. Meillä oli sama määränpää joten vaihdettiin kuulumisia samalla kun käveltiin luentosalin eteen, ja puolen tunnin odottelukin kului huomaamatta ilman suurempaa jännitystä. Valitsin salista reunapaikan puolivälin paikkeilta ja järjestin kynät ja henkkarit ja vesipullon hienoon riviin eteeni. Niin ja sitten vaan hengittelin. Jotakin lähellä istuvaa taisi hermostuttaa, tunsin miten lattia tärisi sen jalan alla. Seuraavien kahden tunnin ajan fiilistelin monivalintalomaketta ja leikin ihan oikeaa opiskelijaa.

Joo ja ilmeeni kyseisen VAKAVA-kokeen jälkeen: erittäin vakava. Tuntuu etten osannut mitään, vaikka tiesin kaiken. Kysymyksenasettelut oli juuri niin hämäriä kuin olin pelännytkin, en muistanut tarkkoja prosentteja eikä missään kohdassa kysytty mitään John Bowlbystä, jonka nimen olin tarkistanut etukäteen varmaan viisi kertaa. Nyt ei voi muuta kuin jännitellä tuloksia, en oikein tiedä mitä uskaltaisin odottaa. Mutta haluaisin kovasti päästä kouluun, ottakaa joku miut, jooko.

Tiistai-iltaa vietin katsomalla hengästyttävän hienoa Puhdistus-oopperaa ensimmäisen rivin loistopaikalta, aivan orkesterimontun reunalta. Lipunmyyjä oli etukäteen varoitellut paikkojen huonosta sijainnista, en tajua miksi, koska sieltä näki kaiken, vieläpä harvinaisen läheltä! Toteutus oli upea ja Johanna Rusanen-Kartano oli mielettömän vahva vanha Aliide, kylmät väreet meni välillä pelkästään kunnioituksesta. Olin ihan fiiliksissä koko sen parituntuisen ajan ja join väliajalla pipetillä annosteltua ylihinnoiteltua skumppaa, koska niin kuuluu tehdä kun kerrankin pääsee oopperaan.

Menestysorientaatio.

Huomatkaa välipalaksi tarkoitettu loistava motivaatiokirjallisuus.

Mulla on menossa pienimuotoinen kriisi. Kuten varmaan on käynyt ilmi, osallistun ensi tiistaina lastetarhanopettajan koulutuksen VAKAVA-kokeeseen. Kaksi päivää aikaa, kääks. Aloitin lukemisen noin kaksi viikkoa sitten, samalla hetkellä kun selvisi etten oo samana koepäivänä todistamassa osaamistani Teakissa. En kuulu niihin yli-ihmisiin, jotka tankkaavat tenttimateriaalia kymmeniä kertoja läpi, luen mielummin ajatuksella kerran läpi, jäsennän mielessäni ja luotan sisäistäneeni lukemani.

Kahden viikon luku-urakka on vaatinut vähän perseelle potkimista. Oon viimeksi opiskellut "oikeasti" keväällä 2009, kun luin ylppäreihin. Tai siis välttelin lukemista viimeiseen asti, oon siinä ikävä kyllä äärimmäisen lahjakas. Nyt oon kuitenkin intoillut konkreettisesta pääsykoekirjasta, jossa sanotaan miten asiat ovat tai eivät ole. On kiva tietää, että nyt ratkaisee se, osaanko asiat vai enkö. Ei se, tykkääkö joku siitä mitä teen vai eikö. Tää on nyt musta itsestäni kiinni. Asiat on olleet osittain tuttuja lukion psykan tunneilta, ja oon taas muistanut miten mukavaa oikea opiskelu onkaan. Yliviivaustussitkin on mukavia, mulla on niitä neljä.

Oon viettänyt aurinkoisia iltapäiviä Vallilan kirjaston lastennurkkauksessa, koska siellä on paras pöytä ja yleensä vähiten ihmisiä. Oon tuntenut itseni hurjan aikuiseksi ja lukeminen on edennyt yllättävän vaivattomasti. Paitsi eilen iltapäivällä, kun hyllyrivin takana kiljuttiin kilpaa Smurffi-biisejä. Lapset hei, kirjastossa pitää kuiskata!

Kyllä. Tarkoitus on opiskella lastentarhanopettajaksi, ei ydinfyysikoksi.

