720 - liian älykäs?

Ostin tosiaan pari viikkoa sitten uuden puhelimen, kun vanha ja pitkään palvellut Nokia E71 alkoi kapinoida vähän liian häiritsevästi. Nettiselailun toimintahäiriöt olisin vielä jotenkin sulattanut, mutta akku oli sen verran kärsinyt ja kivikautinen, että latauspiuhaa piti olla etsimässä parin tunnin välein. Ihan vain pikku vinkkinä: älä pudota puhelinta vesilammikkoon puoleksi tunniksi, vaikka kyseessä olisi minkälainen selviytyjä tahansa...... Marssin siis pienen hinta- ja laitevertailun jälkeen Jätkäsaaressa sijaitsevaan Verkkokauppa.comiin ja hommasin itselleni uuden kapulan. Nyt seuraa pieni (lue: pitkä) raivonsävytteinen selostus siitä, miten älykkäät puhelimet eivät välttämättä aina olekaan kovin älykkäitä.

Mun mielestä puhelin ei saa maksaa yli neljää sataa euroa, mielellään ei edes kolmea sataa. iPhonet sun muut hienoudet oli siis karsittu vaihtoehdoista jo heti alussa, vaikka silittelinkin kaupassa kiilteleviä omenapuhelimia silmät kiiluen. Päädyin valitsemaan Lumia 720:n ja 820:n väliltä, mallit olivat muihin kaltaisiinsa verrattuna halvempia ja minulle täysin riittäviä. Ennen lopullista ostopäätöstä haastattelin myyjää vielä hieman puhelimen sisällöstä ja varmistin, että siitä löytyisivät juuri ne ominaisuudet, joiden takia olin vihdoin valmis vaihtamaan vanhan luurini moderniin, kosketusnäytölliseen älypuhelimeen. 720 on nyt minun.

Väriksi valitsin pirteän punaisen, ja kun ystävällinen myyjä oli naksauttanut leikkurilla sim-korttini sopivan kokoiseksi, pääsin heti tutustumaan uuteen kumpaaniini. Se on kaunis ja kiiltävä, mutta kuoren alla piilee varsinainen pirulainen; osasin kyllä liikkua valikoissa ja hienostihan laite totteli hipaisuani, MUTTA ainuttakaan puhelinnumeroa ei löytynyt puhelimen muistista, vaikka yhteystiedot oli synkronoitu liikkeessä ja mua oli opastettu asiassa ihan kädestä pitäen. Olin päässyt sopivasti Itäkeskukseen asti, kun tajusin etten voi soittaa äidille, en kavereille, en yhtään kenellekään! Eikä nykyään ole tapana luetella numeroita ulkomuistista. Marssin siis fiksuna ja vähän nöyränä tyttönä Saunalahden asiakaspalveluun kysymään "eikö näillä älypuhelimilla voi nykyään enää ollenkaan soittaa?"   

Noh, pienen selvittelyn ja uudelleen käynnistämisen ja resetoinnin ja synkronoinnin jälkeen numerot tupsahtivat näkyviin, mutta listalta puuttuivat kaikki ne henkilöt, joilla ei ole fb-tiliä. Esimerkiksi meidän iskä. Typerä laite oli yhdistänyt aikaisemmin tallennetut numerot mun sähköpostitiliin, jonka tiedot olin tietysti piilottanut, kun en halunnut puhelinnumerolistalle kaiken maailman yhdentekeviä sähköpostitietoja sekoittamaan arkikäyttöä. Jouduin siis nöyrtymään ja hyväksymään sähköpostilistan, kun Lumia ei antanutkaan vapautta valita. Huoh, pää on meinannut seota monen muunkin pikkujutun takia.

Kuten esimerkiksi juuri synkronointi. Omistan MacBookin, eikä Lumia oikein tykkää tehdä yhteistyötä sen kanssa. Kone ei tunnista kännykkää, vaikka yhteyskaapeli on ihan oikein paikoillaan. Musiikin tai kuvien siirtämisestä ei tule siis mitään, vaikka minä raukka varmistelin ostohetkellä raivostuttavan monta kertaa, että omaa musiikkia on pakko päästä kuuntelemaan. Selvitin asiaa ainakin sadasta eri nettilähteestä ja kävin kysymässä apua lukuisista puhelinliikkeistä. No, enpä kysy enää jatkossa. Kamalan epäystävällistä ja ylimielistä palvelua. Suurimmasta osasta vastauksia en edes ymmärtänyt mitään, olisiko mahdollista puhua asiakkaalle selkokielellä, vaikka se olisikin naurettavaa ja jälkeenjäänyttä? