Laura Leijonamieli.

Oon yrittänyt opetella elämään symbioosissa pääsykoekirjan kanssa, vaihtelevin tuloksin. Alkeellisesta lukusuunnitelmasta huolimatta osaan harhauttaa itseäni varsin hyvin aina kun pitäisi kahlata aineistoa läpi, jostain syystä siivoaminenkin voittaa lukemisen aika helposti 100-0.

Mun pikkuveli (joka ei oo enää kauhean pieni) tuli pariksi päiväksi Helsinkiin kylään, ja oon esitellyt sille suurkaupungin ihmeitä kuten Roskapankin ja 24h Alepan. Ollaan tehty iltakävely tihkusateessa Tshernobylia muistuttavalle Linnanmäelle, jossa ihmisiä oli vain kourallinen. Käytettiin mukana olleet kolikot vuoristoradan sijasta maailman parhaisiin vohveleihin ja pallonheittopeliin, olin huono enkä voittanut pandakarhua.

Peilikuvani.

Eilen aamulla ajeltiin eläintarhabussin kyydissä Korkeasaareen, ja onnistuttiin näkemään ainakin sata hanhea, pari oravaa ja jalkapallo aitauksessa, jossa olisi pitänyt olla lumileopardi. Välillä piti tosiaan olla aika salapoliisi, jos halusi erottaa eläimet kasvillisuuden keskeltä. Mun suosikkeja oli metsäpeurat ja omituinen kotikissan kokoinen rotta, joka iski jatkuvasti silmää. Riikinkukot oli pelottavia, samoin yksi tarhapöllö joka näytti kääntävän niskansa nurin. Sää ei ollut mikään maailman paras, sormet paleli jo puolessa välissä kierrosta ja jostain syystä ruokapaikan kanakori houkutteli lopulta enemmän kuin matelijatalo. Mun onneksi skipattiin siis hämähäkit ja muut möröt. Iltapäivällä kierreltiin vielä kaupungilla ja nähtiin umpirakastunut Matti Nykänen, nyt elämäni on täydellistä.

Ollaan näiden parin päivän aikana syöty aivan ihailtavan epäterveellisesti lähinnä puhtaan laiskuuden takia. Syö-niin-paljon-kuin-jaksat -buffetti oli aika paha, sen kokemuksen voi käydä läpi ehkä kerran viidessä vuodessa. Tänä aamuna keho oikein kiljui Bulgarian jogurttia, ruisleipää ja liikuntaa, onneksi se tietää mitä tarvitsee.

Aseta valitsemasi kirosana tähän.

Kyttäsin eilen valehtelematta koko aamupäivän postiluukkuani ja epäilin jo postinkantajien luotettavuutta, kunnes lopulta puolenpäivän aikoihin se tuli. A4-kokoinen, valkoinen kirjekuori Teakista. Avasin sen sormet täristen ja unohdin hetkeksi miten hengitetään. Ja sitten, voi paska.

"Sinua ei ole tällä kertaa hyväksytty ohjauksen valintakokeiden II vaiheeseen". EI. Anteeks mitä, miten niin ei? Sitä en olisi halunnut lukea kirjeestä, sitä en edes osannut odottaa. Kuvittelin valmistautuneeni vielä viime vuotta paremmin ja kasvaneeni ihmisenä ja mitähän vielä. Olin lukenut Tšehovin Lokkia joulusta asti ja elänyt ohjaussuunnitelmaa niin vahvasti läpi, että silloin tällöin kuvittelin jo Nina Zaretsnajan tavoin että "Minä olen lokki." Olin tyytyväinen ennakkotehtäviini ja niin oon edelleen, raaka taidemaailma vain päätti jättää mut tänä keväänä ilman mahdollisuutta. 

En tiedä kuinka monta iskua ihmisen pitää ottaa ennen kuin ne lakkaavat tuntumasta. Mutta olisi kai hassua jos tärkeän asian menettäminen ei hetkauttaisi ollenkaan. Parin tunnin itkukohtauksen jälkeen sain myötätuntopuhelun Italiasta ja aloin vähitellen sisäistää, että Teakin sijaan mulla on nyt mahdollisuus osallistua VAKAVA-kokeeseen toukokuun tokalla viikolla, siihen jonka päivämäärää kiroilin jo hakupaperia täyttäessäni. Lastentarhanopettajan koulutus kiinnostaa kovasti, vaikka teatteri onkin ykkönen, nyt ja aina.

