Happiness: available 7 days a week.

Näytän suunnilleen tältä aamuisin, kun lähden työskentelemään päiväkotiin seitsemäksi tunniksi. Tosin ehkä vähän unisemmalta ja kulkuneuvona on vieteriauton sijaan seiskan ratikka. Työharjoittelu on edennyt nyt jo puoliväliin, vielä viisi viikkoa on jäljellä. Arkipäivät muistuttavat aika lailla toisiaan ja illat kuluvat turhan nopeasti, mutta muuten tykkään päiväkotitätinä olosta oikein kovasti. Olen löytänyt vähitellen rutiinin työharjoitteluun ja viikkoihin on tullut sen myötä selkeä rytmi ja tarkoitus. Ei enää loputonta harhailua paikasta toiseen tai ajan kuluttamista merkityksettömien askareiden parissa. Menen, enkä vain meinaa. En kaipaa oikeastaan edes hitaita aamuja, sellaisia jolloin löydän itseni keittiön pöydän äärestä yöpuku päällä vielä puolilta päivin. Olen opetellut menemään nukkumaan ennen keskiyötä ja heräämään ilman torkuttamista. Hymyilen, olen virkeämpi ja luotan itseeni vieläkin enemmän kuin ennen.  

Koska arjen rutinoituminen merkitsee väistämättä myös jonkinlaista tasapaksuutta, olen alkanut kiinnittää yhä enemmän huomiota pieniin yksityiskohtiin. Pienet ilot ovat joskus parhaita iloja, aina ei tarvita mitään maailmaa mullistavaa. Edullinen tulppaanikimppu lähikaupassa, avokadoleivät, keittiön remppaaminen vähän kerrallaan, uusi kevätlista Spotifyssa, pusut ja sydämet tekstiviesteissä, sekä puhtaat raidalliset sukat ovat ilahduttaneet tällä viikolla yllättävän paljon. Käytiin eilen katsomassa puolivalmista maailmanpyörää Katajanokalla ja syömässä kevään ensimmäiset jäätelöt, sekin ilahdutti kovasti. Aina välillä mun tekee mieli laulaa julkisilla paikoilla noloja biisejä kovaan ääneen ja hypellä liukuportaissa yhdellä jalalla. Oon joko a) kilahtanut totaalisesti, b) taantunut päiväkotitasolle tai c) saanut kevättä rintaani. Valitkaa itse, miä veikkaan kevään pilailevan kustannuksellani. Huhtikuuhan on tunnetusti kuukausista julmin. 

Minne katosi päivät?

Huh, miten tää kevät tuntuu vyöryvän eteenpäin näin vauhdilla? En ymmärrä, vasta äsken oli helmikuun puoliväli, nyt ollaan jo huhtikuun lopulla. Koko ajan lisääntyvä valo ja lämpö ovat erittäin tervetulleita, mutta hupenevat päivät tuovat mukanaan pienen paniikin tunteen: pääsykokeisiin olisi luettava, eikä siitä faktasta pääse yli eikä ympäri. On siis nipistettävä itseään niskasta ja tartuttava tiiliskiven paksuiseen kirjallisuuteen. Aloittaminen on aina hankalaa, mutta kyllä se vauhti vielä löytyy, olen luvannut itselleni niin.

Mutta on tässä ennätetty laiskotellakin ihan olan takaa. Vietin pääsiäistä kotona Mikkelissä, kodikkaasti ihan vain vanhempien ja pikkuveljen kanssa. Neljän lomapäivän aikana söin itseni palloksi, tein aurinkoisia tutkimusretkiä läheiseen metsään, katsoin telkkarista Harry Potter -leffoja ja totuttelin valokuvaamaan iPhonella. Olin jättänyt tahallani järjestelmäkameran Helsinkiin, etten tuntisi houkutusta raahata sitä joka paikkaa mukanani vaan käyttäisin hyödykseni taskussa kulkevaa puhelinta. Ensiksi epäilin kovasti älypuhelimen kykyä taltioida todellisuutta, mutta sepäs toimikin vallan loistavasti! Kuvat olivat tarkkoja ja teräviä, enkä yhtään osannut ikävöidä painavaa järkkäriä. Tämän tekstin kuvat on napsittu juurikin iPhonella, taidan jatkossakin uskaltaa luottaa puhelimen kameraan.

