Kulttuuria ja korvapuusteja.

Viime keskiviikkona järjestettiin ensimmäistä kertaa Galleriakeskiviikko, jonka tarkoituksena on houkutella joka kuun ensimmäisenä keskiviikkona kaikenlaiset ihmiset kiertämään Helsingn taidegallerioita. Olen itse tavallisesti melko harjaantunut näyttelyvieras, joten galleriakierrokselle lähteminen ei tuntunut mitenkään oudolta tai pelottavalta jutulta. Valitsin tarjonnasta kiinnostavimmat palat ja suuntasin Galleria Brondaan katsomaan Marita Liulian maalauksia. Tykkäisin todella kovasti ja taiteilija itsekin sattui sopivasti olemaan paikalla. Istuuduin juomaan skumppaa hetkeksi, kun näyttelytilan keskellä alkoi pieni ohjelmanumero; sellosoittoa maalausten pohjalta. En viipynyt kauaa, mutta käynnistä jäi lämmin ja hyvä fiilis vielä pitkäksi aikaa jälkeenpäinkin.  

Myös nyt viikonloppuna ollaan koettu kulttuuria, nimittäin ruokakulttuuria. E ja minä lounastimme eilen Woolshedissä, meille aivan uudessa ravintolan ja baarin yhdistelmässä. Meneillään ovat parhaillaan Syö Helsinki -ruokaviikot eli kampanjassa mukana olevista paikoista saa tietyt annokset 10e hinnalla. Ollaan kierretty ravintoloita aikaisemminkin saman kampanjan innoittamina, ja tällä kertaa päätettiin kokeilla jotain ihan uutta. Onneksi kokeiltiin! Vaikka Woolshedissä olikin jonoa ulko-ovelle asti, pienen odottelun jälkeen pöytään tuotiin muhkeat härkähampurilaiset (minulle avokadolla ja E:lle savujuustolla höystetty) ja aussilaista olutta. Maistui harvinaisen hyvin, tuonne mennään uudestaankin! 

Eilen sattui kaiken lisäksi olemaan kansallinen korvapuustipäivä, joten päätimme leipoa sen kunniaksi reilun määrän pullaa. Leipomisprosessin aikana oli pakko lähteä kahdesti kauppaan, kuten meidän mestarikokkien tapoihin kuuluu. Ensin puuttui hiiva ja sitten kaneli loppui kesken. Korvapuusteista tuli kuitenkin mitä maukkaimpia, ja niitä nautittiin kuuman kaakaon ja lauantai-illan leffaksi valikoituneen Snowpiercerin ohella.

Snowpiercerin oli tarkoitus olla yksi tämän vuoden huikeimmista katsomistani leffoista, mutta eipä oikeastaan ollut. Olin odottanut Tilda Swintonin roolisuoritusta ja muutenkin tajunnanräjäyttävää, metaforilla ladattua toimintaseikkailua, mutta jouduin pettymään pahasti. Metaforia oli kyllä runsaasti, mutta ne jäivät harvinaisen epäselviksi. Juna puksutti jääkauden läpi kyydissään ihmiskunnan viimeiset henkiinjääneet, mutta idea ei oikein sen pidemmälle edennyt. Snowpiercer oli väkivaltainen, omituinen ja osittain jopa häiritsevän naurettava. E:kään ei oikein tuntunut tajuavan leffan tarkoitusta ja minua hävetti, kun olin valinnut meille niin "huonon" leffan katsottavaksi. No, huomenna mennään katsomaan Ulvilan murhamysteeriä ihan leffateatteriin asti, ehkäpä E on osannut valita paremman leffan.

Tarina tatuointien takana.

Kävin tatuoitavana tiistaina, elämäni toisen kerran. Moni on ihmetellyt pieniä tatuointejani ja kysellyt, miksi olen valinnut juuri kyseiset leimat iholleni. Arvostan ja ihailen toki puhtaiden muotojen yksinkertaista kauneutta ja pienet asiat ovat elämässä minulle niitä suurimpia. Olen silti pohtinut tatuointieni tarinaa lukemattomat kerrat, ja nyt seuraa pieni selonteko siitä, mitä ranteissani olevat kuvat minulle merkitsevät.   

Hankin ensimmäisen tatuointini reilut neljä vuotta sitten. Kaipasin tuolloin elämääni pysyvyyttä enemmän kuin mitään muuta. Varmuutta asioista, selkeitä suunnitelmia; muistusta siitä, että asioilla on tapana järjestyä. Iholleni ilmestyi pieni äärettömyyden symboli, sillä mikä olisikaan pysyvämpää kuin tatuoitu äärettömyys? Opiskelin tuolloin intohimoani, teatterikäsikirjoittamista ja olin juuri muuttanut yksin Helsinkiin, suureen ja kiehtovaan kaupunkiin. Minulla oli uusi ystäväpiiri ja katse tiukasti tulevaisuudessa; tiesin tasan tarkkaan, mitä haluan, mitä teen sen saavuttaakseni, missä olen viiden vuoden kuluttua ja niin edelleen. Tai ainakin kuvitelin tietäväni.

