Back to school.

Rakastuin eilen Zarassa erääseen laukkuun niin palavasti, että näin siitä yöllä untakin. Kyseessä on suurehko, nahkainen olkalaukku. Ei mikään kovin erikoinen, mutta kuitenkin sen verran ihana, että minun piti mennä tänään kotiuttamaan se. Ja se on tosiaan ihana! Tarpeeksi iso koululaukuksi, muttei silti mikään mahdoton säkki. Sopii kätevästi keikkumaan olkapäälle kaupunkikierrosten aikana, tyylikäs ja huoleton kumppani. Olisin vähän haikaillut Zarassa ainakin viime kaudella myynnissä olleen City Office Bagin perään, mutta tämä on kooltaan ja malliltaan melkein samanlainen. Sanoinko jo, että se on ihana.

Laukkuostokseni takana oli ehkä hieman enemmän tunnetta kuin järkeä, mutta perustelin sen itselleni ajattelemalla syksyä ja koulun alkua. Peruskouluaikoina elokuun loppuun kuului aina tuttu kierros kirjakaupassa uusien kynien, kumien ja vihkojen hankkimista varten, uusien koulukirjojen päällystäminen, ehkä uudet syyskengät ja uusi koulureppu. Ammattikorkeakoulua varten en ole joutunut ostamaan kuin yhden kirjan, muistiinpanotkin olen raapustellut kähinnä kalenterin takaosaan. Nyt kun kalenterissakin on päiviä vielä vuodenvaihteeseen asti, Zarasta löytynyt laukku on tavallaan ainoa "kouluostokseni".    

Huomenna palaan siis koulun penkille ja se jännittää vähäsen. On ihanaa nähdä kavereita kiireisen kesän jälkeen ja palata jonkinlaiseen järkevään viikkorytmiin, mutta opiskeluun tottuminen vaatii varmasti näin työntäyteisen kesän jälkeen totuttelua. Ensimmäiset viikot ovat onneksi suhteellisen helpot, ainakin kalenteriin tehtyjen merkintöjen perusteella. Kolmas vuosi vaikuttaisi olevan ainakin sata kertaa iisimpi kuin esimerkiksi ensimmäinen. Koska valmistun toukukuuhun mennessä, jäljellä on enää vain kourallinen kursseja. Suoritin viimeisen harjoittelunkin kesän aikana pois päiväjärjestyksestä, jotta opiskelujen viimeiset metrit eivät olisi ihan kamalaa puurtamista. Autuaasti unohtamani opinnäytetyö tosin kuumottelee jo nurkan takana, joten kyllä tässä saa kaikesta huolimatta ihan ahkerasti ahertaa!

Do small things with great love.

Edellisestä päivityksestä on ennättänyt vierähtää jo hyvä tovi, joten nyt palaan vähän ajassa taaksepäin ja kerron, mitä kaikkea kulunut viikko on pitänyt sisällään! 

"Leikkaa lyhyeksi, mutta sillä tavalla, etten näytä inttiin lähtevältä teinipojalta!" Tämä oli ohje kampaajalleni, kun olin päättänyt hankkiutua karmivasta takatukasta ja juurikasvusta eroon ennen syyslukukauden alkua. Kävin parturoitavana Mikkelissä vakiokampaajani luona, sillä edullinen hinta ja takuuvarmasti hyvä lopputulos ovat mielestäni toiselle paikkakunnalle matkustamisen arvoisia. Rakastan ihanasti keventynyttä tukkaani, olo on kuin uudelleensyntyneellä!

Mikkelissä olisi tullut käytyä joka tapauksessa, nyt kun kesätyöni vanhusten päivätoiminnassa ovat päättyneet. Reissasin kotiin Onnibussin kyydillä ja voin suositella sitä kaikille! Löytyi ilmastointia, vessaa ja latauspistokkeita. Omat pitkät koipeni tosin kärsivät vähän ahtaista penkkitiloista, mutta muuten en voi valittaa kymmenen euron bussikyydistä. Perillä meitä matkustajia oli vastassa valtava, koko taivaan poikki kulkeva sateenkaari. 

