Dear Saturday, I love you big time!

Viikonloppu on ollut ihana ja täynnä toimintaa! Pikkuveli tuli eilen Helsinkiin Tuska-festareita varten, joten äiti päätti spontaanisti hypätä samaan autokyytiin ja matkusti viettämään vapaapäivää Helsingissä. Sillä aikaa kun Suvilahdessa moshattiin hevimusiikin tahdissa, me nautittiin äidin kanssa aurinkoisesta ja kiireettömästä lauantaista vähän rauhallisimmissa merkeissä. Päivän aikana tuli myös napsittua jonkin verran kuvia, kerrankin blogissa on vähän värikkäämpi postaus!

Lauantai starttasi herkullisella lounaalla Hakaniemessä sijaitsevassa kasvisravintola Silvopleessä. Tarkoituksenani on ollut poiketa kyseiseen paikkaan syömään jo ties kuinka kauan, mutten ole silti koskaan toteuttanut suunnitelmaani. Onneksi siis pääsin vihdoin noutopöydän ääreen. Tarjolla oli ties mitä ihanuuksia ja lautaselle sai valita ruokaa vapaasti, hinta määräytyi painon mukaan. Innostuin valitsemaan ja kokeilemaan vähän kaikkea ja annoksen hinnaksi tuli lopulta 18 euroa, minusta varsin sopiva hinta noin hyvälle aterialle. Oltiin sen verran kylläisiä, että jälkiruoka jäi tällä kertaa väliin. Ensi kerralla on tosin pakko päästä maistamaan valikoimassa olleita raakakakkuja!

Keskustassa oli parhaillaan käynnissä Pride-kulkue, mutta meidän matka jatkui kulttuurin pariin. Pistäydyttiin Ateneumissa kiertämässä Tove Janssonin 100-vuotisjuhlanäyttely, joka oli oikein mainio ja monipuolinen kurkistus Toven taiteilijauraan. Erityisen paljon ihastuin Toven myöhempiin, hieman radikaalimpiin maalauksiin, joissa värien ja viivan käyttö  oli ihailtavan rohkeaa. Toki lukuisat muotokuvat ja Muumi-aiheiset tussityötkin ihastuttivat. Museossa oli melko vähän porukkaa ja mukana viileää. Näyttelyn parissa upposi reilut pari tuntia, enemmänkin aikaa olisi kierrokseen voinut helposti käyttää. Hankin muuten museokäynnin yhteydessä vuosikortin Ateneumiin, hinta oli opiskelijalle niinkin edullinen kuin 10e! Saman hintainen siis kuin yhden kerran pääsymaksu. Ei huono, sanoisi tähän Jorma Uotinen.

Kävelimme pitkin keskustaa, ostimme äidille taidetarvikkeita ja istahdimme hetkeksi kahville, skumpalle ja sitruunatartaleteille Sokoksen kahvilaan. Kaupat sulkeutuivat jo kuudelta, joten shoppailuun ei jäänyt liiemmin aikaa. Päätimmekin suunnata iltakävelylle Linnanmäelle. Töölönlahden rannalla näkyi untuvaisia sorsanpoikasia ja komea joutsenpariskunta. Aurinkoinen päivä oli houkutellut Lintsille paljon porukkaa. Laitteisiin oli pitkät jonot, mutta me tyydyimme katselemaan ja fiilistelemään huvipuiston tunnelmaa. Kävimme tosin ilmaisessa näköalatornissa ja heitimme kertaallen palloa, mutta paras juttu oli ehdottomasti peilaustuokio vääristävien peilien edessä. Oli niin hauskaa, että mahaa ihan nipisteli. Naurettiin, että hulluilla taitaa olla aika halvat huvit.

Tuska-festari loppui kymmenen maissa ja pikkuveljen ja äidin oli määrä palata takaisin Mikkeliin vielä saman illan aikana, joten päätimme hankkia pientä "iltapalaa" päivän päätteeksi. Mäkkäristä tarttui mukaan kuusi juniorikokoista hampurilaista, ja ennätimme vielä katsoa äidin kanssa Almodovarin elokuvan Kaikki äidistäni, ennen kuin pikkuveli palasi festareilta. Se oli saanut päivän aikana kamalasti aurinkoa ja ruskettunut hassusti kasvoista sillä lailla, että aurinkolasit olivat jättäneet naamaan rusketusraidat.  

Yhteen päivään mahtui siis yllättävän paljon äksöniä. Oli kivaa viettää aikaa äidin kanssa, ja vielä on sunnuntaipäivääkin jäljellä! Ennen viikonloppu hujahti ohi niin nopeasti, että sitä tuskin huomasi. Nyt se tuntuu varsin hyvän pituiselta paussilta. Ihmeellistä, mutta oikein mukavaa. Ehkä ajan erilaiseen kulumiseen vaikuttaa se, että tää on tavallaan mun ensimmäinen "oikea" viikonloppu tänä kesänä. Kun on ensin tehnyt viikon verran töitä, pari vapaapäivää tuntuu kerrassaan ruhtinaalliselta. Ja huomenna hyppään taas töiden kimppuun, ilolla ja innolla! 

Jes! :)

All the small things.

Edessä olevan viikonlopun kunniaksi listaan tähän muutamia mukavia asioita, jotka ovat nostaneet viime päivinä hymyn huulille ja suupielet kattoa kohti:

♡ Edelleen mun kesätyöt, mummot on parasta ikinä. ♡ Kesä tuntuu tulleen takaisin. ♡ Persikkasmoothie. ♡ Lauantaipussin autokarkit. ♡ Shoppailin hillitysti ja tein hyviä löytöjä alennusmyynneistä. ♡ Puhelimen uudet puukuvioiset kuoret. ♡ Juokseminen(!) ♡ Two Door Cinema Clubin biiseistä tehdyt remixit. ♡ Kylmäkaapissa odottava avaamaton punaviini. ♡ Viikonlopun suunnitelmat. ♡ Puhdas koti. ♡ Kotimatkalla rumpuja villisti takonut katusoittaja. ♡ Vanhan tuttavan yllättävä kohtaaminen työpaikalla. ♡ Aurinkoinen Helsinki. ♡ Uusin Image-lehti. ♡ Pääsin tasolle 23 Simpsonit-pelissä. ♡ Mun puuronkeittotaitoja kehuttiin. ♡ E. ♡ Sisäpihalla juoksentelevat kaniinit. ♡

Ihanaa viikonloppua ihan jokaiselle!

We grow up but never grow old.

En sure kesäloman loppua enää ollenkaan, päinvastoin. Vaikka oon ollut vasta neljän päivän ajan kesätöissä vanhusten päivätoiminnan ohjaajana, en voisi kuvitellakaan parempaa työpaikkaa. Työparini on mitä mainioin, päivät ovat leppoisia ja työtehtävät juuri sellaisia, joihin minulla on osaamista ja taitoa. Vedän jumppaa, tietovisailuja, keitän puuroa ja kahvia, luen sanomalehtiä ääneen, järjestän elokuvahetkiä ja levyraateja; melkein mitä tahansa, mitä mieleen tulee ja mitä vanhukset toivovat. Ja tietysti tuen ja autan tarpeen mukaan, keskustelen ja kuuntelen. 

Ja ne vanhukset. Aivan mahtavia tyyppejä. Keski-ikä on kai lähellä yhdeksääkymmentä, mutten silti osaa ajatella heitä vanhoina. Mahtavia elämäntarinoita, elämäniloa ja ketteryyttä löytyy vaikka muille jakaa. Tänään eräs mainio rouva olisi halunnut meidän tekevän kuperkeikkoja pitkin voimistelusalia. Tyydyimme kuitenkin keppijumppaan ja sananlaskujen arvuutteluun. Vanhusten huumorintaju on myös täysin omaa luokkaansa, sieltä parhaasta päästä. Nauramme päivittäin vedet silmissä toistemme jutuille, eikä ikäeroa huomaa välillä lainkaan. Kuperkeikkoja toivonut rouva on esikuvani, aion olla samanlainen sitten vanhana. Hän aikoo kuulemma viettää 100-vuotissyntymäpäivänsä Olympiastadionilla ja kutsua sinne kaikki halukkaat juhlimaan, koska sinne mahtuvat kaikki ja korkeista katsomoista on niin hyvä näkyvyys. Hän itse aikoo esiintyä juhlien keskipisteenä, heittää pari volttia ja sen jälkeen tanssia polkkaa. 

Menen aamuisin hymyillen töihin, laitan kahvin tippumaan ja istun pian sen jälkeen syömään porkkanakakkua asiakkaiden kanssa. Omat isovanhempani ovat jo muutamia vuosia sitten kuolleet (yllä olevassa kuvassa istun 3-vuotiaana junan kyydissä, mummi ja ukki ovat minua asemalla saattamassa), joten olen ollut kovin iloinen saadessani viettää aikaa hyväntuulisten mummojen ja pappojen seurassa. Minulla on nyt käytännössä parikymmentä "adoptioisovanhempaa", kaikki aivan mahdottoman ihania ja omanlaisiaan ihmisiä. Nautin siis joka päivästä aivan suunnattomasti, ja onneksi lisää on vielä tulossa kahdeksan viikon ajan. Olisipa jokainen työ yhtä mukavaa kuin tämä.

Alkoi hetki, joka tuntui kuin ei se loppuisi milloinkaan.

E ja minä vietimme tänä vuonna juhannusta perheeni kesämökillä Anttolassa, lähellä Mikkeliä. Heti kun olimme päässeet pakkautumaan autoon ja starttaamaan kohti Etelä-Savoa, taivaalta alkoi tipahdella tasaiseen tahtiin vettä. Paras lomasää! Eikä se siitä sitten kummoisesti mihinkään muuttunut. Auringonottaminen, ulkona syöminen ja uiminen jäivät väliin, kun mittari näytti välillä vain +5 astetta. 

Vaikka suurin osa ajasta kuluikin sadetta pakoillessa ja villasukat jalassa hiihdellessä, emme antaneet kehnon sään kokonaan saartaa meitä mökin sisään. Naulakosta löytyi valtavat sadetakit ja monta paria kumisaappaita, joten kohta pihalla kaatosateessa kulki edestakaisin kaksi omituista "hattivattia". Heiteltiin tikkaa, pelattiin petankia, soudeltiin, kiivettiin korkealle kalliolle ja seikkailtiin mustikkametsässä. Kokkokin syttyi lopulta pienellä vaivannäöllä. Ja tietysti saunaan oli päästävä jokaisena iltana. Uskaltauduin heittämään talviturkinkin perjantai-iltana ja näkymä oli kuin suoraan fantasiaromaanista; iho höyrysi saunomisen jäljiltä, viileä järvivesi salpasi hetkellisesti hengityksen, ympärillä luonto puski parastaan, linnut lauloivat ja yöttömässä yössä taivas värjäytyi vaaleanpunaiseksi. Ah, kyllä kelpasi. 

