Lepakkomiehiä ja kissanaisia.

Nyt se on sitten nähty, nimittäin uusin Batman! Eilen söin banaania Tennispalatsin päivänäytöksessä ja upouduin pehmeisiin penkkeihin kolmeksi tunniksi, jotka kuluivat kuin siivillä. En aio spoilata leffaa niiltä, jotka eivät sitä vielä ole ennättäneet nähdä, mutta sanonpa vain että huh ja vau. Kaiken sen räiskeen keskellä ajantaju jotenkin katosi, en edes ennättänyt harmitella ostamatta jääneitä eväskarkkeja. Tykkäsin tästä vielä enemmän kuin edellisestä, visuaalisuus oli viety ihan äärimmilleen. Ja jälleen kerran pahis oli kyllä paras, voi Bane ja Banen ääni.  

Illalla lähdin vielä spontaanisti uimaan Uimastadionille, vaikka taivaalla risteilikin melko uhkaavan näköisiä pilviä. Oli oikeastaan hurjan jännittävää vääntää epätoivoista vesijuoksua keskellä allasta, kun rankkasateen vaara oli niin ilmeinen. Mutta sadetta ei koskaan tullutkaan. 400 metrin jälkeen onnistuin silti saamaan järkyttävän lihaskrampin varpaisiini, ja heti viereisen kaistan setä tarjoutui hieromaan mun jalkapohjaa. Selvästikin uusien bikinien taikaa, skippasin tarjouksen ja sain hyvän syyn istuskella kuumassa saunassa tavallista pidempään. Kotimatkalla olo oli ihanan raukea, käsivarret oli hellinä kauhomisesta ja yöllä nukuin paremmin kuin pitkään aikaan. Voisin ottaa tämmöisen tavaksi, ulkoaltaissa pulikointi on kuitenkin vähän eri tavalla kohottavaa kuin kellarikerroksen kuntosalilla hikoilu.

Like the wind, like the deer.

Sain viikonlopuksi yövieraita Jyväskylästä, kun lainasin keittiön lattiaa parille kaverille. Eilen oli mukava istuskella italialaisessa ravintolassa ja täyttää vatsaansa tulisella kanapastalla, ja illalla nautiskeltiin vielä District 9:stä hedelmäkarkkien kanssa. Tänään syötiin aamupalaksi raidallisia donitseja, nam. Iltapäivän kaupunkikierrokseen mahtui ripaus kulttuuria (esittelin Ateneumin ja Kansallisteatterin julkisivut), elämyksiä (kyllä, ulkopaikkakuntalaisille ratikkamatkat ovat harvinaista herkkua) sekä näyteikkunoihin kurkkimista.

Ja siis munhan ei pitänyt ostaa yhtään mitään. Sanoin etukäteen, että mun olisi kai parempi pysytellä hyvän välimatkan päässä alennusmyynneistä, mutta lähdin sitten kuitenkin shoppailukaveriksi. En tarvinnut yhtään mitään, mutta halusin kyllä sitäkin enemmän. Ensin suunnittelin pitäväni kädet tiukasti taskuissa koko reissun ajan, mutta yllätys, eipä onnistunut. Haluaminen vaihtui pakonomaiseksi tarpeeksi omistaa siinä vaiheessa kun suloinen peuraprinttinen kangaskassi vei mun sydämen. Laittakaa peuran kuva vaikka leikkuupuimurin kylkeen niin oon sulaa vahaa.

Löysin onnekseni myös kauan ostoslistalla olleet gladiaattorisandaalit, ja kuten aikoinaan kävi nahkatakkien kanssa, nytkin tielle osui kaksi lähes samanlaista täydellistä yksilöä! Edessä on tuskallinen ja harkintaa vaativa karsintakävely olohuoneen matolla, jalat ovat kotonaan molemmissa kengissä. 

En pystynyt vastustamaan myöskään Glitterin ystävänauha-epidemiaa, nyt ranteessa keikkuu äärettömyyden lisäksi pari värikästä lankaa. Aion määrätä itselleni toistaiseksi voimassa olevan ostokiellon, katsotaan kuinka kauan onnistun välttelemään materian soidinhuutoja. Ehkä yritän ajatella minimalistisia ajatuksia.

Päivät ne vaan tulee.

En mennyt Ilosaareen, mutta fiilistelin parhaita bändejä Spotifyn kautta olohuoneessani. The xx on rakkautta. Ostin uudet raidalliset bikinit, ja ilmeisesti kostoksi siitä säätila on viime päivinä ollut kaikkea muuta kuin helteinen. Rannalla lojumisen sijaan oon juossut kaupungilla sadetta pakoon ja huomannut että mun lempikengät imee vettä kuin kaksi pesusientä.

Toteutin myös pienen haaveen ostamalla ensimmäistä kertaa elämässäni kokonaisen grillatun broilerin, söin sen samaan tapaan kuin Dominique Bretodeau leffassa Amélie, järjestelmällisesti ja nautinnolla. Keskellä oli paras pala, ja puolet kanasta ennätti hävitä jo ennen kuin sain halloumisalaatin alulle.