Ja kyllä tää tästä, ajan kanssa. Toipuminen on helpompaa, kun on ensin saanut tarpeeksi monta myötätuntohalausta ja purkanut raivoaan älyttömässä hikijumpassa. Kun on ollut töissä lavasteiden takana ja kuullut yhdeltä jos toiseltakin omia kauhukokemuksia hakukerroista ja juonut skumppaa puoli neljältä iltapäivällä. Oon ostanut pääsykoekirjan b-vaihtoehtoani varten ja yrittänyt suhtautua siihen ystävällisesti. Myös banaanit, luonnonjugurtti ja auringonkukansiemenet auttavat. Mutta se ei poista sitä faktaa, että oon silti aivan hel-ve-tin pettynyt.

Ulkonakin satoi viime yönä sellaista maailmanlopun sadetta että huh. Tänään oon jo hymyillyt, ja nauranut pukuhuoneessa Kevätpörriäiselle. Tästä kaikesta voi ja pitää vaan oppia.

First World Problems.

Kun Titanic tulee telkkarista, järki sanoo että älä missään tapauksessa katso, itket silmäsi puhki. On kuitenkin ihan kiva kiherrellä Jackin ja Rosen rakastumiselle ensimmäiset pari tuntia, paeta keitiöön syömään juustovoileipiä iltapalaksi pahimpien paniikkikohtausten aikana ja lopulta sukeltaa jääkylmän meren sijasta lämpimän peiton alle todeten, että kyllä se laiva uppoaa ilman meitäkin.

Oon tehnyt kohtalokkaita virheitä vapaapäiväillessäni. Kävin shoppailemassa, vaikkei oikeastaan pitänyt. Tarkoituksena oli ostaa tomaatteja ja ruisleipää, mutta jotenkin ihmeellisesti harhauduin tuijottelemaan näyteikkunoita ja pyrähtelemään alennusmyynnistä toiseen. Materia on joskus ihan mukavaa. Mulla on addiktio peuroihin, siispä täydensin koruvarastojani taas yhdellä sarvipäällä. Ja siis hei, H&M:n perusrytkypaitoja ei voi koskaan olla liikaa. Oon sitä paitsi ylpeä itsestäni kun osasin ohittaa Hullut Päivät ihan kokonaan.

Harhaillessani onnistuin silti löytämään ihan täydellisen nahkatakin näitä puolilämpimiä kevätpäiviä varten, joten pakkohan se oli poimia mukaan. Ikävä kyllä onnistuin hetkeä myöhemmin löytämään myös TOISEN täydellisen nahkatakin, ja nyt nuo molemmat takkirievut roikkuu mun keittiönovea vasten, kiitos 30 päivän palautusoikeus! Luovun toisesta välittömästi sen jälkeen kun oon saanut päätettyä kumpi toteuttaa paremmin täydellisyyden määritelmän. Käyn tässä parhaillaan kamppailua järki vs. tunteet ja pelkään pahinta, eli sitä että ennätän harkinta-ajan kuluessa ihastua molempiin sen verran kiihkeästi että lopulta mun vaatenaulakossa on kaksi henkaria vähemmän vapaata tilaa...... voi apua. Hirveitä nää länsimaisen ihmisen ongelmat.

You get up, you get down and you try it again.

Viime päivinä oon viettänyt äärettömyystatuointini 2-vuotispäivää, hengittänyt keuhkojen täydeltä kevättä, kuunnellut paljon Coldplayta, hymyillyt hymyileville mummoille, keskustellut ratikkamatkalla sivistyneiden humalaisten kanssa kulttuurista, värjännyt graffitinharmaata juurikasvuani, juonut halpaa päärynäsiideriä Kalliossa, kärsinyt älyttömästä kissanpentukuumeesta ja istunut iltaisin teatterin takahuoneessa lukemassa harvinaisen pitkästyttävää pääsykoekirjaa. Ja lahnaillut sohvannurkassa teemukin kanssa katsomassa Muumeja.