En päätynyt teatterialalle eivätkä suunnitelmat menneet selkeitä raiteita pitkin. Panikoin ja puskin itseäni väkisin kohti aiempia tavoitteita, kohti ääretöntä ja sen yli, koska samat tavoitteet olivat olleet elämässäni aina ja oli pelottavaa ajatella niiden vaihtuvan johonkin tyystin toiseen. Äärettömyyden symboli sai vähitellen uuden merkityksen; asioita olisi turha kiirehtiä, minulla olisi kaikki aika maailmassa, jos vain sen ottaisin. Saavuttaisin tavoitteeni aikanaan, kaiken ei tarvitsisi tapahtua silmänräpäyksessä. 

Mutta kuinkas sitten kävikään? Päädyin puoliksi sattuman kautta opiskelemaan sosiaalialaa, aiemmista suunnitelmistani täysin poiketen. En hylännyt vanhaa intohimoani, mutta tajusin antaa tilaa myös uusille vaihtoehdoille. Kummallista kyllä, olen sattumaan täysin tyytyväinen. Vaikka lähdinkin opiskelemaan päiväkotityö mielessäni ja olen opintojen loppua kohden yhä enemmän sitä mieltä, että vanhustyö onkin minun juttuni, en ole kavahtanut muutosta. Muutoksesta tuli uusi ystäväni.

Kävin siis aiemmin tällä viikolla hankkimassa oikeaan ranteeseeni vastaparin äärettömyydelle, jatkuuvuudelle, varmuudelle ja raiteilla kulkemiselle. Nyt osaan arvostaa myös muutoksen mahdollisuutta; sitä, että voin ja uskallan valita myös toisin. On hyvä voida luottaa siihen, ettei unelmista tarvitse luopua, että asiat ottavat aikansa ja ettei koskaan ole liian myöhäistä tavoitella niitä uudestaan. What goes around comes around. Mutta on myös hyvä uskaltaa kääntyä kulmista, tutkia tuntematonta, suunnata seikkailuun. Joskus on hyvä mennä raiteiltaan, ihan vain siksi, että juna voisi kulkea sen jälkeen taas täyttä vauhtia. 

Tuntuu että samalla tunteet ovat saaneet vastaparikseen järjen. Molemmille on paikkansa ja yhdessä ne muodostavat hyvän tasapainon. Tuntuu, että minäkin olen löytänyt tasapainon.   

They say we'll never be heroes.

Oikeasti ei hymyilytä ihan näin paljon. Olen nimittäin tänään melko väsynyt kouluviikon jäljiltä. Uusia kursseja, uusia tehtävänantoja, uusia kalenterimerkintöjä ja uusia deadlineja. Olen yrittänyt ymmärtää jotain määrällisistä menetelmistä ja SPSS:n käytöstä, mutta en ole syntynyt datanatiiviksi tai puhu muutenkaan samaa kieltä kuin ykköset ja nollat. Välillä on täytynyt ottaa kaksin käsin päästä kiinni ja huutaa ääneen. Tänään istuin opinnäytetyöstartissa, mutta se ei onneksi ahdistanut oleenkaan niin paljon kuin olin odottanut. Päivät ovat silti venyneet pitkiksi, illatkin on täytynyt varata opintopisteiden metsästykselle. Ei siis ihmekään, että vähän väsyttää. 

Tänään mua harmitti se, että jauheliha oli pilaantunut jääkaappiin ja että juuri ostamani hiusliitu (josta lisää myöhemmin!) ei halunnut heti tarttua tukkani. Väsymyksen keskellä pienistäkin harmeista tulee valtavan suuria, ja vastaavasti kaikki kivat pienet asiat meinaavat hukkua kokonaan. Vaatii vaivannäköä onkia ne esiin, mutta kyllä niitä aina löytyy. Vaikka arki pyöriikin koulun (ja töiden) ympärillä, mahtuu joukkoon myös hyvää ruokaa, ihania ihmisiä ja hersyvää naurua. Nauru on hyvä asia. Yksi parhaista. 

Kulttuuria kerrakseen.

Viikonloppu kului pitkälti kulttuurin parissa, kun äiti saapui vieraakseni ja kiersi kanssani ahkerasti Helsingin näyttelytarjontaa. Tykkäämme molemmat yhtä paljon taidemuseoista kuin vaatekaupoista, välillä oikeastaan enemmänkin taidemuseoista. Äiti on myös paras ja luontevin näyttelyopas, jonka tiedän. Kuvataideopettajalle se on kai luonnollistakin. Samaisesta syystä olen tottunut kulkemaan museoissa ja performansseissa pikkutytöstä lähtien. Tällä kerralla kierroksemme Helsingin kulttuurin parissa rajoittui muutamaan huolella valittuun kohteeseen.

Ensimmäisenä vuorossa oli Hilma af Klintin abstraktia ja aikaansa edellä olevaa maalaustaidetta esittelevä näyttely Taidehallissa. Rakastan Taidehallia tilana ja rakastun yleensä siellä oleviin näyttelyihinkin, vaikken niistä olisikaan etukäteen kovin hyvin perillä. Niin kävi tälläkin kerralla. Hilma af Klint oli minulle entuudestaan täysin tuntematon nimi, mutta tiesin välittömästi ensimmäiset taulut nähdessäni rakastavani hänen teoksiaan. Suuria, suurpiirteisiä, värikylläisiä ja ajatuksella tehtyjä, miltei koko seinän kokoisia maalauksia katsellessa melkein liikuttui. Tilassa ja teoksissa oli jotain maagista, kankat olivat täynnä tulkintoja ja tutkimuksia. 

