Hair we go again.

Miulla on uusi tukka, samanlainen kuin ennenkin, mutta aavistuksen verran lyhyempi. Kevyempi pää, kevyempi mieli. Kampaaja leikkasi tarkoituksella otsatukkaa vähän liikaa, koska mun hiukset tuntuu aina kasvavan kohisten. En oo vielä ihan täysin tottunut siihen, ettei kulmakarvojen yllä roiku massiivista karvapehkoa. Viikon kuluttua pituutta on kuitenkin kertynyt luultavasti jo sen verran, ettei otsan alastomuus enää häiritse. Ja kuukauden kuluttua oon luultavasti saanut kasvatettua päähäni taas sellaisen Beatles-tukan, etten näe otsatukan alta enää eteeni. Tukka on uusiutuva luonnonvara, joten en panikoi sen muutamasta harhaliikkeestä.

Heräsin tänään klo 09:05 ja jäin makoilemaan vielä puoleksi tunniksi. On ihanaa herätä ylenpalttisen hitaasti ja silti tietää, että päivää on vielä paljon jäljellä. Sälekaihdinten välistä tunkee joka päivä enemmän valoa ja paljaat kadut viestivät aikaisesta keväästä. Skippasin ruotsintunnit ja tein itselleni hyvän aamupalan, johon kuului raakapuuroa ja pakastemustikoita. Suihkussa käytyäni tukka sojotti tuhanteen eri suuntaan, mutta ennätin käyttää aikaa sen taltuttamiseen ihan eri tavalla kuin yleensä kiireisinä arkiaamuina. Puoleenpäivään mennessä olin saanut tehtyä ennakkotehtävät sellaiseen vaiheeseen, että voisin tulostaa ja paketoida ne lähetystä varten. Hassua, mulla on vielä tässä vaiheessa täysin huoleton olo tulevien pääsykokeiden suhteen. Ihan erilainen kuin viime vuonna, ja sitä edellisenä. Ehkä se on vain hyvä merkki.

Myös koulukiire hellittää hetki hetkeltä. Eilen ja tänään me ollaan puuhailtu asiakasprojektin parissa, oon tavannut ihania senioreita draamaohjauksen merkeissä ja haluaisinkin nyt adoptoida itselleni jonkun suloisen, seuraa ja läheisyyttä kaipaavan mummon. Uskon, että meistä olisi paljon iloa toisillemme. Pitäisiköhän laittaa ilmoitus sanomalehteen?

He's a silent guardian, a watchful protector.

Oon huomannut olevani vähän liian huoleton omaisuuteni, erityisesti teknisten laitteiden suhteen. Kovan ulkokuoren takia kuvittelen kai niiden kestävän mitä tahansa. Rakas läppärini on matkustaessa vähän olosuhteiden armoilla, sillä en omista minkäänlaista läppärilaukkua. Macbook on aina tungettuna viininpunaisen ja jokseenkin nuhjuisen Fjällrävenin sisälle, kaiken muun irtotavaran kanssa. Järjestelmäkamera on yleensä samassa jamassa, alttiina kaikille arjen kolhuille. Yritän jatkossa parantaa tapani ja suojata arvoesineeni paremmin, mutta Fjällräven on varsinainen tilaihme. En haluaisi kuljettaa mukanani kolmea eri laukkua vain tietokonetta, kameraa ja muuta irtaimistoa varten. Kettureppu imee niin kätevästi sisäänsä kaiken.

 

Macbookin kannessa on ollut jo pidemmän aikaa ilkeän näköinen naarmu, joka ei tosin vaikuta koneen toimintaan millään tavoin. Se kertoo silti ulkopuolisille karun totuuden siitä, että minä olen ollut huolimaton koneenkäyttäjä. Halusin silottaa kannen entiselleen ja samalla silottaa oman omatuntoni, joten kreasin aikoinaan ihan huikeen idiksen. Taiteilin naarmun peitoksi kontaktimuovista Lumikki-aiheisen siirtotarran, jonka lätkäisin sitten koneen kanteen. Tadaa, läppäri oli yhtäkkiä naarmuton ja ihan älyttömän tyylikkään näköinen.