Heinäkuu tuntuu olevan melko huoleton, ei ole velvollisuuksia. Tiskasin eilen koko astiastoni koska oli pakko, puhtaita astioita ei vain yhtäkkkiä ollut enää jäljellä. Missioon kului reilut pari tuntia, kuivauskaappi täyttyi kahdestakymmenestä muumimukista ja mun sormenpäät rypistyi rusinoiksi. Katson iltapäivisin vanhoja suomalaisia elokuvia (joista suurin osa on häpeällisen huonoja), istuskelen Coronan terassilla syömässä maailman parhaita toasteja ja salakuuntelen ihmisiä julkisissa liikennevälineissä.

Opasta mua aurinko.

Tänään heräsin klo 11:11 ja päätin olla onnellinen. Oon kai oppinut käsittelemään pettymyksiäni; suren ensin hetken ja sitten voin jatkaa eteenpäin. Siispä karistin eilisen pääsykoeharmin pois, avasin sälekaihtimet, tein myöhäiseksi aamupalaksi mustikkapuuroa ja kuuntelin tätä, monta monta kertaa. Sitä paitsi asiat on yleisesti ottaen hyvin, on helppo hymyillä. Kun taas nähdä saan sinitaivaan, se mua muistuttaa kuinka suurta kaikki pieni onkaan.

29/06/12 The Shins, Regina Spektor @ Garden Party

Yliopistolta tuli tänä aamuna typerä ja pienikokoinen kirjekuori. Oon riehunut ja raivonnut tässä nyt jonkin aikaa, ja tullut siihen tulokseen ettei mikään oo varmaa ennen kuin se on oikeasti varmaa. Nieleskelen tässä vähitellen pettymystäni ja yritän ymmärtää, miksi eräs täydellisen tuntuisesti mennyt haastattelu ei sitten näköjään mennytkään yhtään hyvin. Mutta sitten söin spaghettia ja ajattelin, että onneksi on varavaihtoehto. Näillä näkymin aloitan siis opiskeluni ensi syksynä Tikkurilan Laureassa; violetit haalarit, täältä tullaan.

Ennen kuin suuntaan katseen liikaa tulevaan, tää taitaa olla sopiva hetki matkustaa ajassa kaksi viikkoa taaksepäin ja palata Garden Partyn tunnelmiin. Viimeistään Regina Spektorin astuessa flyygelin ääreen ilta muuttui sen verran maagiseksi, etten oikein osannut muuta kuin keinua lumoutuneena konserttiteltan pimeydessä. Suupielet kohoaa vieläkin, kun ajattelen sitä onnellisuuden määrää. Oli huikeaa, hii!

The Shins:

Regina Spektor:

Hymykuoppia ja keikkakrapula.

Turhautuneisuus iskee silloin tällöin, päivät ne vaan tulee ja menee läpi korvien sunnuntait. Ehkä vaadin tältä kesältä liikaa. Oon istuskellut iltaisin lähibaarissa katsomassa intensiivisesti jalkapalloa (vaikken mitään siitä tajuakaan), kannustaen aina sitä joukkuetta joka on ollut häviöllä ja kiljuen jokaiselle maalipaikalle. Eilen päätin torjua turhautuneisuutta tarttumalla väriliituihin ja akryyliväreihin. Levitin olohuoneen lattialle vahakankaan, maalasin kirkkaankeltaisella, ja piristyin valtavasti.

Tänään tarkkailin taas koko aamupäivän postiluukkuani, sillä Laurea AMK:n opiskelijavalinnoista ilmoitettiin vihdoinkin. Kesäkuu meni aika vähällä stressillä, kun varsinaisten kokeiden jälkeen ei ole voinut tehdä muuta kuin vain odottaa tuloksia, mutta viimeiset pari päivää oon kieltämättä ollut aika hervoton. Postinjakaja oli jälleen käsittämättömän hidas, mutta lopulta eteiseen kolahti paksu kirjekuori. Ja voi jee mitä siellä sisällä olikaan!

Tää tarkoittaa siis sitä, että oon syyskuusta alkaen varmuudella opiskelija! Näiden parin välivuoden jälkeen sanat "sinut on hyväksytty" on aika herkkua korville. Oon tässä lueskellut kirjettä läpi yhä uudelleen ja uudelleen ihan silkasta hyväksynnän ilosta. Nyt sitten odotellaan vielä viikon verran yliopiston kirjettä, toivoisin tietysti pääseväni tuonne ykkösvaihtoehtooni lastentarhanopettajaksi. Mieli on vähän keveämpi, kun tiedän että varavaihtoehto on joka tapauksessa olemassa. Jihuu!

Muutakin mukavaa on tapahtunut. Kävin perjantaina Hietsussa järjestetyssä Garden Partyssa, ja oon elellyt koko viikonlopun keikan jälkeisessä onnellisuuskuplassa. The Shins oli jees, Charlotte Gainsbourg perui harmillisesti ja noh, Regina Spektor oli totaalisen erinomainen. Olin tuolla tekemässä keikkajuttua ja pääsin siinä samalla kuvaamaan artistit, voitte vaan kuvitella miten tärisin innosta kun räpsin menemään siinä viiden metrin päässä ihanasta Reginasta, ah ja voih. Laittelen kuvamateriaalia tännekin siinä vaiheessa kun saan siihen luvan, sillä aikaa tyydyn kuuntelemaan repeatilla Samsonia ja muita ihanuuksia.