Maalaan silloin tällöin itsekin, omaksi ilokseni ja inspiraatioita purkaakseni. Inspiroiduin Taidehallilla niin kovasti, että näyttelykäynnin jälkeen oli pakko käväistä ostamassa kotiin valkoinen kangas ja uusia akryylivärejä. Hilma af Klintin maalaukset innostivat taiteilemaan, mutta samalla iski epätoivo; ei noin hienoon voi pystyä, ei oma jälki ole koskaan yhtä vaikuttavaa. Päällimmäinen tunne ei kuitenkaan ollut huonommuus, vaan ihailu. Näyttely kummitteli mielessäni vielä monta päivää myöhemminkin, se jätti mieleen ja sydämeen jotain suurta.

Toinen kohde kulttuurikierroksela oli Havis Amandan ympärille rakennettu hotellihuone, johon pääsi päiväsaikaan vierailemaan kolmen euron sisäänpääsyä vastaan. Huone oli täynnä turisteja ja selfieiden ottajia, Manta kohosi keskeltä parisänkyä. Näky oli samanaikaisesti absurdi ja tyylikäs, Helsingin rakastetuin patsas siinä koko kansan lääpittävänä ja tapitettavana! Huoneesta avautui hieno näköala Kauppatorille ja Mantaa sai kerrankin katsella silmien korkeudelta. Ja olihan sitä pakko päästä kaverikuvaan kaupungin nuorekkaimman neidon kanssa, Mantan "iho" kun oli sileämpi kuin vauvan peppu.

Kierros päättyi Kauppatorin laidalle, altaaseen pissaavan ujon pojan luo. Tommi Toijan veistämä Bad Bad Boy seisoi kuunareiden ja maailmanpyörän tuntumassa ja lorotti menemään. Turisteja veistos tuntui kiehtovan kovasti, ja onhan pissapoika varsin hauska versio perinteisestä suihkulähteestä. Vähän niin kuin helsinkiläisten oma Manneken Pis, ollaan siitä ylpeitä!

Kuulumisia.

Heipä hei taas! Olen viettänyt blogin puolella reilut pari viikkoa hiljaiseloa koulun alkamisen jälkeen, sillä tahti on ollut melkoinen. Kuvittelin etukäteen tämän syksyn olevan kevyt ja kohtalaisen helppo, mutta taisin erehtyä pahemman kerran. Koulupäivät ovat pitkiä (tosin yllättävän mielenkiintoisia) ja kursseihin liittyy tuntikausia kestävää (ei niin mielenkiintoista) hanketyöskentelyä. Lisäksi olisi tietysti jaksettava vääntää esseitä ja lueskella tentteihin, lähestyvästä opinnäytetyön aloituksesta puhumattakaan.... Oon kai hullu, mutta viimeisiä viedään. Opintorekisterin mukaan keväälle jää suoritettavaksi enää vaivaiset kymmenen opintopistettä. Jaksaa jaksaa!

Hulluksi tekee myös se fakta, että käyn tosiaan koulurumban ohella töissä. Kahvilahomma sujuu jo jonkinlaisella rutiinilla, vaikken tosin vieläkään kutsuisi kassakonetta ystäväkseni. Sitä paitsi havaitsen itsessäni pientä, salakavalasti hiipivää uupumusta. Kun on ensin viettänyt kahdeksan tunnin päivän koulussa ja puuhailee sen jälkeen kahvilassa iltamyöhään asti, on kai ihan luonnollista olla vähän väsynyt. Iltapalaksi saa sentään tuoreita sämpylöitä, mutta pelkään palavani loppuun. Pyrinkin nyt laittamaan opiskelun etusijalle; jos työ ei tunnu sopivan tähän syksyyn, olkoon se sitten sopimatta.

Mitähän vielä. Oon ostanut uuden ruokapöydän, se on malliltaan Artek 82B ja se on ehkä ihanin huonekalu, minkä olen omistanut. Kävin viime viikolla varaamassa tatuointiajan lokakuun alkuun, odotan innolla pientä tuokiotani neulan alla. Syön välipalaksi porkkanoita ja harkitsen kuntosalikortin hankkimista, sillä syksy on hyvä hetki aloittaa taas kerran se uusi ja terveellinen elämä. Sen vastapainoksi olen toki myös juonut viiniä ystävien kanssa ja reivannut lukukauden ensimmäisissä opiskelijabileissä. 

Syksyn kunniaksi olen ostanut muutamia uusia vaatteita, vaikken olisi tarvinnutkaan. Mutta ostin silti, sillä tulin niistä kovin iloiseksi. Nyt eteisen naulakossa roikkuu uusi lämpöinen välikausitakki ja minä käperryn iltaisin pehmoiseen neuletakkiin. Tänään rikoin kaupassa loisteputkilampun ja häpesin kömpelyyttäni. Ostin lohdutukseksi itselleni banaaneita ja tummaa suklaata. Ja eilen joku tuntematon ohikulkija sanoi minua "hyvännäköiseksi jätkäksi", otin se naureskellen kohteliaisuutena ja sipaisin poikatukkani ylpeänä pois otsalta.

Ja huomenna minä ja E mennään Korkeasaareen, hurraa!

Back to school.

