True wealth comes from good health, and wise ways.

Palelin eilen illalla siihen malliin, että aavistelen flunssan tekevän taas talvihyökkäystään. Sairastelin ennen joulua niin pitkään ja niin perusteellisesti, että aion jatkossa torjua flunssaputket mahdollisimman aikaisessa vaihessa, heti ensimmäisten oireiden ilmaannuttua. Tähän asti hyvät yöunet, säännöllisesti nautittu piparminttutee ja siihen lisätty ihmeellinen ashwagandha-jauhe ovat pitäneet olon lämpöisenä ja reippaana. Tänä aamuna heräsin kuitenkin toinen sierain tukkoisena ja pää vähän sumuisena, joten kipitin heti iltapäivällä lumipyryn läpi Ruohonjuureen täydentämään varastojani. Luotan siihen nykyään enemmän kuin apteekkiin, ahmin mieluummin ravintoaineita kuin antibiootteja.

Ostin pussillisen macaa, sillä sitä kuluu päivittäin jugurtin tai smoothien joukossa. Sorruin myös raakakaakomassaan, jonka korkeaa hintaa pidin alkunyrpistelyn jälkeen kuitenkin ihan kohtuullisena.  Olen tottunut syömään kaupan karkkihyllyltä poimittuja teollisia, maitojauheen ja sokerin täyttämiä suklaalevyjä, joiden kilohinta on ollut reilusti raakasuklaata alhaisempi. Pitkän aikaa jaksoin ihmetellä, miksi perussuklaat tekivät lyhyestä nautinnollisuudestaan huolimatta olon ikävän tahmaiseksi ja sekavaksi, kunnes tajusin niiden sisältävän paljon sellaista, jota ei suklaassa tarvitsisi lainkaan olla. Raakasuklaan myötä olen oppinut tykkäämään todella tummasta, aidon kaakaon makuisesta suklaasta. En kaipaa suklaalta enää sokerista makeutta tai kermaisuutta, ja pieni kimpale raakakaakaomassaa riittää tyydyttämään pahimman makeanhimon. Olen ehkä vähän laiska, enkä yleensä jaksa työstää kaakaomassaa sen pidemmälle lisäämällä joukkoon muita makuja tai sattumia. Minusta raakakaakomassa onkin parhaimmillaan dipattuna hunajaan, ah ja nam!    

Paras ostos oli kuitenkin ehdottomasti Instant Chaga, valmiisiin annospusseihin pakattu jauheseos, jonka lupaillaan taltuttavan sitkeimmätkin flunssapöpöt, piristävän uupunutta oloa ja parantavan kehon immuunipuolustusjärjestelmää. Instant Chaga on pakurikäävästä, tähtianiksesta, mintusta ja steviasta valmistettu terveyspommi, jonka voi nautiskella esimerkiksi lämpimän veden tai smoothien kanssa. Ruohonjuuren myyjä suositteli chagaa minulle jo marraskuussa, mutten vielä silloin siihen tarttunut. Onneksi tartuin nyt! Terveysvaikutustensa lisäksi chaga nimittäin maistuu ihan älyttömän hyvältä, maku on mielestäni hieman lakritsin kaltainen. Tunsin jo ensimmäistä kupillista hörppiessäni elinvoimaisuuden valuvan pitkin kehoani. Aion ottaa ghagan juomisen päivittäiseksi tavaksi, oletan että se auttaa selviämään pitkistä intensiivisistä koulupäivistä ja rauhoittaa tarvittaessa ylikierroksilla käyvää kroppaa! 

Relax, take it easy.

Elämä on tällä hetkellä oikeastaan ihan hävyttömän helppoa. Luvattoman laiskaa. Se kulkee omalla painollaan eikä mitään tarvetta pienimpäänkään stressiin tunnu olevan. Uusi sohvatyynyni muistuttaa siitä, että huolet voi silloin tällöin heittää ihan luvan kanssa narikkaan. Tämä saattaa olla vain lyhyt ohimenevä ajanjakso, mutta aion nauttia siitä sitäkin enemmän. Viikossa on koulua vain puolitoista päivää, ja kun sekin aika kuluu vain draaman parissa, tuntuu kuin kävisi vain vähän leikkimässä opiskelijaa. Eikä se ihan normaalin mallin mukaan tapahdukaan. Tavallisten luentojen sijaan me istutaan lattialla epämääräisissä kasoissa puhumassa tunteista ja juostaan ympäri salia imitoiden korppikotkia, terveisiä luovien sosionomien opinnoista. 

Asiat ovat muutenkin paremmin kuin hyvin. Olen saanut harjoittelupaikan ja aloitan maaliskuun puolivälissä lto-pätevyyteen tähtäävän harjoittelun yhdessä kivassa taide- ja ilmaisupainotteisesssa päiväkodissa. Olen hakenut kesätöitä, mutten stressaa niidenkään saamisesta. Voin aina turvautua kesäopintoihin, jos en työllisty loman ajaksi. Kun elämän keskeisimmät asiat ovat kohdallaan, eivät pienet vastoinkäymiset tunnu musertavilta. Maanantaina huomasin repineeni parhaat farkkuni haarakiilan kohdalta, vaikken olekaan liiemmin harrastanut mitään "tilulilulii, nyt se on auki ja nyt se on kii" -tyylisiä liikkeitä. Uudet farkut löytyivät pikaisen kaupunkikierroksen jälkeen, ja samalla tulin ostaneeksi jo kaksi kuukautta himoitsemani olkalaukun. Se on nahkainen, juuri sopivan kokoinen ja kaunis.