Kun kotiuduimme reissulta eilen illalla, mieli oli samanaikaisesti onnellinen ja vähän haikea. Mun loma on nyt loppu ja tänään tartuin töihin. Alotin siis neljän viikon mittaisen sijaisuuden vanhusten päivätoiminnan ohjaajana ja jatkan aina elokuun puoliväliin saakka. Totesin silti tänään ensimmäisen työpäivän jälkeen, etten voisi olla mukavammassa kesätyössä. Kohtasin ihania ihmisiä, aika kului uskomattoman nopeasti ja tiedän tekeväni arvokasta työtä. Kaiken lisäksi nautin tekemisestä suunnattomasti. Yhtäkkiä loman loppuminen ei tuntunutkaan enää niin harmilliselta. Pursuan energiaa ja hyvää tuulta, kun saan virtaa vanhuksista. Ei siis ollenkaan paha tapa viettää kesäpäiviä, ainakaan silloin, jos sataa ja paleltaa.

Let them eat cake.

E sanoi, ettei omilla saavutuksillaan saisi liikaa kehua, mutta me tehtiin eilen niin mahtava illallinen pitkällä kaavalla, että pakkohan sillä on vähän leveillä. Teko oli sinänsä havinainen, sillä kumpikaan meistä ei melkein koskaan valmista mitään reseptin mukaan tai innostu ruokalajeista, joiden tekemiseen tuhlautuu puoli päivää. Nyt tosin päätettiin piristää (lumi)sateista kesälomapäivää valikoimalla netin syövereistä täysin uusi ohje ja linnottautumalla keittiöön moneksi tunniksi.

Kokkaminen on miljoona kertaa kivempaa yhdessä kuin yksin. Ehkä juuri sen takia suhteellisen haastava resepti (ainakin meidän tasoisillemme "master chefeille") ei aiheuttanut etukäteen kovin suurta kuumotusta. Lähikaupasta löytyi kaikki tarpeellinen, jopa tuoretta korianteria ja salaattisipuleita. Hyvän soittolistan saattelemina aloitimme siis valmistamaan friteerattuja kanapihvejä, avokadoaiolia sekä mustikkaraakakakkua. 

Keittiön välinevalikoima ei ikävä kyllä ollut aivan parhaasta päästä. Nauratti vähän sillä hetkellä, kun minä paukutin lattialla manteleita ja pähkinöitä murskaksi vasaralla tai kun E yritti vatkata öljyä aiolin sekaan puukauhalla. Onneksi pienen etsinnän jälkeen vispiläkin löytyi, mutta voin sanoa että sähkövatkainta tuli ikävä viimeistään siinä vaiheessa, kun kookoskerma piti saada notkeaksi vaahdoksi. Joulupukki saa tuoda sellaisen seuraavana jouluna, samoin morttelin ja siivilän. Myös friteeraaminen pikkuisessa keittiökomerossa kammotti hieman, tarjouduin jo alkuvaiheessa näppäilemään kännykkään valmiiksi hätänumeron.

Hyvin se kaikesta huolimatta meni. Ruoasta tuli erinomaisen hyvää, vaikka puuhasteluun upposikin reilut neljä tuntia. Ei siinä mitään, tekeminen oli hauskaa ja aikaa oli rajattomasti. E tosin vähän puhisi, kun ensin piti lähteä uudestaan kauppaan hakemaan isompi pullo öljyä ja sitten hetken kuluttua uusi koppa munia, kun ensimmäinen yritys aiolista oli juoksettunut ja päätynyt sekajätteeseen. Mutta kun sekasortoinen keittiö oli saatu siivottua kiiltäväksi ja päästiin kaiken jälkeen korkkaamaan skumppa pöydän ääressä, niin kyllä oli aika ylpeä olo. Ja raakakakku oli maailman parasta jälkiruokaa, aion ottaa sen bravuurikseni ja valmistaa sitä tästä eteenpäin vähintään kerran viikossa. Nam nam nam, tuollaista kakkua voi ahmia palan jos toisenkin hyvällä omallatunnolla.

Mieluummin vanha kuin aikuinen.

Näin eilen pitkästä aikaa erästä ystävääni, jonka olen tuntenut kohta jo viiden vuoden ajan. Tutustuimme aikoinaan viettäessäni ensimmäistä välivuottani kansanopistossa. Opintojen päättymisen jälkeen on ollut tärkeää pitää tiukasti huolta siitä, että ollaan edelleen nähty toisiamme säännöllisesti, vaikka kummankin elämät ovat kulkeneet sen jälkeen hieman eri suuntiin. Tänään oli omituista, melkein jopa huvittavaa tajuta, että viime tapaamisesta oli huomaamatta päässyt kulumaan melkein puoli vuotta. Aika kuluu välillä niin hurjaa vauhtia, että ihan hirvittää. Aidot ystävyyssuhteet eivät silti muutu tauoista huolimatta. Illan edetessä juttua riitti ja pakenimme jäämyrskyksi muuttunutta kesäiltaa opiskelijahintaisten siiderituoppien ja Sisu (Gifu)-pastillien ääreen.  