Lumikki-tarra oli jo kuitenkin päässyt kärsimään sen verran pahasti, että ajattelin askarrella uuden kuvan sen tilalle. Kuten aiemminkin, selailin Googlea hakusanalla "macbook sticker" ja valitsin mieleiseni tarrakuvan. Tarroja saisi tilattua valmiinakin, mutten halua maksaa pariakymppiä jutusta, jonka voin tehdä itse parissakymmenessä minuutissa ja lähes ilmaiseksi. Yleensä, kun saan jonkin hyvän idean, haluan päästä toteuttamaan sen mahdollisimman nopeasti. Siispä olikin onni, että kotoa löytyi rulla kontaktimuovia ja musta tekstiilitussi. Hylkäsin tosin tussilla tuhertamisen, kun väri ei millään halunnut tarttua muovipintaan. Päädyin tulostamaan haluamani kuvan ja pienen leikkelyn, liimailun ja testailun jälkeen läppärin kantta koristi mustanpuhuva Batman, loistava lepakkologo rinnassaan. Ei huono, no eipä vissiin!

    

Nostalgia isn't what it used to be.

Oon taas viettänyt viikonloppua Mikkelissä, täällä kaikki tuntuu niin helpolta ja vaivattomalta. Hyvää ruokaa, riittävästi unta, paljon lämpöä ja ennen kaikkea kiireettömyyttä. Oon yrittänyt työstää ennakkotehtäviä ja lueskella pääsykoekirjoja, mutta oikeastaan olen vain nauttinut vapaapäivistä ja katsonut jääkiekkoa. Ja selostanut ja kommentoinut sitä sohvan päällä pomppien, erittäin epäasiantuntevasti, mutta suurella intensiteetillä ja mielenkiinnolla. 

Kävin perjantaina pyörähtämässä kaupunginkirjastossa, jonka lastenosasto kuului ehdottomiin suosikkipaikkoihini joskus reilut viisitoista vuotta sitten. Kirjasto on muuttunut kovasti noista ajoista, onneksi vain parempaan suuntaan. Seinät ovat saaneet väriä ja siellä täällä on kodikkaita lukunurkkauksia. Siellä hyllyjen välissä mieleeni tulvahtivat yhtäkkiä kaikki ihanat lastenkirjat ja niihin liittyvät muistot. Tiikeri Luukas kuului ehdottomasti suosikkeihini, samoin Eduard Uspenskin ihanat tarinat Krokotiili Genasta ja tämän ystävistä. Ajattelen monia lapsena lukemiani tarinoita edelleen suurella lämmöllä, ja toivon omien lapsieni pääsevän tulevaisuudessa nauttimaan samoista seikkailuista.

Hetken mielijohteesta menin kysymään kirjastotädiltä, löytyisikö valikoimista edelleen ah-niin-nostalgisia äänikirjoja, niitä c-kaseteille nauhoitettuja. Lempikuunnelmani oli pienenä ehdottomasti Ylen tuotantoon kuulunut Nalle Puh, jonka mahtavat Matti Pellonpää ja Kari Väänänen lukivat ammattitaidolla eläytyen. Kirjastotäti tarkisti asian tietokoneelta ja vähän naurahti sanoessaan, ettei kukaan nykyään enää kysele c-kasettien perään. Kuunnelma löytyi lopulta pienen hyllyrivin päästä ja tutun kotelon nähdessäni tunsin hirmuisen nostalgian vyöryvän päälleni. Ihanat, antiikkiset kasettinauhat olivat sievästi paikallaan videokasetin kokoisessa paketissa. Ne samat, joita kuuntelin monet kerrat pitkillä automatkoilla mummolaan tai mökille. Kukaan ei kai ollut lainanut niitä moneen vuoteen ja kirjastotäti varoitti, ettei niiden toimivuutta voinut taata. Minä kuitenkin lupauduin testaajaksi, vein kasetit kotiin ja pyysin isältä lainaksi keltaisia korvalappustereoita.