Tein viikon alussa jättiläismäisen annoksen punajuuripihvejä. Raastoin valtavan määrän vihanneksia ja heiluin paistinpannun ääressä kädet punaisiksi tahriutuneina. Punainen väri ei lähtenyt käsistä moneen päivään pesemälläkään, mutta pihveistä tuli hyviä. Söin niitä itseasiassa kolme kokonaista päivää, kyllästymiseen asti. Onneksi E vei minut siinä vaiheessa syömään erinomaista sushia Kaisaniemessä sijaitsevaan Sushi Bar Rice Gardeniin aina yhtä mainion SYÖ Helsinki! -kampanjan tiimoilta. Se on ehdoton lempparini Helsingin sushipaikoista; edullinen, mutta tyylikäs, suosittu, mutta aina tilava. Punajuurista saamani yliannostuksen jälkeen sushi maistui tavallistakin paremmalta. Viikon kuluessa oon onnistunut koukuttumaan myös piparminttuteehen, kaurapuuroon ja 85%:een raakasuklaaseen. Ne saavat minut onnelliseksi.

Yksi asia tosin aiheuttaa pientä tuohtumusta. Tiedän, etten ole tai varmaan tule koskaan olemaankaan mikään tekniikan ihmelapsi, joten esimerkiksi tämän blogin ulkoasun muokkaaminen on aiheuttanut vuosien varrella yhtä lailla suurta onnistumisen iloa kuin harmaita hiuksiakin. Olen visuaalinen ihminen, joten blogin ilmeellä on paljon merkitystä myös kirjoitusintoni kannalta. Nyt Bloggerilla on ilmeisesti taas jotain syvästi minua vastaan, vaikken olekaan sille koskaan mitään pahaa halunnut. Yritin vaihtaa blogin otsikkokuvaa, ja yhtäkkiä kaikki tietotekniikan kiroukset hyökkäsivät ylleni. Myöskään uudet valokuvat eivät halua latautua oikein. En ymmärrä, en tiedä tehneeni mitään väärää, olen viaton näihin ongelmiin! Nostan kädet pystyyn ja odotan asian korjautuvan itsestään. Näin itse asiassa viime yönä hyvin mielenkiintoista unta, jossa minut tuomittiin kuolemaan ilman mitään syytä. Tämä ulkoasun reistailu on selkeästi niin olennainen ja vakavasti otettava asia, että sitä sietää käsitellä tajuttomassa tilassakin.

Ai niin, blogin asetusten kanssa temppuillessa muistuttaisin vielä yhdestä asiasta! Jos luette blogeja Bloglovin'in kautta, seurailkaa samalla toki miuakin! Allaolevan linkin kautta se onnistuu näppärästi. Jeespoks, postailen lisää asiaa heti, kun olen vetänyt henkeä ja sopinut välini tietokonejumalien kanssa.

Seuraa blogiani Bloglovinin avulla

You look like Audrey Hepburn, when you get all dressed up.

Oon asunut tässä nykyisessä kämpässäni siitä lähtien, kun muutin Helsinkiin, kohta siis reilut kolme vuotta. Reilut kolme vuotta sitten ostin myös ensimmäiset tauluni, mutta jostain kumman syystä ne ovat tähän mennessä viettäneet aikaansa lattian rajassa, nätisti piilossa keittiöön johtavan oven takana. Kiinnitystä on hidastanut tieto siitä, että tämän 40-luvulla rakennetun talon seinät ovat sekoitus betonia, tiilimurskaa ja ties mitä arvailun varaan jääviä kivipintoja. Reikiä ei saisi porata muilla kuin tarkoitukseen sopivilla työkaluilla. 

Pidän silti siitä, että seinillä on kuvia ja taidetta. Maalarinteippi on ollut vuosien varrella ihan fiksu systeemi korttien ja muun silloin tällöin vaihtuvan sisustuskrääsän kiinnittämiseen. Kyllästyin tosin lopullisesti sen jättämien liimajälkien poistamiseen, joten otin askeleen kohti pysyvämpää ja siistimpää ratkaisua. Lyhyen taustatutkimuksen perusteella selvitin tauluprojektiin soveltuvia työkaluja ja päädyin googlettamaan "poravasaraa", minulle täysin tuntematonta laitetta. Okei, jo pelkän kuvan perusteella päätin, etten todellakaan ryhtyisi hommaan yksin. Laite muistutti jotain konepistoolin, sähkövatkaimen ja normaalin poran yhdistelmää. Kalliin poran vuokrahintakin tuntui huikealta, enkä uskonut jaksavani kannatella poraa, saati sitten pystyväni poraamaan nättejä ja suoria reikiä. Lisäksi reiät pitäisi propata ennen tavallisten ruuvien kiinnitystä. Propata? Siis mitä helvettiä, olen nainen, täytyykö tuollaisia osata tai tietää?

Onneksi on olemassa E, jonka kaveri tekee ihan ammatikseen asennustöitä. Pojat valtasivat mun kämpän valtavien työkalujen kanssa ja minun tehtäväkseni jäi hypellä jatkojohtojen seassa merkkaamassa reikien paikkoja rasteilla. Päätin olla todellinen nainen ja heittäytyä toistaitoiseksi myös imurinkäytön suhteen, jolloin sain koordinoitua urakasta syntyneen kivipölyn siivouksenkin miehille. Tyydyin seurailemaan sivusta tyytyväisenä, kun kaikki näytti sujuvan niin mallikkaasti. Ja eipä siihen kauaa tuhrautunutkaan aikaa. Kolme vuotta lykkääntynyt asia oli hoidettu vajaassa vartissa. Taidan jatkossakin hyödyntää törkeästi naiseuttani.