Kuulumisia vaihdettaessa tajusin samalla myös sen, kuinka suuri muutos itsessäni on tapahtunut viimeisen parin vuoden aikana. Pari vuotta sitten en osannut nähdä mitään muita koulutusvaihtoehtoja kuin taidealan, nyt opiskelen sosiaalialaa ja kohta jo valmistunkin sosionomiksi. Lasten ohella vanhustyö on alkanut kiinnostaa, ja löydän jatkuvasti uusia yllättäviä mahdollisuuksia työelämän kannalta. En juokse enää baareissa samaan malliin kuin pari vuotta sitten, käperryn mieluummin kotisohvalle syömään suklaata tai hedelmäsalaattia. Olen rakastunut ja hyvää vauhtia vakiintumassa, huomaan haaveilevani yhteisistä ulkomaanmatkoista, omistusasunnosta ja vauvastakin. Availen asuntosäästötiliä ja haaveilen uudesta keittiönpöydästä, ostan ruokakaupasta parsaa ja avokadoja nuudeleiden ja pakastepizzan sijaan, nautin paperiasioiden järjestelystä ja puhtaan pyykin viikkaamisesta. En tunne enää tarvetta ryntäillä päättömästi äärirajoilla, kaipaan elämään varmuutta ja osaan arvostaa sellaisia asioita, jotka tekevät arjesta piirun verran parempaa. Kuten pölynimuria.

Naurettiin ystävän kanssa sitä, miten jotkin asiat voivat yhtäkkiä saada ihan yllättäviä käänteitä. Minäkin, joka vielä pari vuotta sitten viiletin menemään nuoruudenhuumassani ilman sen suurempia huolia huomisesta, olen yhtäkkiä muuttunut tiedostavaksi aikuiseksi, joka haaveilee järkevistä asioista ja kaiken lisäksi toimii järkevästi toteuttaakseen haaveensa. Tällaista on ehkä olla aikuinen? Tai ainakin nuori aikuinen? Olen aina jollain tavoin kammoksunut aikuisuutta, kuvitellut sen tuovan mukanaan olemattoman huumorintajun ja ryppyjä otsaan. Olen ajatellut niin kuin Kauko Röyhkä laulaa, "mieluummin vanha kuin aikuinen". Mutta jos aikuisuus on tällaista, mukavaa ja mutkatonta arkea, otan sen vastaan ilomielin. Ja vanhenen sen jälkeen pilke silmäkulmassa.

Life is a journey, enjoy it.

Olen ostanut uuden julisteen kiinnitettäväksi olohuoneen seinälle. Se on täynnä rakkautta ja kliseitä rakkaudesta, mutta se osui silmiini perjantaina ravatessani hääkukkien perässä kukkakaupasta toiseen enkä voinut jättää sitä näyteikkunaan jonkun toisen ostettavaksi. Tällä hetkellä juliste lepää sängyn vieressä seinää vasten, sitä on hyvä katsella juuri ennen nukahtamista. 

Eilen vietettiin koko päivä E:n vanhempien luona peltojen ja metsien keskellä, rakastan satunnaisia retkiä maaseudun rauhaan. Olin ostanut keltaisia kesäkukkia tuliaisiksi, tuntui kovin aikuiselta. Bussi oli ääriään myöten täynnä ja ilmakin sen verran viileä, että kääriydyin tuulenpuuskan aikana villaneuleeseen, mutta lämmin tunnelma ja ruoan laittaminen viiden ihmisen voimin saivat heti hymyn leviämään suupielestä toiseen.

Grillattiin äärettömän hyvät annokset, jälkiruoaksi syötiin vielä suklaakakkua, jäätelöä ja mansikoita ja juotiin skumppaa ulkoterassilla. Ihanaa, parasta. Vanhuudenhöperö kissa kömpi syliin ja naapuritalon kukko kiekui ihan miloin huvitti, käytännössä melkein koko ajan. Käytiin katsomassa silkkikanoja ja niiden pieniä untuvaisia poikasia. Ne näyttivät niin hennoilta ja haurailta, mutta nokkaisivat kipeästi, jos uskalsi työntää sormen verkkoaidan lävitse. Palattiin takaisin Helsinkiin vasta iltamyöhällä, bussin tasainen hurina unetti ja E:n olkapäätä vasten oli hyvä ummistaa silmät hetkeksi.

Tänään ollaan vain nukuttu pitkään ja senkin jälkeen vain syöty ja makoiltu, molemmilla on nyt viikko lomaa ja sängyn pohjalla tuntuu olevan valtava magneetti, joka vain vetää puoleensa valtavalla voimalla. Ehkä lorvailu on lomalla salittua. Aurinkokin on kadonnut hetkellisesti johonkin, joten tekisi vain mieli käpertyä koko päiväksi peittojen alle lukemaan yhdessä muumisarjakuvia ja selailemaan kuolattavan hyvien ruokien ja leivonnaisten reseptejä sateen ropistessa peltikattoon tasaisin väliajoin. Lupa myönnetty. 

Pienissä häissä.

Me oltiin eilen E:n opiskelukaverin häissä, oli ihanaa! Pääsin tosin ennen juhlahumua todistamaan kykyni kukkalähettinä, kun minut passitettiin iltapäivällä ostamaan hääparille lahjaksi kukkakimppua. Lähdin reippaasti liikkeelle, ajatuksena piipahtaa ostoksilla nopeasti ennen kuin alkaisin valmistautua iltaa varten. Eipä se mennytkään ihan niin yksinkertaisesti. Tarkoitus oli ostaa pitkävartisia valkeita kukkia, mieluiten kalloja. Naureskelin jo huvittuneesti tekstiviestille, jossa luki "osta kalloja". Ensimmäisessä kukkakaupassa ei ollut kuin yksi nuhjuinen kalla, eikä ketjun muistakaan myymälöistä puhelisoiton perusteella kyseistä kukkaa löytynyt. Alkoi siis pitkällinen kallojen metsästys. 