C-kasetit näyttivät kuluneilta ja nuhjuisilta, melkein jopa säälittäviltä, mutta niissä oli silti jotain kamalan aitoa ja liikuttavaa. Nauhuri pyöritti niitä rasahdellen ja suhisten, sivuäänet olivat voimakkaita ja kuunteluelämys melko onneton. En tosin ollut edes olettanut äänen olevan puhdas ja virheetön. Kuunnelma oli silti edelleen mahdottoman ihana, juuri sellainen kuin olin muistanut sen olevan. Hyvää ääninäyttelemistä, loistava teksti, kaikki ne muistot. Tunsin tehneeni aikamatkan takaisin lapsuuteeni. On oikeastaan hirmuinen sääli, jos vanhat laadukkaat äänitteet pääsevät unohtumaan tekniikan kehittyessä. Kaikki lapsille suunnattu tarinankerronta tuntuu olevan nykyään niin kovin nopeatempoista, täynnä ärsykkeitä ja efektejä, että tarinoiden kieli ja sanoma jäävät sivurooliin. Pyysin kirjastotädiltä, voisiko Nalle Puh -kuunnelman tilata kirjaston valikoimiin cd-versiona, jotta useammat voisivat siihen ihastua. Pyyntöni kirjattiin ylös ja nyt toivon, että olen tehnyt pienen kulttuuriteon tulevia sukupolvia varten.

Kaikki tahtoo elää säkenöivästä voimasta.

Olen ostanut uuden viininpunaisen villapaidan ja Toven juhla -muumimukin, jossa ei ole niitä kuuluisia silmälaseja. Jos tiedätte, mitä tarkoitan. En ole viitsinyt vaivautua jonottamaan kauppojen astiaosastoille tai tappelemaan kynsin ja hampain kymmenien ahneiden keräilijöiden kanssa, mielestäni homma on edennyt jo naurettavalle tasolle. Pidän silti kovasti mukin ulkonäöstä, se on mukavan keväinen ja pirteä. Minun muumimukini eivät kuulu kassaholvien kätköihin, vaan jokapäiväiseen arkikäyttöön. Juonkin nykyään aamuteeni fiiliksen mukaan joko uudesta juhlamukista, mustasta Muumipapasta tai ällösöpöstä rakkausmukista. Rakkausmuki on ollut viime aikoina paljon käytössä, hihii. 

Eilen oli vuorossa meidän demoesitys ja demoprojekti sai arvoisensa lopun. Oli nimittäin ihan hillittömän hauskaa ja ihanaa päästä pitkästä aikaa näyttämölle, tekemään teatteria mahtavan porukan kanssa ja fiilistelemään sydämensä kyllyydestä. Koko aamupäivän mahan pohjalla lenteli perhosia, mutta jännitys oli oikeastaan vain ihanaa odotusta. Kun h-hetki sitten vihdoin koitti, oltiin kaikki niin täysillä mukana että ihan säkenöitiin. Esittävään demoon kuului myös osallistava osuus, josta muodostui puoliksi sattuman kautta hulvaton ilottelu. Tekemisen riemu täytti koko tilan, yleisö pääsi itsekin hyppäämään esityksen teemohin ja tilanteisiin. Oli mahtavaa huomata, että vakaviakin aiheita voi käsitellä huumorin ja naurun kautta. 

Illan päätteeksi opettajat palkitsivat meidät ruusuilla ja me jäätiin katsomaan esityksestä taltioitua videokoostetta. Naurettiin kaksinkerroin käpertyneinä, hehkutettiin toisiamme ja harmiteltiin samanaikaisesti sitä, että monta viikkoa työstetty projekti olikin loppujen lopuksi älyttömän nopeasti ohi. Lopputulos oli paras mahdollinen, mutta olisin silti voinut jatkaa demon parissa työskentelyä vielä hyvän tovin. Hyvät fiilikset tosin kulkevat mukana ikuisesti, joten ehkä osaan olla tyytyväinen myös projektin päättymisestä ja kiireisen ajanjakson rauhoittumisesta. Uusia kivoja juttuja on edessä, nyt täysillä niitä kohti.

Rakastan meidän draamaryhmää ja kaikkea sitä, mitä draamaopinnot pitävät sisällään. Vaikken koskaan tulisikaan tekemään draamaa sosiaalialan kontekstissa, niin oon silti sanattoman onnellinen siitä, että olen saanut opiskella luovia toimintoja sosionomiopintojeni aikana. Olen saanut niiltä niin paljon voimaa ja luottamusta itseeni ja omiin valintoihini. Rakkaus teatteria kohtaan vahvistuu hetki hetkeltä. Melkein jo surettaa, että draaman opintojakso loppuu maalikuun puolivälissä, en haluaisi irrottautua hyvästä porukasta. Seuraava vuosi on pyhitetty kuvataiteelle ja odotan tietysti sitäkin valtavalla innolla. Mutta onneksi on vielä kuukausi aikaa nauttia draamailusta, keskiviikkona hypätään psykodraaman syövereihin ja teen taas uuden aluevaltauksen.