Loppuilta kuluikin E:n ja minun ahkeroidessa Ikeasta ostettujen kehysten ja rautalangasta väännettyjen kiinnikkeiden kanssa. Oltiin molemmat vähän sisustusnatseja ja käytiin suoristamassa tauluja ehkä kymmenen kertaa vielä seuraavana aamunakin, mutta kyllä ne nyt on jo asettuneet paikoilleen. Kämppä näyttää yhtäkkiä paljon laitetummalta ja viihtyisämmältä, vaikka olihan se sitä jo aikaisemminkin. Enää tosin Audrey Hepburnin ja kumppaneiden ei tarvitse piileskellä oven takana, vaan edustaa arvoisellaan kunniapaikalla! 

Now panic and freak out.

Millaista on saada paniikkikohtaus? Voin kertoa, ettei kovin mukavaa. Itse asiassa se on juuri sillä hetkellä kamalinta mitä voi kuvitella, täysin kestämätöntä. Sydän hakkaa lujempaa kuin juoksulenkin jäljiltä, raajat puutuvat hitaasti, tilasta loppuu kaikki happi ja vatsa tuntuu kääntyvän ylösalaisin ja ympäri. Keho muuttuu yhtäkkiä valtavan herkäksi ja pienimmätkin aistimukset tuntuvat maailmanlopuilta. Silloin tekee mieli juosta pois paikalta niin lujaa kuin pystyy, käpertyä pieneksi keräksi ja vain odottaa olon paranevan. Siinä menee keskimäärin puoli tuntia. Ei kovin paljon enempää tai vähempää, mutta se puoli tuntia kuluu yleensä toivottoman hitaasti.

Sain tänään paniikkikohtauksen ennen iltapäivällä ollutta uusintatenttiä. Olen saanut sellaisia aikaisemminkin, ensimmäiset tulivat lukiossa ja muistan kuinka lamaannuttavia ne olivat. En toistaalta yhtään ihmettele niiden ajankohtaa, tunnollisen ihmisen suorituspaineet olivat etenkin abivuonna kasautuneet valtaviksi. Ylioppilaskokeet menivät hieman alle oman tasoni, mutta suoriuduin valtavan hyvin siihen nähden, että istuin noin puolet koesalissa viettämästäni ajasta paniikin vallassa. Jotenkin osasin silti sulkea paniikin pois mielestäni, en menettänyt toimintakykyäni täysin. Kohtaukset ovat vuosien varrella vähentyneet ja niitä ilmenee enää oikeastaan vain silloin tällöin, olen oppinut sietämään ajatusta niiden yllättävistä vierailuista.   

Tunnistan nykyään etukäteen tilanteet, joissa paniikki saattaa puhjeta. Tentit, elokuvissa käynti, ylipäätään paikat ja tilanteet, joissa täytyy olla paikallaan eikä pääse ihan milloin tahansa lähtemään pois. Jokainen niistä on minulle uusi panic room. Lentokone on aika paha, sieltä ei ihan heti poistuta. Julkiset ruokailuhetketkin ovat joskus kamalia, oli ruoka ja seura kuinka hyvää tahansa. Silloin on osattava psyykata itseään todella rajusti, ettei omasta olemisesta tulisi ihan mahdotonta. Erityisesti tentit kammottavat, niissä pitää istua täydellisen hiljaisuuden vallitessa ja yrittää samalla pistää parastaan. Vaikka tietäisin osaavani kaiken täydellisesti, paniikki sumentaa tajunnan ja estää minua toimimasta.

Ja juuri tänään tentti uhkasi osoittautua kompastuskiveksi. Tunsin puolta tuntia ennen koesaliin astumista, kuinka paniikki lähti etenemään pitkin kroppaa. Hitaasti, kavalasti hiipien. Tuossa vaiheessa pystyn yleensä vielä hallitsemaan oireet ja pääsemään niistä eroon. Tiedän, että vaikka kohtauksen aikana keuhkoista tuntuu loppuvan happi, hengitän sitä silloin itse asiassa aivan liikaa. Tiedän, etten menetä tajuntaani, vaikka tunne siitä onkin pelottavan todellinen. Olen käynyt paniikkikohtauksen oireet läpi kymmeniä kertoja ja järkeillyt, etteivät tuntemukseni sen aikana ole tappavia. Silloin kamalaa tunnetta on helpompi ymmärtää, mutta järki ei silti aina riitä estämään paniikkia. 

"Panicking by yourself is the same as laughing

  alone in an empty room. You feel really silly."

- Chuck Palahniuk

En lopulta astunut muiden mukana saliin lainkaan. Kerroin olostani varovasti tenttiä valvoneelle opettajalle, joka sattuu olemaan maailman ihanin. Tämä nyökkäsi välittömästi ja johdatti minut pieneen ryhmätyötilaan tekemään tenttiä itsekseni. Puolen tunnin kuluessa paniikki liukui pois, jättäen kuitenkin käsiin ja jalkoihin kammottavan väsymyksen. Sain tentin tehtyä, ja olen siitä äärimmäisen onnellinen. 

Häpesin tietysti aivan hirveästi sitä, että jouduin pyytämään erityisjärjestelyä, koska olen aina uskonut pystyväni voittamaan paniikin tuoman tunteen. Toisaalta olen myös ylpeä itsestäni, siitä etten karannut tilanteesta kokonaan. Ystäväni ovat ihania, sellaisia jotka ymmärtävät kaiken selittämättä. Eikä minun tarvitse hävetä kehoani, sen kanssa on vain opittava elämään. En aina siedä sen kaikkia kummallisuuksia, mutta niihin on vain opittava suhtautumaan oikein. Rakkaudella, kärsivällisyydellä, mielenlujuudella ja hiljaisella hyväksynnällä. Se on minun oma pieni miinukseni. Ehkä paniikki löytää vielä tulevaisuudessa jonkun toisen jota ravistella, minä en aio alistua sen otteessa.