Kävin ehkä yhdeksässä kukkakaupassa Arabiassa, Vallilassa ja Kalliossa löytämättä ainuttakaan kallaa. Ne ovat kuulemma hautajaiskukkia, yksi myyjä kummasteli miksi haluaisin viedä sellaisia häihin. No, morsian kuulemma piti kalloista. Kun sää alkoi muuttua epävakaisemmaksi ja etsintä tuntua turhauttavalta, päädyin valitsemaan kauniita valkoliljoja. Myyjä tosin kuvitteli aluksi minun olevan morsian ja alkoi vääntää kukista morsiuskimppua. Mies vähän kummasteli, miksi olen liikkeellä niin myöhään, jos häät kerran ovat jo saman päivän iltana. Hah, sitten kun olen todella itse menossa naimisiin, en todellakaan juokse kaatosateessa pitkin kaupunkia vain paria tuntia ennen h-hetkeä.

Perjantaina 13. päivä sää ei tosiaan ollut kuin morsian, päinvastoin. Taivaalta tuli tasaisesti vettä ja auringosta näkyi tuskin sädettäkään, mutta eipä tuo liiemmin haitannut. Hääjuhla oli pieni kodikas tilaisuus ihan vain pariskunnan kotona; varsinainen vihkiminen oli tapahtunut jo viikko sitten toisella paikkakunnalla ja nyt vain keskityttiin juhlistamaan tuoretta avioliittoa ystävien kesken. Ilta kului oikein rennosti, päästiin herkistelemään muutamille puheille ja hymyilemään lattialla pyörineille pikkumuksuille.

E:llä oli upouusi puku, oikein tyylikäs slim fit. Oma mekkonikin herätti paljon ihastelua ja tunsin siinä kieltämättä oloni aika tyylikkääksi. Mustikkapiirakan ja suklaakakun ohessa mietiskeltiinkin, että täytyy järjestää kesän kuluessa mahdollisimman monet sellaiset juhlat, joihin pukeudutaan sitten vähän paremmin. Innostuin myös aivan tavattomasti tarjolla olleesta raakakakusta, kookoskermavaahto oli taivaallista. Taidetaan heittäytyä leipureiksi ensi viikon alussa ja pakata piknikkori täyteen itsetehtyjä herkkuja. 

Something good can work.

Tänään on pitkästä aikaa kunnon sadepäivä ja olen sen verran mukavuudenhaluinen, etten edes harkitse ulos menemistä. Sen sijaan nautiskelen täysillä kotona vietettävästä ajasta, se sopii minulle oikeastaan paremmin kuin hyvin. Nukuin yleellisen pitkään ja jäin vielä herättyäni kuuntelemaan, kuinka ulkona sataa, sataa ropisee. Sitten nousin ylös pirteänä ja onnellisena, kesäloma on tosiaan ihanaa aikaa sateesta huolimatta. Söin hyvän aamupalan, raakapuuron lisäksi kirsikkatomaatteja tumman ruisleivän päällä. Voisin syödä pelkästään kirsikkatomaatteja koko kesän. Kuuntelen koneelta Stephen Fryn lukemaa äänikirjaa, luekselen uusinta Imagea, maalaan ehkä vähän ja ennen kaikkea - en kiirehdi yhtään minnekään. 

Olen myös harjoitellut kravattisolmun tekemistä huomisia häitä varten, sillä E ei onnistunut saamaan aikaan suoraa solmiota kymmenistä yristyksistä huolimatta. Enpä taida itsekään olla kummoisempi solmija. Keskelle omaa naamaa on ilmestynyt pirullinen finni, jonka hävittämiseen mulla on aikaa tarkalleen 28 tuntia. Challenge accepted. Mekko roikkuu sileänä vaatekaapissa E:n pukupussin vieressä, ajattelin laittaa huulipunaa ja lakata kynnet. Toivottavasti huomenna ei sada, ainakaan kovin paljon.

Eilen hankkimani painava yöpöytäkin on nyt koottu, nakuttelin sen kasaan puoli kahdentoista aikaan illalla ja yritin lyödä nauloja niin hiljaa kuin vain osasin. Laatikot eivät meinanneet osua kiskoilleen ja ruuvit olivat vähällä vääntää ohuimmat puuosat poikki, mutta valmis yöpöytä on juuri sellainen kuin olin toivonutkin. Värikin on oikea, ei tarvitse lähteä palauttamaan tai vaihtamaan. Voin siis huokaista helpotuksesta. Nyt tosin mielessä kummittelee yöpöytään täydellisesti sopiva parisänky..... sellainen ei taida mahtua ilmaisbussin kyytiin.

  

Neito pulassa!

Olen aikaisemminkin kertonut seikkailuistani sisustamisen ihmemaailmassa Ikeassa. Muistatte ehkä ne kerrat, kun olen juossut hikeä valuvana läpi osastojen ehtiäkseni kassalle ennen kuin ilmainen bussikyyti on lähtenyt, tai kun olen raahannut järjettömän suuria kantamuksia Hakaniemestä Vallillaan ihan omin avuin. En ole näköjään ottanut opikseni vieläkään. Tänään nimittäin meinasi otsasta poksahtaa verisuoni jos toinenkin, kun yritin päästä Ikeasta kotiin aivan liian suuren (ja painavan) ostoksen kanssa.