Lisäksi oon hakenut raivokkaasti töitä. Oon tosiaan ollut nyt viimeiset puoli vuotta Q-teatterilla assaroimassa, ja nyt olisi aika etsiä uutta tekemistä. Valitsin syksyllä työharjoittelun suurien rahasummien sijaan, ja vaikka kokemus olikin äärimmäisen opettavainen ja nautinnollinen, voin sanoa ettei pelkän työmarkkinatuen varassa eläminen oo mitenkään herkkua. Sitä edeltävän puolivuotisen tein palkkatuella päiväkotiapulaisen hommia, ja oonkin välillä kovasti ikävöinyt Kimble-pelejä ja satuhetkiä.

Nyt kun hommat Q:lla alkaa olla loppusuoralla, mielessä on pyörinyt ajatus siitä että voisin vaihtaa mun näyttämömiehuuden taas tarhatätiyteen. Mulla on sen verran typerä supermoraali, että haluan oikeasti ansaita rahaa tekemällä palkkatyötä, vierastan ajatusta sossusymbioosista ja kaipaan arkeen säännöllisyyttä. Tää köyhänä lomailu on nimittäin aika lamaannuttavaa. Siispä tartuin yhtenä aamupäivänä tylsyyksissäni puhelimeen ja aloin soitella puhelinluetteloa läpi. Alan kai olla jo sen verran pro tyrkyttämään itseäni, että heti toisessa paikassa tärppäsi. Kiljuin oikeasti riemusta kun mulle luvattiin apulaisen paikka kivasta eskariryhmästä. Kunnes. Koin takaiskun.

Voisin nyt kirjoittaa pienoisromaanin siitä kuinka hirveitä vääryyksiä oon kokenut rehellisenä työnhakijana ja kuinka monimutkainen byrokratiaviidakko on, mutta en kirjoita. Sen sijaan tyydyn toteamaan että nää järjestelmät ei kyllä kauhean hyvin tue opiskelupaikattomien nuorten työllistymistä, kun joka paikassa kuulutetaan tutkintojen perään tai sitten yksinkertaisesti vaaditaan toimimaan puoli-ilmaisena työvoimana. Mun unelmapaikka kaatui siihen karuun faktaan että "ai pitääks meidän maksaa sulle palkkaa, no ei tää juttu sit käy". Miksi kukaan enää palkkaisikaan oikeaa työntekijää, kun joku muu tekee kuitenkin saman duunin ilmaiseksi. Ei näköjään riitä, että sopivat työt on piilossa kiven alla, kun niistä joutuu kieltäytymään sen takia että leveämmin elää olemalla tekemättä yhtään mitään. Harmi ettei maailma toimi Monopoly-rahalla. Täytyy kai vaan pikkuhiljaa opetella sylkemään kattoon.

Paitsi etten oo vielä luovuttanut. Päinvastoin. Työnhakuraivo saa tällaisesta vaan lisäkipinän. Siinä sivussa oon opetellut juomaan kauramaitoa (nestemäistä kaurapuuroa, nam!) ja heräämään viimeistään puolenpäivän aikoihin, unirytmini on tällä hetkellä jostain toisesta ulottuvuudesta.

Now I'm ready to start.

Laura, 22, Helsinki.

Teatterimaailmaa hengittelevä parikymppinen haaveilija, jonka mielestä kaunis on vaikeaa ja tärkein on näkymätöntä. Asun kolmatta vuotta Helsingissä ja metsästän unelmieni opiskelupaikkaa teatteriohjaajana, samalla kun ihmettelen elämää ja itseäni.

Tykkään hymyilevistä ihmisistä raitiovaunuissa, vastapestyjen vaatteiden tuoksusta, löytöretkistä ja banaaneista. Oon omaksunut seikkailumielen; jos etsit vain yhtä asiaa, se jää ainoaksi jonka ikinä löydät.

Tiedostan olevani suunnilleen maailman huonoin keksimään järjellisiä "ensimmäisiä tekstejä" yhtään mihinkään, aloittaminen on aina jotenkin hurjan hankalaa. Lisäksi minulla on taipumus saada kaikki tekniset laitteet hajoamaan ihan vaan olemalla samassa tilassa niiden kanssa, uu magic touch. Pieni perfektionisti sisässäni on jynssännyt tämänkin blogin ulkoasua varmaan puoli vuotta saamatta ensimmäistäkään päivitystä aikaan, mutta jos nyt sitten viimeinkin.

Kirjoitan, valokuvaan, käyn keikoilla, seikkailen ja inspiroidun. Ja vaikka mitä. Minuun saa tutustua.