There is nothing better than a friend, unless it is a friend with chocolate.

Tänään on ystävänpäivä, ja olen ollut jotenkin poikkeuksellisen hyvällä tuulella. Ruokakaupassa suloinen pieni mummo toivotti jokaiselle asiakkaalle erikseen hyvää ystävänpäivää. Luokkatoveri toi ruotsintunnille pussillisen minttusuklaata jaettavaksi ja olen saanut tänään monta pitkää ja lämmintä halausta. Tuntuu, että ihmiset ovat aina ystävänpäivänä joko ihan pohjattoman sydämellisiä tai sitten kyynisen välinpitämättömiä. Kyynisesti päivään taitavat suhtatua useimmiten lähinnä sellaiset katkeroituneet sinkut, jotka muulloinkin sulkisivat mielellään silmänsä ja korvansa ympärillä olevalta rakkaushömpältä. Pitäisi silti muistaa, ettei ystävänpäivässä ole kyse pelkästään romantiikasta ja ruusuista, kaiken pohjalla on vahva ja vankkumaton ystävyys.

♡

Minusta ei olekaan mitään syytä manata ystävänpäivän olemassaoloa maanrakoon, vaan sen sijaan vuoden jokaista päivää voisi kutsua ystävänpäiväksi. Ystävyyttä on nimittäin osattava vaalia jatkuvasti, yksi päivä vuodessa ei riitä pitämään sitä kukoistavana. Omat ystäväni ovat aivan ihania, maailman parhaita ihmisiä. Sellaisia, joista haluan pitää kiinni maailman loppuun saakka. Mulla on ollut uskomaton onni saada ympärilleni niin tiivis ja mahtava ystäväporukka, etten voi muuta kuin kiittää planeettoja ja muita taivaankappaleita siitä, että ne ovat olleet suotuisissa asemissa oikeilla hetkillä. Muistan iloita siitä joka ikinen päivä, ja aika usein muistan sanoa sen myös ääneen. Lähetän satamiljoonaa sydäntä kaikille mun ihanille ystäville, ootte rakkaita ja parhaita, ilman teitä olisi asiat ihan eri tavalla.

Ystävänpäivän kunniaksi eri puolilla Helsinkiä järjestetään tänään nippu ilmaiskeikkoja. Puolenyön kieppeillä me mennään E:n kanssa katsomaan Reino Nordinin keikkaa Tavastialle, on kivaa päästä vähän tuulettumaan kouluviikon päätteeksi. Kaiken tämän kiireen keskelle mahtuu sittenkin pieniä hengähdyksen hetkiä, ja vaikka ne olisivatkin vain pieniä arkipäivän tekoja, osaan iloita niistä sitäkin enemmän. E toi eilen illalla tullessaan pussillisen porkkanoita(!) ja ison purkillisen suklaan ja lakritsin makuista kermajäätelöä(!!). Syötiin sitä yhdessä pitkillä lusikoilla suoraan purkista samalla, kun katseltiin Norjan ja Kanadan välistä jääkiekko-ottelua. Tykkään katsoa olympialaisia, vaikken niistä oikein mitään ymmärräkään. Innostun aina väärissä kohdissa enkä ollenkaan tajua mikä on esimerkiksi paitsio. Silti E haluaa katsoa olympialaisia minun kanssani, nauraa minulle sydämellisesti kun olen vähän hölmö, kaappaa kainaloon ja pussaa nenänpäätä. Olen onnellinen, ympärilläni on ystävyyttä ja rakkautta niin paljon, etten osaa oikeastaan muuta kuin olla kiitollinen ja hymyillä suupielet korvissa.  

Niin paljon tehtävää ettei pysty pysyy paikoillaan.

