"Does it taste like Jean-Paul?"

Huhhuh, ensimmäinen kouluviikko on nyt sitten takana päin, ja tästä se oikea opiskelu vasta alkaa! Oon silti ihan viikonlopun tarpeessa, meillä alkoi jo lastensuojeluun liityvä projektityö ja HOPS on mulle edelleen silkkaa hepreaa. Koitan tasoitella ja olla stressaamatta liikaa sellaisista asioista, jotka luultavasti tulevat hoitumaan omalla painollaan kunhan niille osaa antaa aikaa.

Tänään kävin hankkiutumassa eroon ylimääräisestä stressistä perusteellisessa hikijumpassa ja näin matkalla kuntosalille koiran, jonka jalka oli yhtä ohut kuin mun etusormi. Niin ja menin kotiin Stockan kautta, nimittäin tämän takia:

Myönnetään, oon mainonnan uhri. Mutta koska mulla ei varmaan koskaan tule olemaan varaa Jean-Paul Gaultierin vaatemallistoihin, tein mielestäni oikein hyvän sijoituksen hankkimalla itselleni kyseisen herran suunnittelemalla etiketillä varustetun Coca-Cola -pullollisen. Se näyttää kivalta ikkunalaudalla. Korsettikuosit olivat päässeet jo loppumaan, mutta tavoitteenani on mennä ensi viikolla sellaista kärkkymään. Ulkomaalainen mies mun edellä kassajonossa kysyi "Does it really taste like Jean-Paul?" ja osti kaksi kappaletta.

Ensiaskeleita.

Pitkä odotus päättyi vihdoin, olen siis ollut maanantaista alkaen ekaluokkalainen. Ensimmäinen viikko Laureassa on mennyt kuin siivillä, en edes oikein tajua että nyt on jo torstai. Koulussa on hurjan kivaa; ihmiset ovat poikkeuksetta mukavia, tulevat kurssivalinnat ja projektit kutkuttelevat jo kovasti, ja edullinen kouluruoka on ihana asia. Tänäänkin oli persikoita ja täytettyjä paprikoita, nam. Vaikka varsinaista opetusta ei vielä olekaan ollut niin informaation määrä on ollut hurja, uskottelen itselleni että omaksun uudet asiat kyllä vähitellen. Kaikkea ei tarvitse osata heti.

Minulla on uusi muistitikku, uusi vaaleanpunainen kuminauhakansio, uusi kirjastokortti ja matkustan joka aamu junalla Tikkurilaan. Motivaatiotaso on korkealla, on ihanaa olla taas koululainen. Selätin jo luultavasti ruotsin lähtötasotestin ja nyt yritän kuumeisesti opetella luokkatovereiden nimiä ja naamoja, se on jostain syystä kummallisen vaikeaa. Tänään me vietettiin tutoreiden johdolla puuhapäivää Påkaksen kotiseututalolla, ohjelmaan sisältyi kaikkea hauskaa tietokilpailusta ja keppijuoksusta vesi-ilmapallojen heittelyyn ja hernepussiviestiin. Haaveilen jo kovasti violeteista haalareista, taidan käydä hommaamassa sellaiset itselleni heti ensi viikolla!

Deep purple.

Syksy lähestyy, hitaasti mutta varmasti. Mun vaatekaappi on ehkä maailman parhaiten varusteltu mustien villaneuleiden osalta, mutta aina tähän aikaan vuodesta kuolaan kauppojen näyteikkunoissa näkyviä syysvaatteita. T oli hankkinut koulun alkamisen kunniaksi itselleen raidallisen Tuutikki-villatakin, joten ajattelin että ehkä minäkin olen ansainnut jotain ihan uutta.

Aina syksyisin erityisesti viininpunainen, konjakinruskea ja oliivinvihreä nousee mun ehdottomiksi suosikkiväreiksi. Ja voi mitä ostosreissulta löytyikään! Ginasta lähti mukaan viininpunainen t-paita ja syvän violetti huivi, jonka saa kätevästi hupuksi korvia suojaamaan. Ah, kieltämättä materia tekee ihmisen silloin tällöin aika onnelliseksi. Joten huhuu syksy, nyt saa tulla!

Silencio, old man!