Ikean ilmaisbussi on ollut pelastukseni, koska en omista autoa sen enempää kuin ajokorttiakaan. On ollut helppo hypätä bussiin kyytiin ja palata tunnin kuluttua takaisin, ainakin jos on tiennyt mitä menee ostamaan. Tänään mulla oli tähtäimessä MALM-merkkinen yöpöytä, jollaista olen katsellut jo pidemmän aikaa. Sisustuskärpänen on pääsyt puraisemaan minua viime viikkoina oikein pahemman kerran, ja koti on muuttumassa vähän kerrassaan sellaiseen suuntaan, jollainen sen haluaisin olevan. Mulla on ollut tähän asti yöpöytänä mökiltä haettu vanha oranssi jakkara, joka on toki aika söpö, mutta vähän epäkäytännöllinen. Olen kaipaillut pöydän alle säilytyslaatikoita, ja MALMista sellaiset löytyvät.

Reissu alkoi jälleen ihan hyvin. Kävin nopeasti nappaamassa yöpöydän hyllytiedot ja suuntasin varastoon noutamaan sitä ja lasilevyä, joka tulee pöydän päälle. Se paketti oli ihan valtava. Tai ehkä ihan mahdottoman valtava, mutta kamalan painava. Onnistuin joten kuten hinautumaan itsepalvelukassalle, mutta hinautuminen bussipysäkille ei ollutkaan ihan helppo juttu. Käsivarsi ja sormet meinasivat katketa, kun kantokassi painoi niin paljon. Bussin saavuttua Hakaniemeen piti vaeltaa torin poikki seuraavalle pysäkille ja Vallilassa vielä parinsadan metrin matka koti-ovelle. Ei ollut helppoa eikä kivaa.

Pysähdyin viiden metrin välein heiluttelemaan halvaantuneita sormiani ja yritin vilkuilla epätoivoisesti ympärilleni, jos joku urhoollinen teiden ritari olisi saapunut minua auttamaan. Eipä näkynyt. Rappukäytävään päästyäni käytin pelottavaa häkkihissiä ensimmäistä kertaa kuukausiin ja kun olin saanut laatikon olohuoneeseen asti, aloin välittömästi ahkeroida varsinaisen projektin parissa. Ohjeet olivat varsin selkeät ja helpot, joskin ensimmäiset varoituskuvat oli varmasti suunnattu juuri minun kaltaistani nikkaroijaa varten.

Puolivalmiista yöpöydästä voisin asiattomasti ja karkeasti todeta että vmp, vittu miten painava. Valitsin yöpöydän väriksi valkoisen, mutta nyt alkaa vähän pelottaa, tekikö sisustajan silmäni arviointivirheen. Sängyn viereen saattaisi nimittäin sopia paremmin musta pöytä. En halua ajatella, miten kamalaa palautusreissusta tulisi. Onneksi Ikealla on 90 päivän palautusoikeus, joten ei tarvitse lähteä kuntoilemaan ihan heti uudestaan. Seuraavalle reissulle taidan ottaa mukaan Tallinan laivalla käytössä olleet kaljakärryt, jotka tosin nekään eivät välttämättä takaa mutkatonta reissua. Muistan kontanneeni viime keväänä pitkin Aleksanterinkatua vierineiden siideritölkkien perässä, kun kärryistä petti pyörä ja kyydissä olleet lavat repesivät keskeltä kahtia. Ehkä tässä pitää harkita autokouluun lähtöä, tai ainakin rekrytoida tulevia Ikea-käyntejä varten joku muu auton rattiin.

In the end there's only LOVE.

En pidä vaaleanpunaisesta. Sen ihanuus ei ole koskaan mahtunut tajuntaani, mutta olenkin kai aina ollut mieluummin riehakas poikatyttö kuin röyhelöinen prinsessa. Pukeudun edelleen mieluummin yksinomaan tummiin, mustavalkeisiin ja maanläheisiin sävyihin ja jos pitää valita kahden värin välillä, valitsen yleensä jonkin vähemmän tyttömäisen vaihtoehdon. Mutta viime aikoina on tuntunut, että saatan sittenkin olla vaaleanpunainen, ainakin sisäpuolelta. Olen nimittäin rakastunut. Olen ollut sitä kohta jo yli vuoden, mutta aina se jaksaa ihmetyttää ja ilahduttaa: miten sitä onkaan onnistunut löytämään itselleen sopivan puoliskon täältä 7,2 miljardin ihmisen joukosta? Ilman että on edes tutustunut kaikkiin vaihtoehtoihin? Sehän on parempaa kuin lottovoitto.

Maailman ihanimman E:n lisäksi nämä asiat ovat piristäneet tänään:

♥ tutustumiskäynti tulevaan kesätyöpaikkaan, luvassa keppijumppaa mummoille ja papoille 

♥ se, että lomapäivät jatkuvat kuitenkin vielä melkein kaksi viikkoa

♥ alennushintainen maitosuklaa

♥ viilentynyt, muttei silti viileä ilma

♥ puhdas ja valoisa koti (imuroin, tiskasin tiskivuoren ja viikkasin pyykit)

Perjantaina me mennään vieraiksi E:n opiskelukaverin hääjuhliin. Aiotaan pukeutua paremmin kuin Oscar-gaalaan ja olla niin pariskuntaa että. On kivaa tehdä juttuja yhdessä ja mennä paikkoihin yhdessä, siinä ei sinänsä ole mitään uutta. Mutta häät, niihin ei pääse ihan joka päivä. En ole ollut häissä melkein kahteenkymmeneen vuoteen ja viime kerralla olin tosiaan pitsimekkoon puettu pikkutyttö, joka kirmasi pitkin juhlapaikkaa helmat korvissa. Nyt laitan päälle aikuisten mekon, sellaisen hienon pikkumustan, joka on selän puolelta vähän avoin. Olen siitä aika innoissani. Mahanpohjassa pyörii perhosia, kutittaa. En millään malttaisi odottaa!