Rakastuin eilen Zarassa erääseen laukkuun niin palavasti, että näin siitä yöllä untakin. Kyseessä on suurehko, nahkainen olkalaukku. Ei mikään kovin erikoinen, mutta kuitenkin sen verran ihana, että minun piti mennä tänään kotiuttamaan se. Ja se on tosiaan ihana! Tarpeeksi iso koululaukuksi, muttei silti mikään mahdoton säkki. Sopii kätevästi keikkumaan olkapäälle kaupunkikierrosten aikana, tyylikäs ja huoleton kumppani. Olisin vähän haikaillut Zarassa ainakin viime kaudella myynnissä olleen City Office Bagin perään, mutta tämä on kooltaan ja malliltaan melkein samanlainen. Sanoinko jo, että se on ihana.

Laukkuostokseni takana oli ehkä hieman enemmän tunnetta kuin järkeä, mutta perustelin sen itselleni ajattelemalla syksyä ja koulun alkua. Peruskouluaikoina elokuun loppuun kuului aina tuttu kierros kirjakaupassa uusien kynien, kumien ja vihkojen hankkimista varten, uusien koulukirjojen päällystäminen, ehkä uudet syyskengät ja uusi koulureppu. Ammattikorkeakoulua varten en ole joutunut ostamaan kuin yhden kirjan, muistiinpanotkin olen raapustellut kähinnä kalenterin takaosaan. Nyt kun kalenterissakin on päiviä vielä vuodenvaihteeseen asti, Zarasta löytynyt laukku on tavallaan ainoa "kouluostokseni".    

Huomenna palaan siis koulun penkille ja se jännittää vähäsen. On ihanaa nähdä kavereita kiireisen kesän jälkeen ja palata jonkinlaiseen järkevään viikkorytmiin, mutta opiskeluun tottuminen vaatii varmasti näin työntäyteisen kesän jälkeen totuttelua. Ensimmäiset viikot ovat onneksi suhteellisen helpot, ainakin kalenteriin tehtyjen merkintöjen perusteella. Kolmas vuosi vaikuttaisi olevan ainakin sata kertaa iisimpi kuin esimerkiksi ensimmäinen. Koska valmistun toukukuuhun mennessä, jäljellä on enää vain kourallinen kursseja. Suoritin viimeisen harjoittelunkin kesän aikana pois päiväjärjestyksestä, jotta opiskelujen viimeiset metrit eivät olisi ihan kamalaa puurtamista. Autuaasti unohtamani opinnäytetyö tosin kuumottelee jo nurkan takana, joten kyllä tässä saa kaikesta huolimatta ihan ahkerasti ahertaa!

Do small things with great love.

Edellisestä päivityksestä on ennättänyt vierähtää jo hyvä tovi, joten nyt palaan vähän ajassa taaksepäin ja kerron, mitä kaikkea kulunut viikko on pitänyt sisällään! 

"Leikkaa lyhyeksi, mutta sillä tavalla, etten näytä inttiin lähtevältä teinipojalta!" Tämä oli ohje kampaajalleni, kun olin päättänyt hankkiutua karmivasta takatukasta ja juurikasvusta eroon ennen syyslukukauden alkua. Kävin parturoitavana Mikkelissä vakiokampaajani luona, sillä edullinen hinta ja takuuvarmasti hyvä lopputulos ovat mielestäni toiselle paikkakunnalle matkustamisen arvoisia. Rakastan ihanasti keventynyttä tukkaani, olo on kuin uudelleensyntyneellä!

Mikkelissä olisi tullut käytyä joka tapauksessa, nyt kun kesätyöni vanhusten päivätoiminnassa ovat päättyneet. Reissasin kotiin Onnibussin kyydillä ja voin suositella sitä kaikille! Löytyi ilmastointia, vessaa ja latauspistokkeita. Omat pitkät koipeni tosin kärsivät vähän ahtaista penkkitiloista, mutta muuten en voi valittaa kymmenen euron bussikyydistä. Perillä meitä matkustajia oli vastassa valtava, koko taivaan poikki kulkeva sateenkaari. 

Kotona ollessa nautin äidin laittamista hyvistä ruoista ja katsoin iltapäivisin vanhoja suomalaisia elokuvia. Pikkuveli kunnosti ikivanhan ja tosirakkaan Tunturi Poni -polkupyöräni, jonka renkaiden kuvittelin jo olevan tuhoon tuomitut. Poni heräsi kuitenkin taas henkiin, ja minä ajelin pitkin puistoteitä onnellisena. Lainasin lämpiminä päivinä myös äidin Tommy Hilfiger -sandaaleja, jotka voisin mielelläni adoptoida kokonaan itselleni. 

Yritin välttää kaupoissa juoksemista, mutta tein silti yhden heräteostoksen. Ostin nimittäin rannekellon. Ihan oikean rannekellon, en mitään halpaa jäljitelmää. Monen vaihtoehdon jälkeen päädyin valitsemaan Guessin mallistosta Riviera-nimisen hopeakellon, se on kerrassaan ihana. Kapea ranteeni ei ole vielä ihan tottunut moiseen komeuteen, mutta ai että miten elintaso tuntuu kohoavan kohinalla, kun kantaa kelloa ranteessa.