Kotona ollessa nautin äidin laittamista hyvistä ruoista ja katsoin iltapäivisin vanhoja suomalaisia elokuvia. Pikkuveli kunnosti ikivanhan ja tosirakkaan Tunturi Poni -polkupyöräni, jonka renkaiden kuvittelin jo olevan tuhoon tuomitut. Poni heräsi kuitenkin taas henkiin, ja minä ajelin pitkin puistoteitä onnellisena. Lainasin lämpiminä päivinä myös äidin Tommy Hilfiger -sandaaleja, jotka voisin mielelläni adoptoida kokonaan itselleni. 

Yritin välttää kaupoissa juoksemista, mutta tein silti yhden heräteostoksen. Ostin nimittäin rannekellon. Ihan oikean rannekellon, en mitään halpaa jäljitelmää. Monen vaihtoehdon jälkeen päädyin valitsemaan Guessin mallistosta Riviera-nimisen hopeakellon, se on kerrassaan ihana. Kapea ranteeni ei ole vielä ihan tottunut moiseen komeuteen, mutta ai että miten elintaso tuntuu kohoavan kohinalla, kun kantaa kelloa ranteessa.

Palasin takaisin Helsinkiin keskiviikkona, ja torstaina olin taas töiden kimpussa. Aloitin osa-aikatyöt urheilutalon uudessa kahvilassa, ja ensimmäiset päivät ovat olleet jokseenkin vilkkaita ja uuvuttavia. Kassakone ei ole vielä ystäväni, mutta tulen varmasti silti viihtymään uudessa työssäni. Kunhan vain ensin kesytän sen kuitteja sylkevän rakkineen......

After Monday and Tuesday even the calendar says WTF.

Menetin instagram-neitsyyteni viime viikonloppuna. Siitä alkaen olenkin ollut enemmän tai vähemmän koukussa kuvien selailuun, räpsimiseen ja tuunailuun. Niin ja tietysti filttereihin. Miun ei koskaan ollut tarkoitus liittyä mihinkään Instagramin kaltaiseen selfiepornoa tulvivaan paikkaan, mutta sielläpä sitä nyt ollaan. Never say never. Voi sosiaalinen media, minkä teit.

E lähti eilen reilaamaan pitkin Eurooppaa kahdeksi viikoksi. Mulla olisi ollut tänään viimeinen työpäivä mummojen kanssa, mutta onnistuin hankkimaan itselleni kuumetaudin yön aikana. Nyt siis makoilen kotona sängyn pohjalla, kulutan aikaani katsomalla muumeja ja turhautumalla toimettomuuteen. Onneksi pää pysyy sen verran kasassa, ettei pystyasento tee ihan kauhean pahaa. Ja onneksi kaapista löytyy hunajaa, camomillateetä, tomaattikeittoa suolakeksejä. Parhaat aseet flunssaa vastaan.

Feel the Flow.

Olin eilen fiilistelemässä Flow-festivaaleilla. Wau! Kerta oli ensimmäiseni, mutta tuskin viimeiseni. Sen verran vaikuttunut olin Flow'sta kokemuksena; miljöö, musiikki, ruoka, valaistus ja palvelut oli järjestetty sen verran saumattomasti, että välillä piti ihan ihmetellä festarin upeutta. Ihmiset nauttivat aurinkoisesta päivästä ja festaroivat muutenkin sopuisasti. Festari oli sitä paitsi melko selvästi aikuiskävijöille suunnattu. Koko Suvilahti oli oikeastaan yhtä valtavaa kalja-aluetta olematta kuitenkaan mikään känniääliöiden temmellyskenttä. Samaa ei voi sanoa monista aiemmista festarikokemuksistani, parit Ruisrockit olen sentään ryöminyt läpi. 

Sunnuntaipäivälle mahtui monta hyvää keikkaa. Käytiin katsomassa omaa suosikkiani Sin Cos Tania ja  Tuomoa, molemmat loistavia "pikkukeikkoja". Royksopp oli käsittämättömän mahtava (melkein itketti, kun What Else Is There? alkoi soida), samoin heti perään esiintynyt Robyn. Uusista tuttavuukista Jungle oli erittäin positiivinen yllätys. Outkastista en sen sijaan oikein jaksanut innostua, mutta Slowdive oli kiva lopetus illalle.

Ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi. Syötiin E:n kanssa kahdesti; ensin Street Gastron mainioita pitaleipiä, joissa oli salaatin ohella kanaa ja pulled porkia. Myöhemmin illalla maistui yhdessä jaettu lautasellinen yakiniku-lihaa. En nyt menisi väittämään, että ruoka oli ylihintaista, tarjontaa löytyi kympin molemmin puolin. Ehkä annokset vain sattuivat katsoamaan lautaselta sen verran nopeasti, että ne tuntuivat pieniltä.....

Alueenahan Flow on uskomattoman toimiva. Suvilahden teollisuusalueelle pystytetty festari on onnistuttu istuttamaan kodikkaasti paikoilleen, suurten tiilirakennusten keskelle. Afalttikentän lisäksi kolkkoa miljöötä oli hyödynnetty taitavasti ja joka puolelle oli luotu viihtyisiä istumapaikkoja, keitaita ja nurmiauleita. Illan hämärtyessä lyhdyt ja valot pääsivät oikeuksiinsa, ja pieniä yksityiskohtia oli valtavasti. Aivan kuin tilauksesta viimeisten tuntien aikana taivaalla möllötti valtava superkuu. 

Täytyy vielä painottaa ja ihmetellä Flow'ssa olleiden ihmisten käyttäytymistä. Sitä, että se oli niin normaalia ja sivistytynyttä. Jonot ruokakojuille ja vessoihin kulkivat joutuisasti, eikä kukaan ollut tönimässä tai etuilemassa missään vaiheessa. Ainahan näin ei siis festareilla ole. Flow'ssa tunnelma oli yhtäaikaa leppoisan rento ja riehakkaan innokas. Katsottavaa ja koettavaa olisi ollut paljon enemmän kuin mitä päivän aikana ennätti kokea. Ehkä menen ensi vuonna sitten uudelleen, useammaksi päiväksi? 

Nobody hates hipsters more than hipsters.

Mummot kysyivät minulta tänään töissä, mikä on hipsteri. Minä aloin tyytyväisenä selittää, mutta puolivälissä selostusta tajusin, etten oikeastaan osaakaan määritellä hipsteriyttä. Olin kertonut paksukehyksisistä silmälaseista, hieman omituisesta musiikkimausta, kolmiota esittävistä tatuoinneista, ylisuurista villapaidoista, Instagramista, sotkuisista nutturoista, lähiruoasta, Jopoista ja sen semmoisesta, mutta yhtäkkiä tuntui, ettei se riitä luomaan kuvaa hipsteristä. Mikä hitto se hipsteri siis oikein on?

Oikeastaan inhoan asioiden määrittelyä, lokerointia, leimaamista ja lukkoon lyömistä. Olen kai itsekin jonkin määritelmän mukaan hipsteri. Sekä ulkoisesti että sisäisesti. Mutta tuntuu, että moni muukin on nykyään hipsteri, vaikka näyttäisikin täysin minun vastakohdaltani tai kuuntelisi bändejä, joita minä en voi sietää. Päädyin sanomaan mummoille, että katsokaa minua, minä olen hipsteri. Sanoin myös, että tavallaan hekin ovat hipstereitä. Edustamalla jotain muuta kuin valtavirtaa pukeutumisellaan, musiikkimaullaan ja ajatusmaailmallaan voisi kai tituleerata itseään hipsteriksi.

Ongelma tosin taitaa olla se, että hipsteriys on nykyään juuri sitä valtavirtaa, jota sen ei ole tarkoitus olla. Ja todelliset hipsterit eivät tietenkään myönnä olevansa hipstereitä. Hipsteri ei halua olla hipsteri, mutta on sitä kuitenkin mielellään. Äiti sanoi kerran, että eikö ne hipsterit ole sellaiset alushousut. Nehän ne, naulan kantaan.

Kävin töiden jälkeen hakemassa Kiasman edessä olevasta kojusta Flow-festivaalien vaaleanpunaisen ohjelmalehtisen, joka ei tosiaan ole mikään taskukokoinen läpyskä. Mulla on lippu Flow'hon sunnuntaiksi, ja olen enemmän kuin innoissani ensimmäisestä kerrastani Suvilahdessa. Arcade Fire ei toiveistani huolimatta esiinny, mutta kivaa tulee silti. Ennen sunnuntaita E ja minä kuitenkin matkaamme Turun saaristoon mökkeilemään. Palataan viikonlopun tunnelmiin siis ensi viikon alussa!

Eksynyt Vuosaaressa.

