I love deadlines, the whooshing noise they make as they go by.

Mun pää kärähtää hetkenä minä hyvänsä. Ei suinkaan sen takia, että ulkona on kuumottavat 24 astetta lämmintä (ainakin lämpömittarin perusteella) vaan lähinnä siksi, että istun kolmatta päivää tietokoneen äärellä ja naputan Wordiin toinen toistaan fiksumpia lauseita siitä, kuinka paljon olen oppinut ja kehittynyt työharjoitteluni aikana. Työpöytä pursuilee paperia enkä ole käynyt koko viikonloppuna neljän seinän ulkopuolella. Ihmiset kulkevat kaduilla melkein puolialastomina, joten on pelkästään luonnollista, että minä käytän parhaat kevätpäivät sisällä villapaita päällä. 

Kyllä, työharjoittelu alkaa olla loppusuoralla! Jäljellä on enää 4 päivää päiväkodissa, yksi iltapäivä koululla harjoittelun loppupurussa ja sitten tietenkin: tämä massiivinen raportti, jota yritän tällä hetkellä työstää sellaiseen muotoon, ettei siihen tarvitsisi sen jälkeen koskea edes pitkällä tikulla. 10 viikon mittainen harjoittelu on ollut ihana ja antoisa, mutta nämä kirjalliset paholaiset ovat aina vähän vastenmielisiä..... Jos siis näette täältä Vallilasta tasaisesti taivaalle kohoavia savumerkkejä, älkää hätääntykö. Se olen vain minä, joka yritän viestittää, että välillä tämä opiskelu on aika lailla perseestä. 

Onneksi olen keksinyt hyviä keinoja lievittää ylikierroksilla käyvää pääkoppaa. Olen kai vähän hidas tajuamaan hyviä juttuja, kuten viime viikolla Lidlin hyllyltä löytämääni herkkua. Uusin ihastukseni on nimittäin maapähkinävoi! Ah nami nam, parhaalta se maistuu banaanin ja paahtoleivän kanssa. Kivoja juttuja on kirjallisen epätoivon vastapainoksi ollut toki muitakin. Käytiin E:n kanssa katsomassa French Filmsin keikkaa Lintsillä ja ravintolapäivän aamuna tarjoiltiin itsellemme köyhiä ritareita omassa kahden hengen kotiravintolassamme. Askartelukaupasta löytämäni pääkallohelmet päätyivät nauhassa ranteen ympärille, eikä kotini ole varmaan koskaan ollut yhtä siisti kuin nyt, kun yritän kaikin keinoin vältellä pakollisia kirjoitustehtäviä ja keksiä mitä tahansa muuta tekemistä. 

I wanna have a moustache.

Katselin eilen innokkaasti Euroviisuja ja tuhosin samalla jännityksessäni megapussillisen sipsejä. Puoli kiloa päivässä, eikös se niin mene? Sydän pamppaili ihan oikeasti aika kovissa lukemissa, kun odotin Suomen esiintymisvuoroa. Eiväthän viisut tietenkään mikään maailmankaikkeuden vakavin kilpailu ole, mutta pieni kihelmöivä jännitys pistelaskentaan silti aina liittyy. Että päätyykö Suomi jälleen jumbosijalle, ymmärtääkö Eurooppa ollenkaan musiikin päälle vai jääkö jokainen kosiskelemaan naapurimaitaan.

Veikkasin etukäteen kärkiviisikoksi Itävaltaa, Ruotsia, Armeniaa, Unkaria ja Norjaa. Aika nappiin meni, järjestys oli tosin vähän erilainen ja Alankomaat kiilasi väliin kakkoseksi. Norjan nallekarhumainen, laulava puuseppä jäi vähän kauemmaksi, mutta siitäkin huolimatta äänestystulos oli mielestäni tänä vuonna kerrankin aika osuva. Kammottavat biisit jäivät hännille San Marinoa lukuunottamatta ja Suomikin pärjäsi kerrassaan mukavasti. Eniten iloitsin silti Itävallan voitosta, Conchita Wurstin esitys ja olemus aiheutti kylmiä väreitä useaan otteeseen. Ranskan pojat olisivat kovasti halunneet viikset, mutta kyllä se parta tänä vuonna oli eniten pop.