Omistaminen merkitsee huolia ja matkalaukkuja.

Nää kesälomapäivät ajaa miun pankkitilin pian tuhoon ja turmioon, mutta ajakoon. Ei kai raha ilahduta ketään pankkiholvien kätköissä? Kävin tänään pyörähtämässä kaupungilla ja löysin älyttömän monta älyttömän kivaa juttua, eikä se tilitilannekaan sen jäljiltä nyt niin hirveän lohduton ole. Takaisin tullessa teki ihan mieli hypellä bussipysäkiltä kotiovelle, kun olkapäällä keikkui kassillinen löytöjä. Kaikille on välitöntä käyttöä, en sortunut yhteenkään heräteostokseen ja tulin hirveän onnelliseksi. Siinä on jo kunnolla vastinetta lompakosta haihtuneelle parillekympille, terveisin piilomaterialisti.

1. Ostin Tigerista kivan pinon leipälautasia, voisi sanoa että viimeinkin! Oon syönyt neljän vuoden ajan niiltä samoilta nuhjuisilta lautasilta, jotka tuotiin kesämökiltä mun ensimmäisiksi "hätäapuastioiksi" silloin, kun muutin omilleni. Eipä ole sen jälkeen juurikaan näkynyt uusia astioita tässä kämpässä.... Sitä paitsi kalakuosi on hauska!

2. Oon vähän nirso ostamaan uusia pyyhkeitä ennen kuin vanhat purkautuvat käyttökelvottomiksi tai eivät enää puhdistu pesukoneessa. Ajattelin lopettaa nirsoilun. Kyllä ihmisellä pitää olla kunnollisia pyyhekitä. H&M Home oli vähän paha paikka, innostuin hipelöimään siellä vähän sitä sun tätä ja nyt suunnittelen jo kohtalaisen massiivisen tilauksen tekemistä verkkokaupan kautta, ups.

3. En tiedä, miten Tigerissa tuntuu aina osuvan silmään jotain kivaa. Sehän on vähän niin kuin Tiimarin korvike, tosin tarjonta on aika lailla laajempi. Sieltä hyllyjen keskeltä bongasin pienet söpöt maustesirottimet, jotka näyttävät ihan maitotölkeiltä. 

4.Tuota kangaskassia oon kuolannut jo pitkän aikaa, ja aina välillä se on tullut vastaan kaupungilla jonkun olalla keikkumassa. En ole onnistunut jäljittämään sitä, ennen kuin nyt! Sekin on Tigerista, hups. Ihan paras, tuosta tulee ehdottomasti vakiokassini.

Näiden lisäksi löytyi pari muutakin juttua, mm. alennusrekissä pyörinyt pääkallopaita ja sydämenmuotoinen vaatekoukku. Niistä ehkä lisää myöhemmin!   

Pony painting.

Nyt kun olen päässyt maalaamisen makuun ja pohjakankaat loppuivat kesken, päätin tarttua vähän erilaiseen maalausprojektiin. Mun ikkunalaudalla on majaillut jo useamman vuoden ajan kolme My Little Ponya, jotka tarttuivat mukaani joltain satunnaiselta kirpparikierrokselta. Ponit ovat olleet kovin nuhjuisia ja takkuisia, joten ajattelin toteuttaa niille pienen muodonmuutoksen. Flat to Fab 2014, tai jotain sinne päin.

Takkutukat (tai pitäisikö sanoa harjat, hevosiahan nuo ovat?) olivat niin onnettomassa kunnossa, että nappasin sakset käteen ja aloin leikkiä parturikampaajaa. Tuli ihan mieleen ne ajat, kun pikkutyttönä yritti toteuttaa Barbielle uutta muotitukkaa ja tuli vahingossa kynineeksi tälle irokeesin. Operaationi jäljiltä kaljut ponit näyttivät nimittäin melko lohduttomilta. Kauneusleikkaus todellakin. Sitten tartuin lipastonlaatikosta löytämääni pienoismallimaaliin ja maalasin kaksi ponia valkoisella ja yhden mustalla. Hepat piristyivät heti, eivätkä oudot takapuolimerkinnätkään enää alentaneet niiden arvoa.

Sillä aikaa kun viimeinen maalikerros kuivuu, suunnittelen kolmikolle vielä viimeistä silausta; mustan ja valkoisen ponin jälkikasvun on totta kai oltava mustavalkoinen, raidallinen seepra!

Painting is the silence of thought and the music of sight.

Luovuus kukkii kai parhaiten silloin, kun sitä ei tarvitse pakottaa. Sama kuvio on huomattu sata kertaa ainakin umpikuivien kurssiesseiden kohdalla, tosin omalla kohdallani deadlinen lähestyminen yleensä auttaa pääsemään tehtävässä kunnolla vauhtiin. Nyt tosin kyse ei ole minkään pakollisen luovuuspyräyhdyksen toteuttamisesta. Otin nimittäin eilen pitkästä aikaa maalaustarvikkeet esille, levitin vahakankaan lattialle ja väänsin kajareita pykälän verran kovemmalle. Istuin pingotetun kankaan ääreen, kuuntelin Studio Killersiä ja yhtäkkiä taiteilun parissa olikin hujahtanut reilut neljä tuntia, vaikka arvioin maalanneeni ehkä vartin.