Junailin takaisin Helsinkiin maanantai-iltana ja silloin tartuin sitten vihdoinkin siihen pääsykoemateriaaliin. Juna oli täysi, onneksi minulla oli jo ajoissa ostettu paikkalippu. Sain kolmen tunnin aikana luettua jopa yhden kokonaisen osion kirjasta, hyvä minä. Käytävän päässä tosin muutama paikkaliputon perheenäiti intoutui vaihtamaan kuulumisiaan niin äänekkäästi, että välillä ajatus harhaili pois kirjan sivuilta. Arkeen palattuani olen ollut taas työharjoittelussa, toisin sanoen askarrellut äitienpäivälahjoja, leikkinyt kotileikkiä ja pelannut polttopalloa, silitellyt lapsia uneen ja suunnitellut perjantaiksi satujumppaa. Arki on ihan jees, ainakin silloin, kun voi pitkän työpäivän jälkeen käpertyä sohvalle suosikkikainaloon syömään hyvää ruokaa ja katsomaan Duudsoneja. Sen suurempia en tällä hetkellä oikeastaan vaadi.

Rai rai rai.

Istutin viime viikolla rairuohoa, joka myös kasvoi. Olin ensimmäistä kertaa vuosikausiin varautunut palmusunnuntaihin. Kukaan ei tosin käynyt virpomassa mun ovella eilen, joten päädyin syömään pussillisen pääsiäisrakeita ihan itse. En jakanut niitä edes hammassärkyä poteneen E:n kanssa. Töissä lapset ovat leiponeet pupupullia ja koristelleet virpomavitsoja. Kun kysyin tänään, millaisia pääsiäisherkkuja lapset olivat viikonloppuna syöneet, vastaukset olivat ihanan monipuolisia: "Suklaamunia! Karkkia! Mulla on kotona Spiderman-puku! Mulla heiluu hammas! Mä tykkään perhosista!". Ihanat lapset. Ajattelen joka aamu hieroessani unisia silmiäni ja haukotellessani työmatkalla ratikassa, että oikeastaan mulla on aika ihana työharjoittelupaikka.

Työharjoittelussa on toki yksi toinenkin iso plussa. Nyt kun koulu ei vie enää ollenkaan ajatuksia ja aikaa, voi ideoida kaikenlaista muuta mukavaa. Esimerkiksi sisustaa ja haalia kotiin kaikenlaista pientä piristystä. Meneillään on myös yksi isompi uudistus. Eilen me nimittäin jatkettiin E:n kanssa mun keittiöremonttia, joka on aiheuttanut sekä riemunkiljahduksia että pientä murahtelua. Pikkuruinen keittokomeroni on ollut iimeisen neljän vuoden ajan ruma, rikkinäinen, likainen ja pinttynyt nurkkaus. Keksimme päällystää vanhat pinnat sisustusmuovilla ja säästää samalla ison summan rahaa. Opiskelijan on turha venyttää budjettiaan liikaa. Kaapistojen ovista jo puolet ovat muuttuneet puhtaan valkoisiksi, mutta välillä on pitänyt keskeyttää projekti ja tehdä ruokaa. Hyvä ruoka, parempi mieli. Itsetehdyt lihapullat ovat piristäneet mieltä sopivasti juuri silloin, kun ovenkahvat ja saranat eivät ole meinanneet osua aivan kohdalleen. Raportoin projektin edistymisestä myöhemmin, kuvat tilanteesta ennen ja jälkeen uudistuksen kertoisivat luultavasti enemmän kuin sanat.

1 message received.