Jokin tuossa parrakkaassa naisessa on yhtäaikaa hirveän lumoavaa ja häiritsevää. Olisiko se sitten juuri tuo parta? Tai se, että noin maskuliininen "nainen" voi olla sata kertaa paremman näköinen kuin monet naiset? En tiedä, onko Conchita enemmän komea vai kaunis. Mutta hiton hyvän näköinen kuitenkin. Löysin muuten arkistojen kätköistä kuvan itsestäni partaan sonnustautuneena. Samaa näköä havaittavissa, eikö vain? Vuosi taisi olla 2011 ja kyseessä oli harrastajateatterin näytös. Silloin tällöin parta kuuluu kaikille. Olen myös täysin vakuuttunut, että jos olisin mies, en todellakaan ajaisi partaani. Eläköön parrat, viikset, ja kaikenlaiset leukakarvat!

D'oh!

Juuri kun pääsin kehumaan, kuinka hienosti luku-urakkani on viime aikoina edennyt, täytyy myöntää että pari viime päivää ovat olleet sitäkin takkuisemmat. Suunnitelmani mukaan minun pitäisi lukea noin 20 sivua päivässä, mikä ei kuulosta mitenkään kauhean mahdottomalta. Se kuulostaa oikeastaan jopa naurettavan simppeliltä. Parikymmentä sivua on ollut juuri sellainen sopiva sivumäärä, jonka jaksan sisäistää kerrallaan. Olen kuitenkin nyt kahden päivän aikana antanut itselleni vähän armoa ja siirtänyt sen päivän lukemiset seuraavalle päivälle. Ajatus on ollut, että jaksan sitten seuraavana päivänä lueskella ähän enemmän, kun olen ensin viettänyt rennon vapaaillan. Voitte arvata, onko tälle päivälle kertynyt yhtäkkiä, täysin mysteerisesti 70 sivua läpikahlattavaa.

Prokrastitaaniotani tehostaa vielä yksi pieni, mutta silti suuri asia. Olen nimittäin addiktoitunut yhteen iPhonessani olevaan peliin. Kuinka noloa. Peli on rakennettu The Simpsons- sarjan ympärille ja toimii vähän niin kuin The Sims. Pelissä täytyy rakentaa Springfieldiä laajemmaksi ja laittaa hahmot suorittamaan päivittäisiä tehtäviä kerätäkseni rahaa ja kokemuspisteitä. Minun täytyy myös kerätä taloista saatavia verotuloja ja antaa "sähköiskuja" sateenkaarenvärisille pupuille, jotta ne muuttuisivat pääsiäismuniksi. Yritin eilen selittää E:lle, kuinka helppo ja kiva piristys peli on esimerkiksi lukemisen väliin. Sehän ei vie aikaakaan kovin paljon. E katsoi minua vähän huvittuneesti, kun näpersin jo kuudetta kertaa illan kuluessa puhelin kourassa ja laitoin Homerin nukkumaan päiväunia ja Mr. Burnsin hautaamaan ydinjätettä. Sanoin E:lle, että koska meillä ei ole lapsia tai koiria, voimme mainiosti uhrata pienen osan päivästämme Simpsonien hoitamiseen.

Tänään aion joka tapauksessa ryhdistäytyä (heti, kun olen jakanut Simpsoneille tekemistä koko päiväksi....) ja istua nenä kiinni kirjassa iltaan saakka. Jos siinä onnistun, voin ehkä palkita itseni hakemalla kaupasta itselleni iltanaposteltavaksi pussillisen sipsejä ja jännittää sen jälkeen Euroviisujen finaalia. Tykkään muuten kovasti siitä parrakkaasta naisesta Conchita Wurstista, voitto menköön tänä vuonna hänen mukanaan Itävaltaan!