Viikon parhaat naurut tarjosi se hetki, kun olimme viettämässä helteistä piknikiä Suomenlinnan rantakallioilla ja valtava kanadanhanhi ripuloi lennosta E:n olkapäälle. Vatsalihakset on vieläkin vähän hellinä, mutta paita on puhdas. Kiitos tehokkaalle tahranpoistoaineelle.

Eilen kävin työhaastattelussa (ja sain muuten uuden ja mahtavan työpaikan syksyksi!), jota varten matkustin julkisilla kulkuvälineillä jonnekin kauas Vuosaaren perukoille. Olin varannut matkaa varten reilusti aikaa ja istuin bussin kyydissäkin jo viisitoista minuuttia ennen moottorin käynnistymistä. Haastavin osuus oli patikoida valtatien varressa sijaitsevalta bussipysäkiltä lopulliseen määränpäähän alueella, joka oli entuudestaan täysin tuntematon. Onneksi puhelimesta löytyi laadukas reittisovellus, jonka avulla löysin perille ilman suurempia ongelmia.

No, ongelmat ilmeisesti vain odottivat otollista aikaa. Täydellisesti nappiin menneen haastattelun jälkeen lähdin leveästi hymyillen suunnistamaan takaisin bussille. Reittiopas oli jälleen hyvä apu, siinä oleva kompassi ja askel askeleelta liikkuva kohdistinpallo pitivät minut napakasti oikealla tiellä. Ainakin siihen asti, kun tulkitsin näyttöä väärin ja käännyin hädin tuskin näkyvissä olevalle sivupolulle, jonka luulin oikaisevan reittiä reilusti. Päädyin keskelle tiheää metsikköä, jossa pieniä kinttupolkuja risteili siellä täällä. Hypin puunrunkojen ja mättäiden yli narusandaaleissani ja taisin astua joko nokkoseen tai kusiaispesään, sen verran kipeää teki.

Siellä keskellä tiheikköä kännykkä ilmoitti akkuvarausta olevan jäljellä enää 5 prosenttia, joten pieni paniikki ennätti iskeä. Harhailin metsän läpi kuin parhain eräjorma ja päädyin suuren omakotitalon pihaan. Olin kiertänyt ympyrää kuin Nalle Puh konsanaan. Kun kohtasin ensimmäisen ihmisen, koiraa ulkoiluttaneen naisen, kysyin missä Itäkeskus mahtaa olla ja tämä naurahti hieman. Kaukanahan se oli. Puhelimen akku hyytyi kokonaan kävellessäni erään pellon laidassa, mutta fiksuna sosiaalisen median orjana käytin vielä viimeisen tilaisuuden napata kuvan kärsimyksistäni. Siltä varalta, että kuolisin erämaahan ja ruumiini löytäjät voisivat selvittää viimeiset hetkeni. 

Olisin voinut suudella asfalttia, kun lopulta saavutin tutun jalkakäytävän ja pääsin sivistyksen pariin. Ehkä tällaisen kantakaupunkilaisen on turha lähteä mihinkään kotikulmia pidemmälle.

Elämä on laiffii.

Niin on, ja varsin loistavaa laiffii onkin. Vietin viikonloppua mökillä Mikkelin lähellä, jossa altistin itseni hyttysenpistoille, lämpöhalvauksille ja lenkkimakkaralle. Reissu oli lyhyt, mutta kyllä osasikin olla mukavat 48 tuntia. Maanantaina odotti paluu pääkaupunkiin ja töiden kimppuun. Rennon miniloman jälkeen jaksan kuitenkin mainiosti nämä seuraavat kaksi viikkoa, jotka kesätöistä on enää jäljellä. Vähiin käy ennen kuin loppuu! 

Palataan mmmmmökille vielä pienen kuvakoosteen muodossa!

Heitin tänä vuonna talviturkin aiemmin kuin viime vuonna, tällä kertaa jo kesäkuun loppupuolella. Järvivesi oli mökkireissun aikana +29C, melkein yhtä lämmintä kuin ilma. 

Kyllä mansikoita on saatava edes kerran kesässä, vaikka torikauppiaiden asettamat litrahinnat hipovatkin taivaita. Oman pihamaan mansikkasato jäi melko laihaksi, mutta oli sitäkin makeampi.  