Palasin takaisin Helsinkiin keskiviikkona, ja torstaina olin taas töiden kimpussa. Aloitin osa-aikatyöt urheilutalon uudessa kahvilassa, ja ensimmäiset päivät ovat olleet jokseenkin vilkkaita ja uuvuttavia. Kassakone ei ole vielä ystäväni, mutta tulen varmasti silti viihtymään uudessa työssäni. Kunhan vain ensin kesytän sen kuitteja sylkevän rakkineen......

After Monday and Tuesday even the calendar says WTF.

Menetin instagram-neitsyyteni viime viikonloppuna. Siitä alkaen olenkin ollut enemmän tai vähemmän koukussa kuvien selailuun, räpsimiseen ja tuunailuun. Niin ja tietysti filttereihin. Miun ei koskaan ollut tarkoitus liittyä mihinkään Instagramin kaltaiseen selfiepornoa tulvivaan paikkaan, mutta sielläpä sitä nyt ollaan. Never say never. Voi sosiaalinen media, minkä teit.

E lähti eilen reilaamaan pitkin Eurooppaa kahdeksi viikoksi. Mulla olisi ollut tänään viimeinen työpäivä mummojen kanssa, mutta onnistuin hankkimaan itselleni kuumetaudin yön aikana. Nyt siis makoilen kotona sängyn pohjalla, kulutan aikaani katsomalla muumeja ja turhautumalla toimettomuuteen. Onneksi pää pysyy sen verran kasassa, ettei pystyasento tee ihan kauhean pahaa. Ja onneksi kaapista löytyy hunajaa, camomillateetä, tomaattikeittoa suolakeksejä. Parhaat aseet flunssaa vastaan.

Feel the Flow.

Olin eilen fiilistelemässä Flow-festivaaleilla. Wau! Kerta oli ensimmäiseni, mutta tuskin viimeiseni. Sen verran vaikuttunut olin Flow'sta kokemuksena; miljöö, musiikki, ruoka, valaistus ja palvelut oli järjestetty sen verran saumattomasti, että välillä piti ihan ihmetellä festarin upeutta. Ihmiset nauttivat aurinkoisesta päivästä ja festaroivat muutenkin sopuisasti. Festari oli sitä paitsi melko selvästi aikuiskävijöille suunnattu. Koko Suvilahti oli oikeastaan yhtä valtavaa kalja-aluetta olematta kuitenkaan mikään känniääliöiden temmellyskenttä. Samaa ei voi sanoa monista aiemmista festarikokemuksistani, parit Ruisrockit olen sentään ryöminyt läpi. 

Sunnuntaipäivälle mahtui monta hyvää keikkaa. Käytiin katsomassa omaa suosikkiani Sin Cos Tania ja  Tuomoa, molemmat loistavia "pikkukeikkoja". Royksopp oli käsittämättömän mahtava (melkein itketti, kun What Else Is There? alkoi soida), samoin heti perään esiintynyt Robyn. Uusista tuttavuukista Jungle oli erittäin positiivinen yllätys. Outkastista en sen sijaan oikein jaksanut innostua, mutta Slowdive oli kiva lopetus illalle.

Ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi. Syötiin E:n kanssa kahdesti; ensin Street Gastron mainioita pitaleipiä, joissa oli salaatin ohella kanaa ja pulled porkia. Myöhemmin illalla maistui yhdessä jaettu lautasellinen yakiniku-lihaa. En nyt menisi väittämään, että ruoka oli ylihintaista, tarjontaa löytyi kympin molemmin puolin. Ehkä annokset vain sattuivat katsoamaan lautaselta sen verran nopeasti, että ne tuntuivat pieniltä.....

Alueenahan Flow on uskomattoman toimiva. Suvilahden teollisuusalueelle pystytetty festari on onnistuttu istuttamaan kodikkaasti paikoilleen, suurten tiilirakennusten keskelle. Afalttikentän lisäksi kolkkoa miljöötä oli hyödynnetty taitavasti ja joka puolelle oli luotu viihtyisiä istumapaikkoja, keitaita ja nurmiauleita. Illan hämärtyessä lyhdyt ja valot pääsivät oikeuksiinsa, ja pieniä yksityiskohtia oli valtavasti. Aivan kuin tilauksesta viimeisten tuntien aikana taivaalla möllötti valtava superkuu. 

Täytyy vielä painottaa ja ihmetellä Flow'ssa olleiden ihmisten käyttäytymistä. Sitä, että se oli niin normaalia ja sivistytynyttä. Jonot ruokakojuille ja vessoihin kulkivat joutuisasti, eikä kukaan ollut tönimässä tai etuilemassa missään vaiheessa. Ainahan näin ei siis festareilla ole. Flow'ssa tunnelma oli yhtäaikaa leppoisan rento ja riehakkaan innokas. Katsottavaa ja koettavaa olisi ollut paljon enemmän kuin mitä päivän aikana ennätti kokea. Ehkä menen ensi vuonna sitten uudelleen, useammaksi päiväksi? 

Nobody hates hipsters more than hipsters.

Mummot kysyivät minulta tänään töissä, mikä on hipsteri. Minä aloin tyytyväisenä selittää, mutta puolivälissä selostusta tajusin, etten oikeastaan osaakaan määritellä hipsteriyttä. Olin kertonut paksukehyksisistä silmälaseista, hieman omituisesta musiikkimausta, kolmiota esittävistä tatuoinneista, ylisuurista villapaidoista, Instagramista, sotkuisista nutturoista, lähiruoasta, Jopoista ja sen semmoisesta, mutta yhtäkkiä tuntui, ettei se riitä luomaan kuvaa hipsteristä. Mikä hitto se hipsteri siis oikein on?