Tää on nyt se kiireviikko, jonka lähestymisestä aikaisemmin mainitsin! Ravaan pysähtymättä paikasta toiseen ja tarkkailen jatkuvasti kalenterimerkintöjä, ettei mitään tärkeää vain pääsisi unohtumaan. Keho ja mieli tuntuvat välillä hengästyvän kovin, mutta paahdan silti menemään sillä ajatuksella, että reilun viikon kuluttua suurin osa velvollisuuksista ja suorituksista on saatu hoidettua alta pois. 

Eniten aikaa ja ajatuksia vie tällä hetkellä draamakurssille tehtävä puolentoista tunnin mittainen osallistava demoesitys. On samanaikaisesti ihanaa ja stressaavaa suunnitella ja harjoitella demoa. Meillä on hyvä porukka ja mielenkiintoinen aihe, ja alkukankeuden jälkeen homma on lähtenyt rullaamaan ihan uskomattoman tehokkaasti. Työskentelyaikaa on tullut käytettyä enemmän tai vähemmän tehokkaasti. Välillä ollaan pidetty neljä tuntia kestäviä aivoriihiä ja välillä ollaan päädytty katsomaan tyhjässä luokassa Disney-leffoja. Keskustelu on aaltoillut hyvin korkealentoiselta tasolta aina sinne huonon ja väsyneen huumorin rajamaille, joten vakavamielisen uurastuksen vastapainoksi on siis onneksi tullut myös naurettua vatsalihakset kipeinä. Esimerkiksi Disney Face Swapeille. Tiedättehän; niille kuville, joissa henkilöiden naamat ovat vaihtaneet keskenään paikkaa. Ihan tajuttoman hauskoja. Miettikää nyt vaikkapa Pocahontasia, jolla on John Smithin naama. Kyllä sellaisen mielikuvan voimin jaksaa taas vähän paremmin eteenpäin.

Demon esityspäivä on maanantaina, tänään mentiin koko kuvio alusta loppuun läpi ja onhan se huikea fiilis, kun pääsee sujahtamaan hetkeksi roolihahmon nahkoihin. Intoa tekemiseen siis riittää ja paljon, en millään malttaisi odottaa maanantaihin ja varsinaiseen h-hetkeen asti. Täysi kalenteri taitaa tosin tehdä odotuksesta helpompaa, maanantai on luultavasti edessä nopeammin kuin huomaankaan. Siksi olenkin iloinen, jos  löydän itseni jonain iltana kotoa sohvan nurkasta, ilman mitään tekemistä tai pakollista menoa. Sellaista hetkeä varten ostin eilen koulusta tullessani suklaata ja kaksi kirpparilta silmiin osunutta leffaa. Kaiken tämän hulinan keskellä olisi ihanaa paeta hetkeksi Carrien, Mirandan, Samanthan ja Charlotten matkaan, syödä kerralla kokonainen suklaalevy ja heittää aivot hetkeksi narikkaan.

Fragile souls yet so solid shells.

Oon päässyt taas takaisin Helsinkiin, ristus mikä reissu. En näköjään osaa ollenkaan tätä "helppoa ja yksinkertaista" junamatkailua; tällä kertaa ennätin kyllä hyvin junan kyytiin, mutta lippu oli tullut ostettua vahingossa lauantaille sunnuntain sijasta.... Noh, onneksi asiat järjestyy kun niitä järjestelee. Aiemmin päivällä tuli jo riemuittua Enni Rukajärven hopeamitalia, nyt katselen olkkarin sohvalla jalat pystyssä mäkihyppyä ja syön äidin evääksi pakkaamaa tuoretta kauraleipää. Parasta, kannattaa käydä kotona aina silloin tällöin.

Siirsin tässä äsken viikonloppuna napsittuja kuvia koneelle, lähinnä lauantailta kertyneitä keikkakuvia. Täytin silloin tosiaan velvollisuuksiani isosiskona ja kävin ikuistamassa pikkuveljen bändin Damionin keikkaa, kun nyt kerrankin osuin samalle paikkakunnalle sopivalla hetkellä. Täytyy kyllä myöntää, etten ollut mikään maailman innokkain lähtemään keikalle, bändin musiikkityyli ei nimittäin ole sitä itselleni kaikkein mieluisinta. Se on oikeastaan minun korviini aika käsittämätöntä örinää ja murinaa, intensiivistä paukutusta ja tilutusta. Ihme kyllä oon oppinut arvostamaan sellaistakin musisointia, vaikken siitä oikein mitään ymmärräkään. Deathmetalliksi sitä kai kutsutaan, en oo ihan varma. Tämmöinen höpsö hipsteri ei siis ehkä ole paras mahdollinen henkilö kuvailemaan moista rykäystä sanallisesti, joten taidan keskittyä sen osalta ihan vain kuvalliseen ilmaisuun. Tässä teille pieni maistiainen lauantai-illalta. 