Aurinko laski kai joskus yhdentoista kieppeillä, mutta lämpö jäi. Rakastan tyyntä järvimaisemaa ja kieltämättä myös sitä, että naapurin räksyttävä koiralauma hiljenee iltaan mennessä. Meidän laituri on maailman paras paikka. 

Iltapalaksi syötiin vohveleita, mansikkahilloa ja kermavaahtoa. Heinäkuussa herkkuperseily on sallittua, eikä sekään haitannut, että tässä oltiin jo elokuun puolella. 

Tuhansien järvien maa, tuhat maailmaa heijastaa. 

Aavistuksen verran väreilevä järvenpinta herätti yllättävän halun kalastaa, nimenomaan mato-ongella, mutta tulin ajoissa järkiini ja totesin, että kalat viettäköön rauhassa hellepäivää. Onkimisessa kiehtovinta onkin juuri ajatus mahdollisesta saaliista, ei niinkään varsinainen saalis. Olisin voinut heittää veteen pelkän siiman ja vajota transsiin tujittomalla paikallaan olevaa kohoa, mutta pilvet olivat lumoavampia. Ihana, ihana kesä.

Youth has no age.

E täytti keskiviikkona vuosia ja synttäripusua antaessani kysyin, miltä tämä suuri juhlapäivä nyt oikein mahtaa tuntua. "Aamulla herätessä niveliä kolotti, kahvitauolla keskustelin pitkään ja mielelläni viime aikaisesta säätilasta ja seuraavaksi kai alan suunnitella tuhkauurnaa", kuului pilke silmäkulmassa tokaistu vastaus. Nauroin, vein E:n syömään grillattua kolmioleipää (jonka yhteydessä skoolattiin lasillisilla jääkylmää Crowmooria) mun munaiseen kantakuppilaan Coronaan. Corona on edelleen ihana, halpa ja kodikas.

Kyllä 26-vuotiaana pitääkin tuntea itsensä vanhaksi ja raihnaiseksi, eikö niin? Onhan siinä vaiheessa eletty jo yli neljäsosa vuosisataa. Parhaat ikävuodet ovat takana päin ja edessä häämöttää hämäräinen tie. Sanoin E:lle, että jos meidän työpaikan mummoista ottaa mallia, niin me päästään kunnolla vauhtiin vasta kasikymppisinä. Ikäkriisit ovat sitä paitsi kaameaa kuraa, miksi sellaisia pitäisi välttämättä olla? Kun täytän itse tammikuussa 25 vuotta, en aio kriiseillä vaan kreisibailata.

Kolmioleipien jälkeen suunnattiin kävelylle Eiranrantaan, sillä ilma oli kerrassaan tukahduttavan helteinen. Tarkoitus oli mennä pelaamaan erä minigolfia, mutta pelipaikalle päästyämme taivas muuttui yhtäkkiä niin myrskyseksi, että ajatus jäi toteuttamatta. Sen sijaan mentiin istuskelemaan rantakiveykselle ja katselemaan, kuinka mereltä päin vyöryi valtavia pilvimassoja ja ympärillä oleva valo vaihtui omituisen uhkaavaksi. Oli aika hieno fiilis istua siinä ja tarkkailla säätä. Ollaan molemmat aika kiinnostuneita pilvistä ja no, säästä yleensäkin. Ei sääkeskustelu kuulu pelkästään vanhuksille!

Myrksy ja ukkonen eivät uhkauksista huolimatta koskaan tulleet, mutta ilma pysyi mukavan viileänä koko illan. Sanoin E:lle, että taidan muuttaa joskus tulevaisuudessa asumaan yhteen niistä Eiranrannan kerrostaloista, joissa on merinäköala ja koko seinän korkuiset ikkunat. Lottovoittoa odotellessa. Sitä tosin saa odotella aika kauan, en nimittäin harrasta lottoamista. Kotiin päästyämme teimme vielä hyvän illallisen, kuuntelimme vuosi sitten tehtyä tärkeää soittolistaa ja kävimme kolme kertaa suihkussa. Yöstä tuli hiostava ja heräsin viisi kertaa kietoutuneena lakanaan. Joka kerta jäin hetkeksi katsomaan vieressä tuhisevaa E:tä ja ajattelin, että onhan se Eiranranta ihan kiva, mutta home is where your heart is.