Viikko koulun alkuun, jaiks. Oon yrittänyt tilata itselleni opiskelijakorttia (ah ja voih, pelkkä ajatuskin opiskelijaeduista saa ihan hykertelemään) ja huomannut samalla, että tavallisen ihmisen on ilmeisesti täysin mahdotonta olla näyttämättä passikuvissaan miltään muulta kuin psykopaattiselta massamurhaajalta. Pitäisi kai olla kauhean rikollinen näyttääkseen jokseenkin normaalilta, ikävää.

Täällä sataa, ja minä istun olohuoneessa lakkaamassa varpaankynsiäni. Iltapäivällä heitin pitkästä aikaa nahkatakin päälle ja tassuttelin Ravintolapäivän kunniaksi parin korttelin päähän Sammatintielle, jossa järjestettiin Pohjoismaiden suurimman sisäpihan yhteiskirppis. Sadesää vähän verotti kävijämäärää ja myyntituotteet muistuttivat etäisesti Laura Palmeria muovikääreidensä alla. Kotimatkalla käännyin oikean sijasta vasemmalle ja kiersin ratikkahallien ja Puu-Vallilan kautta, ilmassa on ainakin triplasti happea.

Mutta mutta. Tuntuu siltä, että tästä syksystä tulee hieno. Oon kuunnellut paljon Kerkko Koskinen Kollektiivia ja tykännyt hurjasti. Vaihdoin sänkyyn raidalliset lakanat ja tein huippuhyvää kanttarellikastiketta. Iloitsen tulevista kurssivalinnoista, näyttää siltä että pääsen draamailemaan ja taiteilemaan sosionominakin, ja mikä olisikaan sen mukavampaa. Pari päivää taaksepäin telkkarista tuli iltaleffana Juno, ja olin siitäkin iloinen. 

Silencio, old man! 

Terveisiä dinosauruksilta!

Tulihan sitä siis festaroitua tänäkin kesänä edes kerran, vaikka vielä perjantaina olin kovasti kahden vaiheilla Jurassic Rockin suhteen. Lineup ei liiemmin houkutellut, ja lämpötila oli laskenut ihan syksyisiin lukemiin, hurr. Kotiseutufestari on kuitenkin aina kotiseutufestari. Pienen taivuttelun jälkeen kääriydyin pikkuveljen vaatekaapista löytyneisiin ylisuuriin huppareihin, hyppäsin bussiin ja pidin kivaa Visulahden lauantai-illassa.

Halpa viini oli hyvää ja onnistuin astumaan valkoisilla tennareillani mutalammikkoon, jee. Katselin Kaija Koon keikkaa turvallisen välimatkan päästä anniskelualueen reunalta ja innostuin ihan yllättävän paljon Sonata Arcticasta, heiluttelin nyrkkiänikin varsin katu-uskottavasti siellä muiden joukossa. Joku uusi kesäkaverimies halusi välttämättä syöttää mulle kirpeää mansikkalakritsaa ja viedä moshpittiin, onneksi osasin sanoa kauniisti "ei". Pimeä elokuun ilta oli usvainen ja hyvällä tavalla haikea, nää on näitä kesän loppuja.

Toimin Mikkelissä vähän äidin ja isän muuttoapuna, tai en tiedä oliko musta kauheasti apua kun huolehdin lähinnä eväiden syömisestä. Persikat ja nektariinit on olleet koko viikon hyvässä tarjouksessa, tuntuu että voisin elää pelkillä hedelmillä. Makoilin paljon myös uuden kodin olohuoneen lattialla ja ajattelin, että tästä alkaa taas yksi uusi aika. Tänään oon kärsinyt kummallisesta päänsärystä ja matkustanut takaisin Helsinkiin mielenkiintoisella kimppakyydillä; istuin etupenkille kasattujen ylinopeussakkojen päällä ja autokin käynnistyi kojelaudan alta pursuilevien kaapeleiden avulla. Turvallista matkaa ja niin edelleen.

On satanut, matkalla takapenkkiläiset ihailivat Sinebrychoffin tehtaan edessä olevaa talonkokoista kaljatölkkiä ja minä tuijottelin taivaalle kerääntyviä maailmanlopunpilviä. On hyvä olla taas Helsingissä.

The words of the prophets are written on the subway walls.