Huvittavaa, muistan vielä elävästi ne ekat bändiharkat meidän kellarissa kymmenen vuotta sitten..... Pojista on ehkä tullut vähän enemmän miehiä, mutta eivät nuo minun silmääni kovin kuollettavilta ja synkeiltä näytä. Onneksi. Tunsin silti itseni melko orvoksi odotellessani baarissa keikan alkua. Siellä minä olin, päästä varpaisiin mustaan verhoutuneiden metallityyppien joukossa. Minulla oli vaalea villapaita ja puuhelmet kaulassa, hipsteripipo takaraivolla ja raidalliset nilkkasukat pillifarkkujen lahkeiden päälle viritettynä. En tosiaan tainnut kuulua bändin kohderyhmään, ja vetäydyinkin mielelläni lavan sivustalle tarkkailemaan muun porukan menoa. 

Ja olihan siellä menoa ja meininkiä. Minunkin jalkani saattoi vipattaa kevyesti biisien tahtiin. Kuvaaminen innosti pitkästä aikaa ihan kunnolla, keikkatilanteita on aina hauskaa kuvata. Nyt intoilenkin jo vähän tulevan kevään ja kesän keikkareissuista, jos siellä tulisi vastaan jotain minulle vähän paremmin sopivaa. Ainakin ensimmäiset huhut ja julkistukset lupaavat hyvää. Arcade Firea ja Florence + The Machinea odotellessa!

Osimoilleen näin!

Suhteellisen hektisen viikon jälkeen pakenin viettämään rentoa viikonloppua kotiin Mikkeliin. Matkan alkuvaihe muistutti nimenomaan pakenemista, tai no ehkä enemmänkin intensiivistä ajojahtia. Juna, jolla olin alunperin suunnitellut matkustavani, olikin loppuunmyyty. Lähtö aikaistui sen takia tunnilla, joten ryntäsin suoraan koulusta hakemaan matkatavaroitani kotoa. Sitten ryntäsin ratikkapysäkille vain huomatakseni seuraavan vuoron olevan auttamattomasti myöhässä. Jos jäisin odottamaan, en enää ennättäisi asemalle ja juna menisi menojaan. Kelasin kauhuissani mahdollisuuksiani ja lähdin ryntäämään puolen kilometrin päässä sijaitsevalle toiselle pysäkille, jolle päästyäni aikaa junan lähtöön oli jäljellä enää kymmenen minuuttia.

Kiroilin ja hikoilin, kun ratikka vihdoin saapui ja lähti matelemaan kohti Pasilan asemaa. Ne minuutit olivat tuskallisen pitkiä, etenemisvauhti olematon. Aseman edustalla säntäsin epätoivoiseen juoksuun, laiturille oli vielä matkaa reilut 200 metriä ja aikaa jäljellä suunnilleen minuutti. Puoliksi itkien ja huutaen ryntäsin rullaportaisiin reissukassi sylissäni ja sysäsin tieltäni ehkä kymmenisen ihmistä. En oo varmaan koskaan juossut niin kovaa. Loppukiri kannatti, pääsin junan kyytiin kymmenen sekuntia ennen kuin se lähti liikkeelle. Alkujärkytyksen jälkeen vain lysähdin omalle ikkunapaikalleni ja tasasin hengitystäni Lahteen asti, sydän hakkasi tuhatta ja sataa.  