Sen jälkeen, kun julma ja alhainen roisto varasti puhelimeni viime viikonloppuna, vietin puolentoista vuorokauden suruajan. Murehdin puhelimeen jääneitä yhteystietoja, valokuvia ja tekstitiedostoja, joita en luultavasti koskaan saisi takaisin. Sitten aloin luonnollisesti kaivata ihan niitä tavallisia puhelimen ominaisuuksia; mahdollisuutta soittaa, tekstata, päästä nettiin liikkeellä ollessa. Siispä marssin tiistaina E seuranani puhelinkauppaan hankkimaan itselleni uutta luuria.

Harkitsin aluksi ostavani pöllityn Lumian tilalle Sony Xperia Z:n, jota pikkuveli oli kovasti kehunut. Kyllähän se hienolta vaikuttikin, mutta lasiset kuoret ja laitteen valtava koko eivät silti saaneet minua täysin vakuuttuneeksi. Haluan puhelimen, joka mahtuu taskuun eikä vaadi suojakseen erillistä kantolaukkua! Ja eipä aikaakaan, kun olimme jo siirtyneet ihailemaan omenapuhelimia.... Ostopäätös oli loppujen lopuksi nopea, myin sieluni lopullisesti Applelle ja olen itse asiassa tekoon oikein tyytyväinen. Uusi iLuuri on hieno ja kiiltävä, mutta ennen kaikkea toimiva. Lumia ja minä emme tulleet ikinä täysin sataprosenttisesti juttuun, ja pitkäaikaisena MacBookin ja iPodin käyttäjänä Applen toimintaperiaate oli minulle jo ennestään tuttu. En siis koe olevani mikään takinkääntäjä vaihtaessani puhelinmallia. Näin kahden päivän käyttökokemuksella voin sanoa, että tämä on pitkän rakkaussuhteen alku. Siihen kuuluu jatkuvaa hipelöintiä ja typerää hymyilyä, kuten kaikkiin aluillaan oleviin rakkaustarinoihin.

Ja tokihan uuden aarteen suojaksi oli ostettava jotain minun näköistäni! Löysin Monkista kivat vaihtokuoret ja näytön päälle hommasin läpinäkyvän tarrakalvon. Tulen pitämään iPhonea kuin kukkaa kämmenellä ja turvaudun tarvittaessa vaikka ninjaliikkeisiin, jos joku ryöväri vielä lähestyy puhelintani.

Opportunity makes a thief.

Eilen meidän opiskelijaporukka kokoontui viettämään kaverin tupareita ja ihan vain istumaan iltaa yhdessä. Oli ihanaa nähdä tyyppejä pitkästä aikaa, nauraa ja halata ja vaihtaa kuulumisia. Työharjoittelua on nyt takana kolme viikkoa, ja välillä tuntuu että oon erakoitumassa kaikesta sosiaalisesta toiminnasta huippuvauhtia. Sovittiin, että illanviettoja pitää järjestää enemmän. Valkoviiniä pitää juoda useammin. Pitää tanssia itsensä pyörryksiin säännöllisin väliajoin. Hauskoja iltoja ei nimittäin koskaan voi olla liikaa.

Mutta ei niin hyvää ettei jotain pahaakin. Kivan illan päätteeksi kahdelta meidän seurueesta pöllittiin puhelimet, ja minä satuin olemaan se toinen uhri. Pienen paniikin ja itkeskelyn jälkeen löysin itseni soittamasta kaverin puhelimesta oman liittymäni sulkupalveluun puoli kolmelta yöllä. Vitutti kovasti. Bussimatkalla tosin jo vähän nauratti. Olin juuri vähän aikaa sitten ylpeillyt sillä, että säästän rahaa käymällä nykyään niin harvoin baareissa. Näköjään nää harvat kerrat tulee maksamaan sitten senkin edestä, hip hurraa. Ehkä olisi sittenkin vain parempi erakoitua neljän seinän sisälle, vaikka sen valkoviinipullon kanssa?  