Hurjan lukutahtini (....) ansiosta ensimmäinen läpiluku on nyt tehty, ja kirja on näyttänyt todellisen karvansa. Lastenhoito taitaakin olla varsinaista avaruusfysiikkaa. Oonkin kurtistellut kulmiani käsittämättömille kaavioille ja hienosteleville lausemuodoille, tutkimuksille tutkimuksien vuoksi ja yhtälöille "x2 (3) = 2.49, p = .478". Ja minä kun kuvittelin että riittäisi, jos osaa piirtää auringonkukan ja tietää minkä värinen Barbapapa on.

Tässä samalla oon oppinut priorisoimaan asioita omaan tyyliini. Silloin kun pääsykoekirja uhkaa tehdä lukijastaan selvää, ainoa oikea ratkaisu on lähteä tuulettamaan päätään. Napata kaveri mukaan, istua leikkipuiston rengaskeinuissa ja juoda halpaa skumppaa Kalliossa. Aivot pelaa paremmin, kun niitä on välillä vähän ravisteltu. Tulevaa paniikkia odotellessa.

Bara vatten, hela natten.

Matkustin viime perjantaina pienelle maaseutumatkalle kotikaupunkiini Mikkeliin, chillailin siellä varsin rauhallisen viikonlopun ja muistin taas, miksi aikoinani olin niin pohjattoman iloinen muuttaessani sieltä hiukan ihmisvoittoisempiin maisemiin. Kävin vappuaaton aamuna kampaajalla ja mun kävellessä autioituneen keskustan halki ohitin matkalla tasan kaksi ihmistä, teki mieli kävellä pitkin tyhjiä autoteitä ja sen myös tein. Join skumppaa sillä aikaa kun mun otsatukasta tehtiin taas otsatukan näköinen, paras kampaamokäynti pitkään aikaan.

Samana iltapäivänä hyppäsin Jyväskylään menevään bussiin yhdessä kaverin kanssa ja aloitin varsinaisen vapunvieton, ilta käynnistyi mukavasti neljän viinipullon voimin ja nautin kaikesta siitä sosiaalisuudesta täysin rinnoin. Fiksuna tyttönä jätin kameran pois reissusta, joten joudutte mielikuvittelemaan kaiken. Pukeuduin mustaan pitsimekkoon ja nauroin ja oli hullun kivaa. Oli myös hullun hullua. Kuten yleisesti tiedetään, oon yleensä maailman paras hävittämään omaisuuttani baarireissujen aikana, silkasta riemukkaasta huolimattomuudesta. Tällä kertaa ainoastaan kuvittelin hävittäneeni ja kiersin ympäri öisiä katuja etsimässä tavaroitani, jotka olivat koko ajan tallessa mun laukussa. Huolehdin näköjään siitä ettei aamuöisin pääse tuleman tylsää, voi minua.

Vappupäivä alkoi oikein mallikkaasti, olo oli oikeasti jopa erittäin hyvä, aurinko paistoi parvekkeelle ja yöllä paistettu pizzakin maistui vielä hyvältä. Iltapäivällä hinattiiin itsemme kaupungille, mutta onnistuttiiin missaamaan kaikki vappuaktiviteetit. Harjulle kiipeäminenkin taisi olla virhe, pian sen jälkeen löydettiin itsemme koomaamasta puistonpenkiltä ja syömästä juustohampurilaisia ja jätskiä. Onneksi musta ei ole kuvamateriaalia myöskään noilta hetkiltä, ulkomuotoni oli kai lähinnä Klonkku goes MIB. Ja paluumatka Mikkeliin oli lähinnä kammottava. Bussi oli täynnä viimeistä paikkaa myöten, osa porukasta joutui seisomaan, mun penkki oli pysyvästi makuuasennossa ja kun päästiin liikkeelle, tuntui kuin oltaisiin oltu avaruusaluksen kyydissä. Se huojunta oli jotain kamalinta ikinä. Olin varma että kuollaan ennen kuin ollaan perillä, mutta nauratti silti hysteerisesti. Oli paras vappu ja elossa ollaan edelleen, onneksi.

Leiriydyin kotiin vielä pariksi päiväksi ja yritin pakottaa itseni lukemaan pääsykoekirjaa, ihme kyllä sen myös tein. Ostin kaupungilta olkihatun, jonka alennusprosentti -80% sai mut melkein hihkumaan ilosta. Äiti oli ollut kaksi viikkoa Italiassa ja oli tuonut tuliaisia, suklaata ja merenrannasta poimittuja sileitä kiviä. Tulin tänään takaisin Helsinkiin ja vaikka oli kiva purkaa tavarat laukuista ja istahtaa omaan tuttuun sohvaan, niin uudet huikeat suunnitelmat pyörii jo vilkkaasti mielessä.