Learning is beautiful.

Arjen pieniä iloja: ostin tänään uuden keltaisen yliviivaustussin.

Teatteritieteen pääsykokeet lähestyvät päivä päivältä, eikä paniikki ole ainakaan vielä saanut minua valtaansa. Sen verran kovasti se kuitenkin jo hengittelee niskaan, että olen pakottanut itseni yhä useampana iltana kirjan ääreen, vaikka työharjoittelussa vietetyn päivän jälkeen aivot kaipaisivatkin usein totaalista nollavaihdetta merkityksettömien ja keveiden iltapuuhien merkeissä. Myös yöunet ovat saaneet vähän kärsiä viime viikolla tekemäni lukusuunnitelman takia ja välillä koko touhu tuntuu täysin epätoivoiselta. Taidan toisaalta tykätä itseni rääkkäämisestä, olen tehokkaimmillani pienen stressin alla.

  

Urakka on silloin tällöin takkuillut pahastikin, kun olen olemattomalla lukuvauhdillani edennyt kahdessa tunnissa ehkä kuusi sivua eteenpäin. Mutta uskottelen itselleni lukevani huolella, painan asiat mieleen jo yhden lukukerran perusteella. Joka toinen päivä tuntuu siltä, että luen maailman kiinnostavinta ja inspiroivimpaa kirjaa. Joka toinen päivä sama kirja tuntuu käsittämättömältä käsittää. Kill it before it lays eggs ja niin edelleen, onhan tuo puhelinluettelon paksuinen teos aika uuvuttava elinkumppani. Yhteiselostamme on välillä tullut vähän liiankin tiivistä. Otan kirjan keittiöön, vessaan ja jopa sänkyyn. Harkitsin jo kirjan verhoamista muovikelmulla, jotta voisin lukea suihkussakin. Ehkä parempi, etten kuitenkaan lue.    

I don't like studying. I hate studying. 

I like learning. Learning is beautiful.

- Natalie Portman

Saavutin tänään yhden huomattavan merkkipaalun pänttäämisen suhteen. Olen nimittäin päässyt pääsykoemateriaalin puoliväliin! Eläköön! Olen onnellinen saavutuksestani. Kirjallisuus on nyt siis puoliksi luettu, tai puoliksi lukematta, jos asian niin haluaa ajatella. En halua ajatella. Haluan vain lukea, oppia, ymmärtää, muistaa ja osata. Päässä sekoittuvat tällä hetkellä keskenään draaman jälkeinen teatteri, Michael Kirby, puutteelliset matriisit, poeettisen häirinnän teknologia, kolmas tila ja ruumiin materialisoituminen. Uutta asiaa tulee niin kovalla vauhdilla, että pyörremyrsky on oikeastaan väistämätön. Mutta myrskyn jälkeen palaset loksahtavat kohdalleen, toivottovasti ymmärrettävässä järjestyksessä. Vielä on hyvin aikaa, kesäkuun alussa aion osata kaiken. Ja jos en osaa, niin olen joka tapauksessa paljon viisaampi kuin helmikuun alussa. Intensiivinen opiskelu jättää jonkinlaisen jäljen joka tapauksessa, enkä usko että siitä voi olla ainakaan mitään haittaa tulevaisuuden kannalta.

Month of May, it's a violent thing.