Oon harvinaisen varma siitä että HSL:n reittioppaalla on jotain pahasti minua vastaan. Oon aina se, joka seisoo pysäkillä raivosta kiehuen, kun bussi kurvaa matkoihinsa paria minuuttia liian aikaisin ja pysäkkiaikataulu näyttää omiaan. Erityisesti rakas 70T saa erittäin usein vihat päälleensä, se ajelee jotenkin rasittavan omapäisin väliajoin ja aiheuttaa ennenaikaisia harmaita hiuksia.

Tarkoituksenani oli suunnata sunnuntai-iltana Kumpulan kallioille kuuntelemaan erästä salaista keikkaa, mutta havahduin yhtäkkiä keskellä Veräjämäkeä, kiitos vain. Salainen keikka jäi salaiseksi, löysin kyllä kallioita mutten sävelenpätkääkään. Harhailin lopulta Käpylän rautatieasemalle ja valokuvasin turhautuneena sillankaiteita, ja kävelin heikoin jaloin kotiin koska omat jalat eivät ainakaan jätä kyydistä.

Kallio Block Party 2012

Spontaanit seikkailut on parhaita. Lauantaina järjestettiin katutapahtuma Kallio Block Party, joka osui ihan sattumalta meidän päiväkävelyreitille, ja onneksi osuikin. Tunnelma Vaasankadulla oli aika päinvastainen kuin esimerkiksi tavallisena lauantai-iltana, hyväntuulisuus oikein huokui joka kulmasta. Ilmakin oli mitä mukavin, ja pienen kiertelyn jälkeen istahdettiin Piritorille fiilistelemään bändejä ja nauramaan pikkuiselle koiralle, joka varjosti pyöräilykypärän kanssa liikkuvia ihmisiä.

Join ihan liikaa ilmaista vaniljalla maustettua maitokahvia ja sain jalkoihini raidallisen rusketuksen narusandaalien ansiosta. Ja eksyttiinpä katsomaan ruokaperformanssiakin Vaihtolavalle, jossa toisen ihmisen ruokailun katsomisesta tehtiin tunnin mittainen spektaakkeli. Inspiroiduin erityisesti siitä, miten monella eri tavalla grillattua kanaa voi syödä; dipattuna kermavaahtoon, maitokannussa uitettuna, puuroon sekoitettuna! Itse taidan silti jatkossakin pitäytyä tylsissä ja tavallisissa ruokayhdistelmissä, ihan varmuuden vuoksi.

Pretty young things.

Anteeksi lyhyt blogihiljaisuus, mutta miulla on ollut mukavaa! Reissasin viime viikonloppuna Jyväskylään juhlimaan kaverin synttäreitä, ja innostuttiin jäämään vähän pidemmäksikin aikaa kun mitään kiirettä ei ollut poiskaan. Vietin laatuaikaa maailman parhaiden tyttöjen kanssa, join viiniä, söin mielettömästi jäätelöä ja kakkua, kävelin kantapäät rakoille, lojuin Lutakon nurmikoilla ja ihastuin korkeisiin kerrostaloihin, hassuttelin, näyteikkunashoppailin, nukuin liian ohuella patjalla, katsoin Kumman kaa -maratoonia, sain aurinkoihottumaa ja nautin joka hetkestä täysillä. Ah, rakastan elämää.

Parhaat helteetkin osui sopivasti noille päiville, ja koettiinpa sunnuntain ja maanantain välisenä yönä yksi jäätävä ukkosmyrskykin. Olin ihan varma että koko kerrostalo kaatuu siinä pyörityksessä, mutta elossa ollaan. Sitä paitsi luonnonmullistusten seuraaminen turvallisesti sisätiloista on hurjan jännittävää, ainakin silloin kun vieressä on ystävä joka pelkää ihan yhtä paljon kuin itsekin.

Palauduin Helsinkiin omituista kiertotietä, matka tuli halvemmaksi koukkaamalla ensin Mikkelin kautta. Jäin pariksi päiväksi syömään äidin vuohenjuustopiirakkaa ja auttamaan muuttolaatikoiden pakkaamisessa, mun vanhemmilla on edessä muutto tämän kuun lopulla ja perhoset kutittelee jo mahanpohjassa. Nyt oon taas Vallilassa omalla sohvalla ja yritän totuttautua "arkeen". Onneksi ensi viikolla edessä on jo uudet seikkailut ja aina yhtä kodikas Jurassic Rock!