Living in a material world.

Kävin tosiaan viime viikonloppuna lounastamassa ystävien kanssa Jumbossa ja tein samalla reissulla pienen ja viattoman shoppailukierroksen, ihan siltä varalta että jotain kivaa saattaisi löytyä. Ja sieltähän löytyi, montakin kivaa juttua. Nykyään en kauheasti harrasta heräteostoksia tai ylipäätään osta oikeastaan muuta kuin ruokaa, harvakseltaan töissä käyvän opiskelijan budjetti on sen verran niukka. Vaatekaupat on ollut viisainta kiertää kaukaa, ettei mitään ostamisen arvoista vain osuisi näkökenttään. Nyt päätin kuitenkin pitkästä aikaa harjoitella spontaania tuhlailua, sillä tilillä oli vielä suhteellisen reilu summa rahaa joulun ja synttäreiden jäljiltä. Sitä paitsi äiti oli synttärirahaa tallettaessaan suorastaan määrännyt, että tämä summa on tarkoitettu viihdekäyttöön, ja eikös äitiä kuulu totella. 

Luonnonvalkoinen villaneule, selässä vetoketju │ Only

Tummanvihreä neule │  Spirit Store 

Valkoinen t-paita │ Vero Moda

Pääkallotoppi │ Spirit Store

Oon ihan ihastunut noihin kaikkiin, vetoketjuneule pääsi heti käyttöön enkä oikein mitään muuta haluaisi tällä hetkellä käyttääkään! Ostin myös mustan villapipon, joka on juuri sopivan ohut sopiakseen loistavasti sisäkäyttöön huonoja hiuspäiviä varten. Vaatteiden ihanuuden ohella myös niiden loppuhinta yllätti positiivisesti. Onnistuin totta kai välttämään kaikki alennusrekit ja ostamaan vain normaalihintaisia tuotteita, mutta selvisin silti ilman järkyttävää morkkista. En sortunut mihinkään ihan käsittämättömiin rätteihin tai ostanut yli tarpeen. Sillä hei, valkoisia t-paitoja tarvitaan aina. Kuten myös pipoja, vaikka niitä omistaisikin jo kymmenen. Ennustan näistä jokaiselle pitkää käyttöikää ja olen jo parin päivän sisällä huomannut uusien vaatteiden aiheuttaman efektin: hehkun outoa itsevarmuutta ja hyvänolontunnetta, kun tiedän näyttäväni kivalta koulun käytävillä. En ole mikään armoton materialisti, mutta kyllä se materia silti välillä tuntuu niin pirun hyvältä.  

Take the pieces and build them skywards.

E toi eilen mukanaan palapelin ja minä hihkuin suorastaan riemusta sen nähdessäni. En ole pitkään aikaan päässyt tekemään palapelejä, sillä kaikki omat palapelini ovat tällä hetkellä jossain kesämökin hyllyillä odottamassa sadepäiviä. Mielestäni palapelit ovat ihania. Ollaan molemmat sitä mieltä, että lasten olisi ehdottoman hyvä osata pelata muutakin kuin vain suureen virikemäärään ja reaktiokykyyn perustuvia tietokonepelejä. Itse olen aina pitänyt pikkutarkkasta näperryksestä ja kokonaisuuksien hahmottamisesta pienten yksityiskohtien perusteella, varsinkin kun samalla voi antaa mielen tyhjentyä ja keskittyä vain ja ainoastaan siihen, mitä on tekemässä. 500-palainen taidepalapeli sopi siis täydellisesti rentoon arki-illanviettoon.

Palapelin kimppuun käytiin heti täyttävän tortillaillallisen jälkeen. Olohuoneen sohvapöydälle tehtiin tarvittava tila kokoamista varten, mukit täytettiin mehulla ja ruokailun jäljiltä jääneet vihannekset otettiin naposteltaviksi. Heti alussa laadittiin sotasuunnitelma johdonmukaista etenemistä varten. Ensin päätetiin suoriutua reunapaloista ja sen jälkeen siirtyä lajittelemaan paloja värin perusteella. Molemmat kuopivat palapelilaatikkoa kaksin käsin päät vastakkain ja metsästivät reunapaloja, joita tuntui välillä olevan mahdoton löytää. Tonkiminen ja palojen siirtelystä kuuluva ropina oli kieltämättä rentouttavaa, mutta melko pian hinguin jo päästä yhdistelemään paloja. Annoin haukankatseen kiertää pöytäpintaa ja hakeutua samankaltaisten palojen luokse. E kumarteli pöydän toisella laidalla oman alueensa kimpussa ja välillä vaihdoimme paikkoja vaihtelun vuoksi. Yhteistyö toimi saumattomasti, toinen saattoi yhdellä silmäyksellä ratkaista juttuja, joita toinen oli pohdiskellut jo useamman minuutin. 500 palaa tuntui siinä vaiheessa ihan läpihuutojutulta, ennätin jo alkuvaiheessa haikailla "meidän tasoisille" sopivamman haasteellisesta 5000-palan pelistä.