Oikeastaan inhoan asioiden määrittelyä, lokerointia, leimaamista ja lukkoon lyömistä. Olen kai itsekin jonkin määritelmän mukaan hipsteri. Sekä ulkoisesti että sisäisesti. Mutta tuntuu, että moni muukin on nykyään hipsteri, vaikka näyttäisikin täysin minun vastakohdaltani tai kuuntelisi bändejä, joita minä en voi sietää. Päädyin sanomaan mummoille, että katsokaa minua, minä olen hipsteri. Sanoin myös, että tavallaan hekin ovat hipstereitä. Edustamalla jotain muuta kuin valtavirtaa pukeutumisellaan, musiikkimaullaan ja ajatusmaailmallaan voisi kai tituleerata itseään hipsteriksi.

Ongelma tosin taitaa olla se, että hipsteriys on nykyään juuri sitä valtavirtaa, jota sen ei ole tarkoitus olla. Ja todelliset hipsterit eivät tietenkään myönnä olevansa hipstereitä. Hipsteri ei halua olla hipsteri, mutta on sitä kuitenkin mielellään. Äiti sanoi kerran, että eikö ne hipsterit ole sellaiset alushousut. Nehän ne, naulan kantaan.

Kävin töiden jälkeen hakemassa Kiasman edessä olevasta kojusta Flow-festivaalien vaaleanpunaisen ohjelmalehtisen, joka ei tosiaan ole mikään taskukokoinen läpyskä. Mulla on lippu Flow'hon sunnuntaiksi, ja olen enemmän kuin innoissani ensimmäisestä kerrastani Suvilahdessa. Arcade Fire ei toiveistani huolimatta esiinny, mutta kivaa tulee silti. Ennen sunnuntaita E ja minä kuitenkin matkaamme Turun saaristoon mökkeilemään. Palataan viikonlopun tunnelmiin siis ensi viikon alussa!

Eksynyt Vuosaaressa.

Viikon parhaat naurut tarjosi se hetki, kun olimme viettämässä helteistä piknikiä Suomenlinnan rantakallioilla ja valtava kanadanhanhi ripuloi lennosta E:n olkapäälle. Vatsalihakset on vieläkin vähän hellinä, mutta paita on puhdas. Kiitos tehokkaalle tahranpoistoaineelle.

Eilen kävin työhaastattelussa (ja sain muuten uuden ja mahtavan työpaikan syksyksi!), jota varten matkustin julkisilla kulkuvälineillä jonnekin kauas Vuosaaren perukoille. Olin varannut matkaa varten reilusti aikaa ja istuin bussin kyydissäkin jo viisitoista minuuttia ennen moottorin käynnistymistä. Haastavin osuus oli patikoida valtatien varressa sijaitsevalta bussipysäkiltä lopulliseen määränpäähän alueella, joka oli entuudestaan täysin tuntematon. Onneksi puhelimesta löytyi laadukas reittisovellus, jonka avulla löysin perille ilman suurempia ongelmia.

No, ongelmat ilmeisesti vain odottivat otollista aikaa. Täydellisesti nappiin menneen haastattelun jälkeen lähdin leveästi hymyillen suunnistamaan takaisin bussille. Reittiopas oli jälleen hyvä apu, siinä oleva kompassi ja askel askeleelta liikkuva kohdistinpallo pitivät minut napakasti oikealla tiellä. Ainakin siihen asti, kun tulkitsin näyttöä väärin ja käännyin hädin tuskin näkyvissä olevalle sivupolulle, jonka luulin oikaisevan reittiä reilusti. Päädyin keskelle tiheää metsikköä, jossa pieniä kinttupolkuja risteili siellä täällä. Hypin puunrunkojen ja mättäiden yli narusandaaleissani ja taisin astua joko nokkoseen tai kusiaispesään, sen verran kipeää teki.

Siellä keskellä tiheikköä kännykkä ilmoitti akkuvarausta olevan jäljellä enää 5 prosenttia, joten pieni paniikki ennätti iskeä. Harhailin metsän läpi kuin parhain eräjorma ja päädyin suuren omakotitalon pihaan. Olin kiertänyt ympyrää kuin Nalle Puh konsanaan. Kun kohtasin ensimmäisen ihmisen, koiraa ulkoiluttaneen naisen, kysyin missä Itäkeskus mahtaa olla ja tämä naurahti hieman. Kaukanahan se oli. Puhelimen akku hyytyi kokonaan kävellessäni erään pellon laidassa, mutta fiksuna sosiaalisen median orjana käytin vielä viimeisen tilaisuuden napata kuvan kärsimyksistäni. Siltä varalta, että kuolisin erämaahan ja ruumiini löytäjät voisivat selvittää viimeiset hetkeni. 

Olisin voinut suudella asfalttia, kun lopulta saavutin tutun jalkakäytävän ja pääsin sivistyksen pariin. Ehkä tällaisen kantakaupunkilaisen on turha lähteä mihinkään kotikulmia pidemmälle.

Elämä on laiffii.