Kuumetauti hellitti jo otettaan, mutta nappasi sitten taas takaisin kiinni. Halleluja ja hip hurraa vaan kaikille ja kaikelle, makoilen siis kuudetta päivää kotona peittojen kätköissä. Tässä on arkihaastetta kerrakseen. Eilen illalla istuin kolmisen tuntia päivystyksessä, kun olo oli käynyt sen verran tukalaksi. Voin kertoa, että humalaisten ja pikkulasten äännähtelyt ovat musiikkia sellaisen ihmisen korville, jonka päätä särkee ja jäseniä kolottaa. Huomatkaa toki edellisessä lauseessa esiintyvä ironian määrä. Päivystysjono tuntui nimittäin loputtoman pitkältä. Vajosin lopulta kummalliseen transsiin odotusaulan istuimella ja jäin tuijottamaan televisiossa pyörivää ohjelmaa harvinaisista jättiläismehiläisistä, joita Dominic Monaghan kiipesi puuhun katsomaan. Kotona teki vain mieli kaatua sängyn pohjalle ja nukahtaa, ja suunnilleen juuri niin teinkin. 

Keltainen toukokuu, mikset sä jo tuu? Lempeät kevätpäivät ovat yhtäkkiä vaihtuneet jäisiin ja sateisiin ja hytisen kauppareissulla ihan liikaa jopa kuumepotilaaksi. Saikkkupäivinä olisi kunnolla aikaa miettiä ja valmistaa hyvää ruokaa, mutta mieliteotkin vastaavat selkeästi ulkona vallitsevaan säätilaan; ostoskoriin ilmestyi tänään poikkeuksellisesti vaaleaa pullamössöleipää ja maitosuklaata, asioita, joita en yleensä koskaan osta. Onneksi ostin myös oikeasti hyviä juttuja. Paljon parsakaalia, vihreää ja muita värejä paistinpannulle. Jos kevät ei itse tule minun luokseni, menen ja haen sen tänne pieninä paloina. 

Joisin viskin ja nousisin.

Vappu oli ja meni. Ja sehän meni oikein railakkaasti, kuten vapun kai yleisten ennakkokäsitysten mukaan kuuluu mennäkin. Ajatuksenani oli pitää "terveyskeskukseton toukokuu", johon valmistauduin hakemalla lääkäriltä heti aattoaamuna kahdet eri antibiootit. Mistään kovin vakavasta ei ollut kyse, vaikka sairastelenkin nykyään näköjään jatkuvasti. Lähtöasetelmat vapun viettoon eivät silti olleet aivan parhaat mahdolliset. Olo oli jo alkuillasta hieman hutera, ja kun siihen lisättiin vielä viileä vappusää ja parit alkoholia sisältäneet lasilliset, niin katastrofin ainekset olivat kasassa. Jälkeenpäin ajatellen tipaton toukokuu olisi ollut todella fiksu vaihtoehto alusta asti.

Ja kun lopulta kaadun, teen sen näyttävästi. En juonut illalla viskiä vaan viiniä, mutta en myöskään noussut sen jälkeen. Itse asiassa häpesin omaa railakkuuttani sen verran kovasti, etten noussut sängyn pohjalta ennen eilistä iltaa. Vaikka katastrofi oli jäänyt olemattoman pieneksi, podin silti hirvittävää morkkista oman vappuvilliyteni takia. Henkisen löylytyksen lisäksi sain rangaistuksekseni vielä korkean kuumeen, joka on vasta nyt vähitellen hellittämässä. Onneksi E on paistanut minulle pizzaa ja silittänyt selkää aina silloin, kun olen ulissut säälittävän kipeänä.  

No jaa. Tiedättehän Facebookissa viime aikoina ruton lailla levinneet arkihaasteet? Ihan varmasti tiedätte. Sellainen pirulainen tavoitti viimein minutkin. Jaksoin ikuistaa "arkeani" kahden päivän verran, sitten totesin arkikuvien olevan ihan mahdottoman tylsiä ja lopetin koko haasteen. Arkeni koostuu nimittäin tällä hetkellä oikeastaan vain ja ainoastaan työharjoittelusta ja pääsykoemateriaalin pänttäämisestä. Kevään h-hetkeen on aikaa 30 päivää ja tuona aikana minun pitäisi opetella suhteellisen paljon asioita Suomen teatterin ja draaman historiasta sekä nykyteatterin piirteistä. Sen aion myös tehdä, joten mars, takaisin kirjan ääreen!