No, ei olisi pitänyt nuolaista ennen kuin tipahtaa. Palapelin aiheena ollut puutarhamaisema piti sisällään kymmeniä erilaisia kukkia, valtavan suuren ja tylsän seinäelementin sekä vihreän kastelukannun ja puutarhalapion, jota E luuli ensin avomaakurkuksi. Maalauksiin pohjautuvat palapelit ovat joskus pirullisen hankalia, kun kuva saattaa läheltä katsottuna muodostua ihan kummallisista väriyhdistelmistä ja pensselinvedoista. Vaivalla tekemämme värikoodaus ei siis oikein edistänyt pelin valmistumista, sillä punaista saattoi löytyä sekä mansikasta että tulppaanista että kukkaruukusta. Lopulta, kun suunnilleen puolet paloista oli jo saatu paikalleen, alkoi jämähdysvaihe. Tuntui melkein mahdottomalta, että yhtä isoa hassunmuotoista keskuspalaa ei vain millään osunut silmiin ja että pala, joka näytti väriensä perusteella sopivan täydellisesti aukkopaikkaan, ei sitten millään asettunut paikoilleen. Kokamisyritykset alkoivat olla toinen toistaan naurettavampia ja paikoin myös väkivaltaisia. Tämähän sopii tähän, kun minä laitan sen tähän! Itsekin yritin tunkea kahta palaa kiinni toisiinsa, kunnes E huomautti niiden olevan ihan erimuotoisia.  

Kokamista oli jatkunut jo kolmatta tuntia, kun ehdotin silmät harittaen lykkäystä pelin viimeistelyyn. Painuimme nukkumaan ja peli jätettiin pöydälle odottamaan seuraavaa kokoamiskertaa. Emme suinkaan ole luovuttaneet, vaan aioimme iskeä uudelleen paremmin voimavaroin! We'll be back.

These happy days are yours and mine.

Oon viettänyt toinen toistaan ihanampia päiviä, vuosi 2014 vaikuttaa jo alkunsa perusteella kerrassaan mahtavalta. Oon innostunut kokkailemaan paljon kasvisruokaa, huolehtinut riittävistä yöunista ja lakannut stressaamasta turhista asioista. Hymyilen enemmän kuin varmaan koko viime syksynä yhteensä.

Torstaina kävin E:n ja kavereiden kanssa katsomassa The Wolf of Wallstreetin, josta en tiennyt oikeastaan mitään muuta kuin sen, että pääosassa on Leonardo DiCaprio. Kannattaa näköjään lähteä ennakkoluulottomasti leffaan; reilut kolme tuntia hurahti kuin siivillä, vaikka olinkin etukäteen pelännyt leffan kestoa olemattoman seurapiirirakkoni takia. En oo varmaan koskaan nauranut elokuvissa niin paljon kuin mitä nauroin nyt, kaoottisesta huumehörhöilystä totaaliseen tragediaan etenevä juoni oli niin huikeasti rakennettu. Välillä tosin mietin, pitäisikö tapahtumille itkeä vai nauraa, mutta nauru oli spontaani reaktio. Älyttömän hyvä leffa, suosittelen lämpimästi!  

Perjantaina istuin vaihtamassa kuulumisia ystävän kanssa Kallion pikkubaareissa, joista ilta jatkui vielä Kuudennelle linjalle. Olin vähän väsynyt eikä tanssijalkaakaan oikein vipattanut, joten lähdin jo puolen yön jälkeen ihan tyytyväisenä kotiin nukkumaan. Ratkaisu oli kaikin puolin hyvä, seuraavana aamuna mun kämppään saapui nimittäin sisustussuunnittelija, joka tuli mittailemaan seinien pituuksia ja kaappien syvyyksiä tulevaisuudessa häämöttävää keittiöremppaa varten. Sisustussuunnittelija oli juuri sellainen touhukas ja värikäs persoona kuin olin kuvitellutkin, ei tosin niin ärsyttävä ja teennäinen kuin useimmat television sisustusohjelmissa hörhöilevistä sisustajista tuntuvat olevan. Odotan uutta keittiötä innolla, nykyinen keittokomero on söpö mutta auttamattoman ahdas ja antiikkinen. 

Ja tänään päätettiin lähteä kaveriporukalla viettämään sunnuntaipäivää Jumbossa. Naurettiin paljon ja syötiin hyvin, Amarillon kanasalaatti on herkkua. Muiden lähdettyä jäin vielä tekemään pienen shoppailukierroksen itsekseni, ja voi mitä löytöjä teinkään! Onneksi lähes kaikki saamani joululahjarahat olivat vielä tuhlaamatta, joten sallin itselleni muutaman heräteostoksen. Niistä lisää myöhemmin, nyt jatkan iltaa vielä erään suhteellisen puuduttavan tenttimateriaalin ja jäätelökulhollisen kanssa! 

All the world's a stage.

Lupasin kertoa pari merkintää sitten jotain tärkeää, ja kerron sen nyt. Se ei ole mitään kovin dramaattista tai maailmaa mullistavaa, mutta kyllä se silti ravistelee tulevaisuudensuunnitelmiani suhteellisen rajusti. Ja kai se nyt on jokseenkin merkittävää! Minulla on nimittäin kaksi uutta parasta ystävää. Tai ainakin toivon lujaa ja lojaalia ystävyyttä, sillä tulemme viettämään seuraavat neljä ja puoli kuukautta tiiviisti yhdessä. 

Kaksi uutta parasta ystävääni ovat nimittäin puhelinluettelon paksuisia pääsykoekirjoja, ja minä aion hakea tänä keväänä uuteen kouluun. Aion myös päästä sinne sisään ja olen valmis tekemään sen eteen töitä. Tähtäimessä on joka keväisten Teakin pääsykokeiden lisäksi tällä kertaa myös Helsingin yliopiston teatteritiede, joka saa perhoset lentämään vatsanpohjassa jo näin tammikuun puolivälissä. Olen samanaikaisesti äärettömän innostunut ja kamalan jännittynyt. Uusien asioiden valitseminen ja aiemmin suunnitellulta polulta poikkeaminen ovat hieman pelottavia juttuja, tosin olenhan poikennut alkuperäiseltä polultani jo aiemmin päätyessäni opiskelemaan sosiaalialaa. Voisi kai sanoa, että nyt aikomuksenani on palata takaisin polulle kuljettuani hetken aikaa sen sivussa.