Niin on, ja varsin loistavaa laiffii onkin. Vietin viikonloppua mökillä Mikkelin lähellä, jossa altistin itseni hyttysenpistoille, lämpöhalvauksille ja lenkkimakkaralle. Reissu oli lyhyt, mutta kyllä osasikin olla mukavat 48 tuntia. Maanantaina odotti paluu pääkaupunkiin ja töiden kimppuun. Rennon miniloman jälkeen jaksan kuitenkin mainiosti nämä seuraavat kaksi viikkoa, jotka kesätöistä on enää jäljellä. Vähiin käy ennen kuin loppuu! 

Palataan mmmmmökille vielä pienen kuvakoosteen muodossa!

Heitin tänä vuonna talviturkin aiemmin kuin viime vuonna, tällä kertaa jo kesäkuun loppupuolella. Järvivesi oli mökkireissun aikana +29C, melkein yhtä lämmintä kuin ilma. 

Kyllä mansikoita on saatava edes kerran kesässä, vaikka torikauppiaiden asettamat litrahinnat hipovatkin taivaita. Oman pihamaan mansikkasato jäi melko laihaksi, mutta oli sitäkin makeampi.  

Aurinko laski kai joskus yhdentoista kieppeillä, mutta lämpö jäi. Rakastan tyyntä järvimaisemaa ja kieltämättä myös sitä, että naapurin räksyttävä koiralauma hiljenee iltaan mennessä. Meidän laituri on maailman paras paikka. 

Iltapalaksi syötiin vohveleita, mansikkahilloa ja kermavaahtoa. Heinäkuussa herkkuperseily on sallittua, eikä sekään haitannut, että tässä oltiin jo elokuun puolella. 

Tuhansien järvien maa, tuhat maailmaa heijastaa. 

Aavistuksen verran väreilevä järvenpinta herätti yllättävän halun kalastaa, nimenomaan mato-ongella, mutta tulin ajoissa järkiini ja totesin, että kalat viettäköön rauhassa hellepäivää. Onkimisessa kiehtovinta onkin juuri ajatus mahdollisesta saaliista, ei niinkään varsinainen saalis. Olisin voinut heittää veteen pelkän siiman ja vajota transsiin tujittomalla paikallaan olevaa kohoa, mutta pilvet olivat lumoavampia. Ihana, ihana kesä.

Youth has no age.

E täytti keskiviikkona vuosia ja synttäripusua antaessani kysyin, miltä tämä suuri juhlapäivä nyt oikein mahtaa tuntua. "Aamulla herätessä niveliä kolotti, kahvitauolla keskustelin pitkään ja mielelläni viime aikaisesta säätilasta ja seuraavaksi kai alan suunnitella tuhkauurnaa", kuului pilke silmäkulmassa tokaistu vastaus. Nauroin, vein E:n syömään grillattua kolmioleipää (jonka yhteydessä skoolattiin lasillisilla jääkylmää Crowmooria) mun munaiseen kantakuppilaan Coronaan. Corona on edelleen ihana, halpa ja kodikas.

Kyllä 26-vuotiaana pitääkin tuntea itsensä vanhaksi ja raihnaiseksi, eikö niin? Onhan siinä vaiheessa eletty jo yli neljäsosa vuosisataa. Parhaat ikävuodet ovat takana päin ja edessä häämöttää hämäräinen tie. Sanoin E:lle, että jos meidän työpaikan mummoista ottaa mallia, niin me päästään kunnolla vauhtiin vasta kasikymppisinä. Ikäkriisit ovat sitä paitsi kaameaa kuraa, miksi sellaisia pitäisi välttämättä olla? Kun täytän itse tammikuussa 25 vuotta, en aio kriiseillä vaan kreisibailata.

Kolmioleipien jälkeen suunnattiin kävelylle Eiranrantaan, sillä ilma oli kerrassaan tukahduttavan helteinen. Tarkoitus oli mennä pelaamaan erä minigolfia, mutta pelipaikalle päästyämme taivas muuttui yhtäkkiä niin myrskyseksi, että ajatus jäi toteuttamatta. Sen sijaan mentiin istuskelemaan rantakiveykselle ja katselemaan, kuinka mereltä päin vyöryi valtavia pilvimassoja ja ympärillä oleva valo vaihtui omituisen uhkaavaksi. Oli aika hieno fiilis istua siinä ja tarkkailla säätä. Ollaan molemmat aika kiinnostuneita pilvistä ja no, säästä yleensäkin. Ei sääkeskustelu kuulu pelkästään vanhuksille!

Myrksy ja ukkonen eivät uhkauksista huolimatta koskaan tulleet, mutta ilma pysyi mukavan viileänä koko illan. Sanoin E:lle, että taidan muuttaa joskus tulevaisuudessa asumaan yhteen niistä Eiranrannan kerrostaloista, joissa on merinäköala ja koko seinän korkuiset ikkunat. Lottovoittoa odotellessa. Sitä tosin saa odotella aika kauan, en nimittäin harrasta lottoamista. Kotiin päästyämme teimme vielä hyvän illallisen, kuuntelimme vuosi sitten tehtyä tärkeää soittolistaa ja kävimme kolme kertaa suihkussa. Yöstä tuli hiostava ja heräsin viisi kertaa kietoutuneena lakanaan. Joka kerta jäin hetkeksi katsomaan vieressä tuhisevaa E:tä ja ajattelin, että onhan se Eiranranta ihan kiva, mutta home is where your heart is.