Pidän piirtämisestä, mutta maalaaminen on silti ehdottomasti paras tapa tehdä kuvataidetta. En ehkä sanoisi tekemistäni varsinaisesti "taiteen tekemiseksi", siitä leimasta tulee niin kovin helposti ahdistava taakka ja kiva puuhastelu muuttuu samassa suorittamiseksi. Sen sijaan pidän kovasti siitä, että voin vain käyttää värejä ja rentoutua tekemällä jotain, joka tuntuu mielekkäältä ja vie stressin mennessään. En ehkä osaa edes maalata oikein, jos oikeaa tapaa on olemassa. Kohtelen kaltoin siveltimiä ja saatan pursottaa samalle kankaalle liimaa ja akryyliväriä, ihan vain nähdäkseni mitä siitä syntyy. Maalaan intensiivisesti ja impulsiiisesti enkä välitä siitä, onko lopputulos esittävä tai erityisen hieno. 

Parasta on saada mättää väriä kankaalle, levittää kerros toisensa päälle, peittää vanhaa ja luoda uutta. Minulla on tällä hetkellä kotona kolme eri kangasta, jotka on kaikki maalattu jo useampaan kertaan. En ole jaksanut tai viitsinyt ostaa uusia, inspiraation hetkellä olen ottanut esiin vähiten tyydyttävän pohjan ja alkanut työstää sitä uudelleen. Pesen usein maalauksiani, kuorin esiin piilossa olevia värejä ja löydän kohtia, joita en edes muistanut maalanneeni. Minulle kuvataiteessa on tärkeintä yllätyksellisyys, rentous, harkittu ronskius ja sääntöjen rikkominen. Se, kun saa tehdä väärin ja silti syntyy jotain oikeaa.

On myös tärkeää tietää, missä vaiheessa kannattaa lopettaa. Ainakin, jos haluaa joskus taulunsa roikkumaan gallerian seinälle ehjänä. Jynssäsin reilu vuosi sitten yhtä pitkälle työstettyä kangasta niin kauan, että siihen kului reikä. Ensin harmitti, mutta sitten ajattelin sen olevan loppujen lopuksi ihan positiivinen juttu. Siinä kankaalla näkyi monta päällekkäistä tunnetilaa, kiukusta ja ahdistuksesta aina rakkauteen ja riemuun. Siinä vaiheessa kun kangas lopulta puhkesi, se oli selkeästi tehnyt tehtävänsä. Tummaksi hinkatttuun mielenmaisemaan oli ilmestynyt kurkistusreikä kerrosten läpi, valo pääsi paistamaan suoraan läpi. Seuraava maalaukseni oli keltainen, pelkästään keltainen.

Yes Mr. Frodo, it's over now.

Sen jälkeen, kun työharjoitteluni päiväkodissa loppui reilut kaksi viikkoa sitten, en tehnyt oikeastaan mitään muuta kuin luin henkeni edestä teatteritieteen pääsykoekirjoja. Lukusuunnitelmani ei toteutunut aivan niin järjestelmällisesti kuin olin olettanut, joten viimeisinä päivinä piti tankata tietoa oikein olan takaa. Mutta nyt se on ohi! Kevään pääsykoerumba huipentui siis maanantaina neljän tunnin mittaiseen suoritukseen yliopistolla, jonka jälkeen teki vain mieli juosta pitkin keskustan katuja ja kiljua onnesta. En tiedä kuinka hyvin pärjäsin, mutta tunsin tehneeni parhaani. Ja mikä tärkeintä; nyt alkoi miun loma!

Loman kunniaksi olen syönyt nyt parina aamuna suklaajäätelöä, pukeutunut kaikista kivoimpiin vaatteisiini, vetänyt aurinkolasit nenälle ja lähtenyt tallailemaan helteiseen ulkoilmaan. Olo on ollut pirteä ja oma peilikuvakin on näyttänyt varsin hyvältä näyteikkunoista heijastuneena. Palkitsin itseäni jo pariin otteeseen ostamalla uudet sandaalit ja kaksi mekkoa parin viikon kuluttua olevia häitä (ei tosin omiani!) varten. Oli pakko ostaa kaksi, kun ne sai halvemmalla kuin yhden kalliimman. Tänään palasin Espritille eilisen pikakäynnin jälkeen, koska valkoinen lintupaita oli jäänyt henkariin minua odottamaan. Se vaivasi minua koko illan ja melkein yönkin, ja tänään piti ihan juosta sitä noutamaan. Nyt se on minun, se on ihana. 

Lisäksi tein löydön, jota en uskonut koskaan tekeväni. Ostin nimittäin lippalakin. Olen traumatisoitunut lapsuuden lomakuvien takia, poseeraan niissä jokaisessa älyttömän kamala ja sitäkin muodottomampi Aurinkomatkojen mainoslippis päässäni. No, uusi lippalakki on nahkainen ja malliltaan sellainen, että karski merikapteenikin voisi kelpuuttaa sellaisen itselleen. Trauma purettu. 

Olen ollut huono ihminen, tai ainakin huono bloggaaja, kun olen vain ahkeroinut pääsykokeiden parissa. Nyt kun elämässä ei ole toistaiseksi mitään stressattavaa tai suoritettavaa, ennätän luultavasti tarttua paremmin taas blogikirjoitteluunkin. Kolmen viikon lomajakso on muutenkin äärimmäisen tervetullut juttu hektisen kevään jälkeen. Aion tehdä vapaapäivien aikana juuri sitä mitä milloinkin haluan ja jaksan, ilman sen suurempia suunnitelmia. Ihana ihana ihana vapaus!