"I regard the theatre as the greatest of all art forms, the most immediate way in which a human being can share with another the sence of what it is to be a human being."

- Oscar Wilde

Opiskelen tällä hetkellä toista vuottani sosiaalialan koulutusohjelmassa ja valmistun sosionomiksi näillä näkymin keväällä 2015. Suoritan opintojeni ohella lastentarhanopettajan pätevyyden ja olen tähän asti suunnannut vahvasti päiväkotityöhön. Päädyin ensimmäisenä välivuotenani työskentelemään päiväkodissa ja tajusin yhtäkkiä olevani oikeasti hyvä siinä mitä teen. Nautin jokaisesta työpäivästä täysillä ja aloin ajatella, että tämä voisi olla minun juttuni. Kymmenen edellisen vuoden ajan olin pitänyt itsestäänselvyytenä, että ainoastaan teatteri ja taiteet ovat minun juttuni. Oli omituista ja hieman pelottavaakin huomata, että joitain muitakin vaihtoehtoja voisi olla. Seuraavana keväänä merkitsin yhteishaussa kaavakkeeseen teatterikoulujen lisäksi "sosionomi amk" ja sitä seuraavana syksynä marssin pitkästä aikaa koulun penkille; innokkaana, mutta samalla vähän hämmentyneenä. Olin vuosikaudet kuvitellut, että minua varten on rakennettu vain yksi tie, tie taidemaailmaan. Nyt astelin syvemmälle sellaiseen maailmaan, josta olin nähnyt vain pienen kiinnostavan pintaraapaisun.   

"To practice any art, no matter how well or badly, 

is a way to make your soul grow. So do it."

- Kurt Vonnegut

En voi kieltää, etteikö sosiaaliala olisi kiinnostava. Se on laaja ala, jota osaan etenkin opintojeni myötä arvostaa ainakin näääääääääin korkealle. En tosin edelleenkään ole ollenkaan varma siitä, tulenko työllistymään tulevaisuudessa lastentarhanopettajana. Pääsisin sitä kautta varmasti yhdistämään luovuuden ja sosiaalityön, mutta en enää ole varma, haluanko yhdistää niitä. Erityisesti tänä syksynä alkaneet draamaopinnot ovat selkeyttäneet päämääriäni ja tahdonsuuntiani suuresti. Niiden myötä olen ollut viime kuukausina enemmän tai vähemmän drama queen, sillä olen jälleen alkanut kyseenalaistaa valintojani. Olen kai vähän itsekäs, sillä haluaisin ennen kaikkea tehdä puhtaasti taiteellista teatteria, kirjoittaa ja ohjata teoksia näyttämölle. En tiedä osaanko kuvailla kaipuutani tarpeeksi selkeästi, mutta teatteri ja tarve luoda teatteria elää minussa edelleen niin vahvasti, etten usko koskaan tulevani täysin onnelliseksi, jos luovun intohimostani ja jätän sen toteuttamatta.

"I'm thinking of doing more theatre. It makes me happy."

- Rachel Weisz

Tästä keväästä tulee kiinnostava monella tavalla. On pääsykokeita ja päiväkotiharjoittelua, kahden vaiheilla tasapainoilua ja silti määrätietoista eteenpäin pyrkimistä. Kuten olen aiemminkin sanonut, olen jättänyt sydämeni teatteriin ja minun täytynee se jossain vaiheessa hakea sieltä pois. Tai vaihtoehtoisesti siirtyä sinne, missä sydän on.

Clap along if you know what happiness is to you.

Olen oikeastaan melko onnellinen tällä hetkellä. Viikossa on vapaapäiviä juuri sopiva määrä, eikä kouluun meno tunnu ollenkaan vastenmieliseltä sen jälkeen, kun on saanut viettää hitaita aamuja teekupin ja hyvän musiikin parissa. Sain siirrettyä pelottavan ruotsinkurssinkin alkamaan vasta helmikuulle, siihen mennessä olen ehkä valmistautunut kurssiin henkisesti. On ihanaa viettää vapaapäiviä yksin, mutta parasta on se, ettei se ole itsestäänselvyys vaan ihan oma valinta. Mulla on seuraa jos itse niin haluan, mutta voin myös halutessani ottaa aikaa ihan vain itselleni. Silloin lataan akkuja ja teen just sitä mitä päähän pälkähtää, esimerkiksi nukun käsittämättömiä määriä tai järjestän kirjahyllyn kirjat uuteen järjetykseen. Ennen niin ahdistavat ruokajututkin tuntuvat tällä hetkellä melko mitättömiltä ongelmilta. Mun olo on ollut miljoona kertaa hyvinvoivampi sen jälkeen, kun tajusin alkaa skipata taas tässä vuoden alussa liiallisen viljojen käytön ja siirryin syömään enemmän salaatteja ja kasviksia. Ihana keveys, niin helpoilla valinnoilla. Oon alkanut oikeasti uskoa, että asioilla on tapana järjestyä, niin monta pientä juttua on loksahtanut paikoilleen ihan vain kärsivällesti odottamalla, ja ehkä vähän itse järjestämällä.

Tänään on yksi niistä arkipäivistä, kun ei tarvitse mennä kouluun. Siispä olen ottanut siitä kaiken parhaani mukaan irti! Aloitin aamun (tai no iltapäivän, nukuin nimittäin harvinaisen sikeästi) valitsemalla kaapista tähän päivään kaikkein kivoimmat vaatteet ja laitoin hiuksia melkein viisitoista minuuttia. Mitä luksusta! Testailin pitkästä aikaa järjestelmäkameraa ja fiilistelin Pharrell Williamsia. Ajattelin myös tehdä mustikkasmoothieta ja käydä palloilemassa Itiksen vaatekaupoissa. Metrolla on kivaa matkustaa ja ulkona on vihdoin pieni kerros luntakin, miua hymyilyttää ja elämä on ainakin tänään kovin ihanaa! I'm so happy, happy, happy!