Hirveää ryntäilyä, ei mikään kauhean rento aloitus rennolle viikonlopulle. Onneksi Mikkelissä on ollut mukavaa. Äidin ruoat maistuvat mainioilta, ollaan katsottu koko perheen voimin olympialaisia, saunottu ja ihan vaan oleiltu. Oleilu on parasta; jokainen keskittyy omiin homminsa, mutta ympärillä on silti tarvittaessa seuraa. Eilen kävin katsomassa ja myös kuvaamassa pikkuveljen metallibändin keikkaa paikallisessa rockbaarissa. Kotimatkalla noin klo 23:40 kaupunki oli lähes autio, näin kävellessäni ehkä kaksi ihmistä, yhden koiran ja yhden auton. Helsingissä asumisen jälkeen Mikkeli jaksaa aina ihmetyttää hiljaisuudellaan ja hitaudellaan. Hidastaminen tulee silti välillä tarpeeseen, ei aina jaksa olla jatkuvasti menossa ja tekemässä. Kaivoin kameran esiin repun pohjalta ja ikuistin valomainoksia ja lumettomia katuja, sitten kipitin takaisin kotiin ja käperryin tyytyväisenä sohvalle levitetyn varavuoteen lämpöön.

Tahdon olla sulle hyvin hellä.

Ostin syksyn loppupuolella Zarasta maailman ihanimman villakangastakin, joka on saanut lempinimekseen "Naali". Kiintymys syntyi välittömästi, mutta olen käyttäytynyt viime aikoina sitä kohtaan käsittämättömällä välinpitämättömyydellä. Pikkujoulujen aikaan tahrin takinkauluksen punaisella kynsilakalla, tosin onneksi vain sisäpuolelta ja melko näkymättömästä paikasta. Silloin kyllä vitutti, mutta hyväksyin asian ajan kanssa. Viime lauantaina olin lukioaikaisen ystäväni tupareissa, ja onnistuin pyyhkäisemään takin hihalla vastamaalattua seinäpintaa. Pelastusyrityksestäni huolimatta hihaan jäi hopeanharmaa viiru. Sekin vitutti, kunnes otin toisen lasin viiniä. Seuraavana aamuna huomasin takin sisävuoressa uusia punaisia läikkiä. Tällä kertaa luultavasti huulipunaa ja tulehtuneesta kynsinauhasta vuotanutta verta. Tunnen itseni edelleen idiootiksi. Näin ei kuulu kohdella rakkaimpiaan. Voi rakas Naali, olen pahoillani välinpitämättömyydestäni.

Materialisti saattaisi todeta tähän, että tapahtunutta on turha murehtia, uutta saa kaupasta. Materialisti saattaisi toisaalta myös olla sitä mieltä, että omaisuuttaan tulisi vaalia parhaansa mukaan. Minä totean vain, että toivon pesulamaksujen olevan opiskelijalle armollisia. Tai että pesula on armollinen Naalille, joka ei voi sietää tavallista vesipesua. En taida koskaan hankkia itselleni lemmikkiä, vaaleassa villakangastakissakin tuntuu olevan valtavasti vastuuta.

Ehkä minun ei pitäisi murehtia takin kohtaloa, kun ajatuksia kannattaisi suunnata ajankohtaisempiinkin asioihin. Tulevat viikot vaikuttavat nimittäin kalenterimerkintöjen perusteella työläiltä, sillä daamaopinnoissa keskitytään demoesitysten ja asiakasprojektien valmisteluun. Olenkin asettanut itselleni niihin, ja elämään ylipäätään, liittyen ison ja tärkeän oppimistavoitteen. Oletan sen auttavan minua stressaamaan vähemmän ja nauttimaan enemmän siitä, mitä teen. Muotoilin ohjenuoran suunnilleen näin:

"Opettele olemaan itsellesi vähemmän ankara äläkä tuomitse tekojasi ainakaan etukäteen, sillä silloin sensuroit luovuuttasi ja estät yllätyksiä tapahtumasta. Parhaat ideat tulevat huomaamatta ja pakottamatta. Kaikkea ei tarvitse aina tietää alusta asti tai ottaa niin vakavasti. Mene ja tee, sillä moka on lahja! Epäonnistuminen johtaa oivallukseen; jos et koskaan uskalla epäonnistua, et voi tietää, millaista on aito onnistuminen."

Voi olla, että opetteluun kuuluu hieman enemmän aikaa kuin mihin kurssin tuntisuunnitelma rajoittuu. Mutta kyseessä onkin niin iso asia, että oppiminen loppuu tuskin koskaan. Tästä on hyvä aloittaa.