Tein eilen kaksi riviä lottoa, joista molemmissa oli yksi numero oikein. Sekin on minusta väärin. Nyt olisi ollut käyttöä pienelle lottovoitolle, sillä huomenna on vuorossa uuden puhelimen metsästys. Tuntuu oudolta, kun ei voi soittaa kenellekään. Ei edes äidille, jolle voisi itkeä ja surkutella omaa huonoa tuuria. Oikein ulvoa ja kieriä itsesäälissä. Oon vihainen varkaalle. Varas oli lähettänyt puhelimellani viestin yöllä, juuri ennen liittymän sulkeutumista, tarkistin sen liittymän tiedoista. Tunnen itseni salapoliisiksi, joka saa pieniä johtolankoja tapauksesta. Näpyttelen täällä parhaillani rikosilmoitusta ja kuvittelen, että varkaalla oli pömppömaha, ruma kauluspaita ja paha akne. Jos karman laki on olemassa, varas syntyy seuraavassa elämässään ameebaksi. Se on oikein.

Juo kuravettä päälle!

Tänään oli aprillipäivä, josta en itse ole oikein koskaan välittänyt. Huhtikuun alussa ei koskaan voi olla täysin varma mistään, silloin on pakko kyseenalaistaa ihmisten puheita ja jopa sanomalehden otsikoita. Yhtäkkiä sata fb-kaveria on mennyt naimisiin ja viisi hajonnutta bändiä palannut yhteen. En pidä huijaamisesta, oli se kuinka leikkimielistä tahansa. Pidän varmuudesta ja siitä, että asiat ovat sellaisia kuin niiden väitetään olevan. Ja kyllä minä olisin tosissani halunnut, että Nokian 3310:sta tehtäisiin älypuhelinversio, kuten yhtiön aprillipilassa tiedotettiin.  

En tiedä olenko muistanut mainita, mutta suoritan tällä hetkellä työharjoittelua päiväkodissa. Lapset olivat tietysti ihan omassa elementissään aamusta alkaen, ja pitihän siinä vähän leikkiä mukana. Tulin "juksatuksi" varmaan viisikymmentä kertaa päivän aikana, milloin mistäkin eri syistä. Vessan katon läpi oli kuulemma kasvanut banaanipuu ja pihalla oli kuulemma merirosvolaivan muotoinen pomppulinna. Näyttelin hienosti hölmöläistä ja jaksoin kummastella joka kerta isoon ääneen sitä, miten helposti lankesinkaan pilaan. Yhdestä juksauksesta tosin tuli iltapäivän kuluessa ihan totta; taivaalta alkoi ihan tosissaan sadella lunta. Yyh, huhtikuu on minun mielikuvissani jo lempeä kevätkuukausi, mutta tänään kylmyys iski taas luihin ja ytimiin. 

Työpäivät ovat välillä aika rankkoja ilman aprilliakin. Tänään keittiön pöydällä odotteli houkuttelevasti E:ltä jäänyt suklaapatukka, joka olisi ollut juuri sopiva pikku palkkio kotiin saapuvalle, uupuneelle työharjoittelijalle. Skippasin silti herkun ja sekoitin lasiin savivettä. Kyllä, savivettä. Olen aloittanut lyhyen puhdistautumiskuurin kevättä varten; tähtään kevätkuntoon syömällä terveellisesti, nukkumalla hyvin, liikkumalla riittävästi ja juomalla tuota kuravettä. Sisäisesti nautittava savi sisältää roimasti mineraaleja ja auttaa kehoa päästämään tehokkaammin irti kuona-aineista. Ei ehkä yhtä maistuvaa kuin suklaa, mutta olosta on tullut omituisen keveä. Ja jouduttuani tänään niin moneen otteeseen aprillipilojen kohteeksi, oli oikestaan vain osuvaa kulauttaa päivän päätteeksi lasillinen kuravettä naamaan. Sillit jätin sentään syömättä.