Keep calm, you're not that old.

24 24 24 24 24 24 24. Kaksikymmentäneljä vuotta. Se kuulostaa paljolta, oikeastaan ihan hurjan paljolta. Olen vanhentunut taas vuodella ja kuten tavallista, kuvittelen sen tapahtuneen yhdessä yössä. Hupsis vain, yksi vuosi kerralla lisää. Sunnuntaina oli mun syntymäpäivä, enkä yllätyksekseni kokenut tällä kerralla minkäänlaista ikäkriisin poikastakaan. Muistan ikäkriiseilleeni viimeksi täyttäessäni kaksikymmentäyksi vuotta, ehkä siksi että se tuntui jonkinlaiselta rajanylitykseltä nuoruuden ja aikuisuuden välillä. Semmoiselta iältä, että "nyt täytyy alkaa saavuttaa asioita ja vähän äkkiä". Ja pah, ajattelin pari vuotta myöhemmin, kun tajusin saavuttaneeni lähinnä vain kamalan stressireaktion ja identiteettikriisin. Kukaan ei voi sanella, mitä pitää tehdä missäkin iässä, jokainen käy elämän läpi haluamassaan järjestyksessä. 60-vuotiaskin voi olla nuori, jos siltä tuntuu.

24 on hyvä, ja se tuntuu oikealta. En haluaisi enää olla se ahdistunut 21-vuotias, joka ravasi pitkin pääkaupunkiseudun yöelämää peläten, että elämänvaihe menee ohitse, jos sitä ei elä täydellä teholla. En sano, ettenkö edelleen nauttisi baareissa tanssimisesta tai huolettomista illoista ystävien kanssa, mutta olen kai jollain tavalla vähän rauhoittunut. Asetunut aloilleni. Löytänyt paikkani. Tai ainakin tajunnut, etteivät asiat parane murhetimalla tai aika lisäänny kiirehtimällä. 24-vuotias minä on kai jossain määrin viisaampi kuin 23-vuotias minä, sillä tuntuu kuin olisin vasta viime syksyn aikana oppinut kunnolla kuuntelemaan itseäni.

Vietin syntymäpäivääni järjestämällä juhlat luokkatovereilleni, yhdessä hyvän ystäväni kanssa. On kätevää, kun monta läheistä ihmistä on päättänyt syntyä tammikuussa, silloin pysyy hyvin kärryillä huomionarvoisista päivämääristäkin. Minä ja E saatiin juhlia edeltävänä iltana päähämme leipoa jotain kivaa naposteltavaa juhliin, ja nakkikääröt valikoituivat listalle helppoutensa ja nopeutensa vuoksi. Voin sanoa, ettei ollut helppoa tai nopeaa. Lopputuloksena oli katastrofaalinen keittiösekamelska puoli kahdeltatoista yöllä, kun kaksi innokasta leipuria unohtivat taikinasta hiivan ja suolan. Taikinalla olisi voinut tapetoida seiniä, joten epäonnistunut liisterikammotus päätyi sekajätteeseen. Uusi yritys oli jo sata kertaa parempi, tosin "nopeat ja helpot" nakkikääröt valmistuivat vasta puoli kahden maissa aamuyöstä. Hyviä ne kuitenkin olivat, joten mitään lopullisen kamalaa ei tapahtunut. 

Molemmat synttärisankarit saivat juhlavierailta lahjaksi teräksiset taskumatit, joihin oli liikuttavasti tekstattu eräitä meidän kaveriporukassa ahkerasti levinneitä käsitteitä. Eivät ehkä aukea muille, mutta eipä ole välttämättä tarkoituskaan! Miulla on parhaat ystävät. Ja ihana E oli ostanut pikkuruisen stereokaiuttimen, koska on kuulemma epäluonnollista kuunnella hyvää musiikkia huonolla äänentoistolla. No, en voi väittää vastaankaan. Pikku kaiutin aiheutti sellaiset ääniorgasmit, että läppärin kaiuttimet ovat tällä hetkellä lähes kirosana. Se on niin hyvä, että välillä ihan epäilen sen täydellisyyttä. Koko sunnuntai kului musiikkielämysten parissa, kun maattiin sohvalla, syötiin täytettyjä patonkeja ja valittiin soittolistalle niitä maailman parhaita biisejä. 

Vanhenemisen kunniaksi oli tietysti heittäydyttävä myös vähän lapselliseksi. Taidettiin vähän innostua luukuttamaan ihanimpia ja kamalimpia lastenohjelmien tunnareita yömyöhällä, esitin huonoja karaokeversioita ainakin sellaisista legendaarisista sarjoista kuin Flipper ja Lopaka, Tabaluga, Tontut, Ankronikka ja Vili Vilperi. Innostuin hoilaamaan myös vanhoja Disney-biisejä ja seuraavassa hetkessä nauroinkin jo Agapio Racing Teamin ääninäyttelylle. Tiedättehän, ne laadukkaat ja aitoa eläytymistä sisältävät suomidubit...... "Apuaaaaaaaa minä putoaaaaaaaan" ja niin edelleen. Myötähäpeän määrä on aina lähes yhtä suuri kuin dubbausten viihdearvo.

                                   

The night is the right time.

Istuin eilen ystävän uudessa pikkuruisessa asunnossa Taka-Töölössä ja join viiniä. Talo oli kääritty kokovartalovaippaan julkisivuremontin takia ja sälekaihtimien välistä näkyi vain harmaata muovia, mutta meillä oli oikein mainio ilta. Puhuttiin elokuvista, syötiin ruisleipää, muisteltiin menneitä ja juteltiin tulevaisuudesta. Ystävä oli vähän hämmästynyt, kun kerroin innoissani siitä, mitä aion tänä keväänä tehdä. Kerron teillekin vähän myöhemmin.