Will you follow me, one last time?

Viime yönä, vähän ennen keskiyötä, The Hobbit: The Battle of the Five Armies -leffan traileri ilmestyi nettiin. En ollut varsinaisesti odottanut sitä, mutta satuin olemaan valppaana oikealla hetkellä. Täytyy myöntää, että jonkinasteiset kylmät väreet kulkivat pitkin selkärankaa, kun klikkasin trailerin pyörimään. Tää olisi nyt viimeinen matka Keski-Maahan, tai ainakin sen alku. Ja ensimmäisen kurkistuksen perusteella ihan mallikas sellainen.    

Eeppisyydestään huolimatta Hobitti-leffat eivät ole silti onnistuneet herättämään minussa samanlaista fiilistä kuin Taru Sormusten Herrasta -trilogia aikoinaan. Eivät lähellekään. LotR-leffat olivat jotain paljon enemmän kuin vain nopeatempoista ja efektipitoista fantasiaräiskettä. Ne tuntuivat aivan yhtä tärkeiltä ja rakkailta kuin luokkatovereiden heppaharrastukset tai soittotunnit. Tuolloin huoneessani oli lukematon määrä LotR-krääsää ja taskurahoille löytyi aina kohde, joululahjatoiveista puhumattakaan. 

Yksi suuri syy tuohon käsittämättömän omistautuneeseen fanitukseeni oli Peregrin "Pippin" Tookia näytellyt Billy Boyd (♥), johon olin aika lailla palavasti ihastunut. 13-vuotiaalle tuollainen viaton julkkisihastus oli toki ihan luonnollista, mutta naureskelen silti silloin tällöin muistaessani, kuinka pitkälle fanitus menikään. Annoin Billy Boyd -julisteelle joka ilta suukon ja opettaja takavarikoi pulpetistani sydämillä koristellun leikekirjan. Loppuhuipennus ja esiteinin unelmien täyttymys oli, kun Billy vastasi lähttämääni fanipostiin. Nimmaroitu valokuva on edelleen visusti tallessa, hihii. 

No, fanitus on vuosien varrella lieventynyt ja miltei kokonaan unohtunutkin. LotR-leffat ovat edelleen kerrassaan mahtavia ja Billy edelleen varsin komea skotti. Olin jossain vaiheessa kovasti tykästynyt Billyn bändin Beecaken musiikkiin ja kieltämättä harmittelen, että tämä on viettänyt hiljaiseloa valkokankaalta. 

Viime öinen traileri sai kuitenkin sisäisen fanityttöni nostamaan jälleen päätään. Billyn lauluääntä sai nimittäin kuunnella läpi trailerin, ah ihanaa. E luimisteli vähän kulmiensa alta, kun katsoin silmät kiiluen traileria yhä uudelleen ja uudelleen. Sallittakoon ihmisen elämässä pienet fanityttöhetket edes viiden vuoden välein.

Oletteko te jo nähneet uuden Hobitti-trailerin?

Mitä piditte?

Mitä leffoja odotatte loppuvuodelta eniten?

We gonna let it burn burn burn burn.

Huh hellettä, vähempikin ehkä riittäisi. Ulkolämpömittari näyttää yli kolmeakymmentä eikä sisätiloissakaan ole sen viileämpää. Päivätoiminnan mummot pyörtyilee keinutuoleissa ja minäkin olen tajunnan rajamailla. Suklaakarkit sulavat kulhon reunoille ja aivotkin tuntuvat välillä valuvan hikinoroina pitkin selkärankaa. Ei saisi valittaa, mutta ympärivuorokautinen "saunominen" on kieltämättä aika rankkaa.

Perjantaina pakkasimme autoon kaveriporukan ja kaiken viikonlopunviettoon tarvittavan. Siinä olikin paljon pakattavaa. Suuntasimme hellettä pakoon ihanalle kesämökille metsän katveeseen ja järven rantaan, mutta helle se oli sielläkin vastassa. Kaksi päivää kuluivat silti mitä mukavimmin; hyvää ruokaa ja juomaa, paljon jäätelöä, pihapelejä, saunomista, uimista, veneilyä, itikoita, ampiaisia, epätoivoista kalastusta ja parhaita ihmisiä. 

Nyt yritän tsempata itseäni uutta työviikkoa varten, toivottavasti välillä ripauttaisi vähän vettäkin taivaalta niin emme kuihtuisi mummojen ja pappojen kanssa ihan kokonaan. Onneksi työpaikalla on kolme valtavaa lattiatuuletinta ja jääkaapissa reilusti omenamehua. 

Mulla on enää kolme viikkoa näitä vanhushommia jäljellä, mutta saatan saada uuden työpaikan heti elokuun loppuun. Se ei olisi ollenkaan huono juttu, nyt kun olen päässyt työnteon makuun. Odotan syksyä ja uusia mahdollisuuksia. Odotan syksyn mukanaan tuomaa viileyttä ja tunnelmallisia iltoja, jolloin on vielä lämmintä muttei silti ahdistavaa. Kesä on ihana, mutta tällä hetkellä se tuntuu lähinnä päällekäyvältä. Ehkä osaan ikävöidä sitä sitten syyskuun lopulla.