Halusin näyttää teille, mitä materiaa olen viime aikoina haalinut itselleni. Kuten viime postauksessa mainitsin, vaatekauppojen antimet eivät tällä hetkellä oikein kolahda allekirjoittaneeseen. Sen sijaan olen tehnyt pieniä, tarpeellisia ostoksia. Juuri sopivia kevätlukukauden alkua ajatellen, keksin jokaiselle välittömästi käyttöä eikä yksinkään näistä tule unohtumaan kaapin pohjalle.

- Happy Socksin sukat! Näitä kuolasin jo alkusyksystä, mutta sitten typerä järjen ääni päässäni sanoi, etten tarvitse 8 euron sukkaparia, vaikka siinä olisi lempparivärit ja kuinka kiva kuosi tahansa. No, karkoitin järjen ääneen joulun jälkeen ja tadaa, nyt ne ovat minun! Sukat ovat jo saaneet lempinimen "draamasukat", koska hiippailen ne jalassa aina draamatunneilla.     

- Muhkea villahuivi Vilasta. Okei, se on tavallaan vaateostos, niin kuin sukatkin, mutta ei kuitenkaan "vaate". Ihastuin huiviin ensisilmäyksellä, se on lämmin ja harmaa on juuri oikean sävyinen harmaa.

- Nivean meikinpoistoaine ja Maybellinen Dream Fresh BB -voide. Pakollisia hankintoja, kun edelliset ovat loppu. Naama on saatava edes jonkinlaiseen kuntoon, nyt kun loman jälkeen on näyttäydyttävä taas ihmisten ilmoilla.

- Ja Geishaa. -50 %, tarvitseeko enempää edes sanoa.

Vuoden ensimmäinen.

Vuosi vaihtui jo viikko sitten ja vasta nyt ennätän istahtaa koneen ääreen kertomaan kuulumisiani. Tammikuu on siis lähtenyt käyntiin vauhdikkaasti, ja hyvä niin! Uutta vuotta juhlistettiin hyvässä kaveriporukassa skumppaa maistellen ja raketteja parvekkeelta katsellen, eikä vanhaa vuotta tullut kovinkaan kova ikävä. Vuoden varrelle mahtui toki monta mukavaa juttua, mutta nyt odotan jo innolla uusia seikkailuja ja kokemuksia! 

En tehnyt ainoatakaan lupausta tulevan vuoden varalle, koska käytäntö on mielestäni hieman typerä ja ahdistavakin. Yleensä luvataan ja sitten rikotaan lupaus, tai ainakin kärvistellään koko alkuvuosi lupauksen pitämisen vaikeutta. Sitä paitsi maailmasssa mikään ei ole varmaa paitsi se, ettei mikään ole varmaa..... Muutokset ovat siis välttämättömiä. Lupausten sijaan ajattelinkin juuri muutoksia; asioita joiden toivoisin olevan eri tavalla kuluvan vuoden aikana. Haluaisin päästä opiskelemaan yliopistoon, matkustaa kesällä ulkomaille, aloittaa säännöllisen uintiharrastuksen ja alkaa syödä enemmän salaattia. Lisäksi olisi mahtavaa, jos osaisin olla itselleni hieman vähemmän ankara ja enemmän armollinen. Saa mokailla ja saa iloita onnistumisista, pääasia ettei jäädy paikoilleen.

(Haluisin myös alkaa valokuvata enemmän, ihan OIKEALLA kameralla. Kyllästyn itsekin vähitellen näihin suttuisiin kännykkäräpellyksiin, joten ehkä on vain parasta sulloa järjestelmäkamera reppuun liikkeelle lähtiessä.... ja muistaa myös käyttää sitä!)

Viimeinen lomaviikkoni päättyi eilen ja olin hurjan tyytyväinen siihen, kuinka sen käytin. Äiti oli pari päivää kylässä luonani ja toimi loistavana shoppailuseurana alennusmyynneissä. Itse ostin tosin vain sukat, äiti taas viiletti alerekiltä toiselle ja löysi kasoittain kivoja vaatteita. No, nyt mulla ainakin on rahaa säästössä tulevia normaalihintainen-mutta-pakko-ostaa-välittömästi -löytöjä varten. Toivon, että pari seuraavaa kuukautta tuovat kauppoihin jotain vähän minunkin mukavuusalueeltani, en ole pitkään aikaan onnistunut kiintymään yhteenkään uuteen vaatekappaleeseen (jos niitä uusia sukkia ei lasketa).

Ai niin, käytiin myös Kansallisteatterissa katsomassa Märta Tikkasen elämästä ja sukuhistoriasta kertova "Vuosisadan rakkaustarinat" ja syötiin kaksi kertaa ihanassa Belgessä, koska oltiin laiskoja ja koska ruoka oli niin hyvää. Voisin syödä siellä vaikka joka päivä kyllästymättä koskaan. Erityisen kunniamaininnan ansaitsevat herkulliset sinisimpukat, joita napostelin semmoisen keskisuuren kattilallisen verran. Arvosana kymppi plus, nam nam. Viikkoon mahtui mainiosti vielä keskustassa järjestetty Lux Helsinki -valotapahtuma. Tuomiokirkko näytti kohtalokkaalta värivalaistuksessa ja Kansalaistorin tulishowkin oli varsin vaikuttava. Jatkuvasta sateesta huolimatta jaksettiin kiertää Töölönlahden rannat, jossa kymmenet pienet lyhdyt lohduttivat vähän lumetonta talvea.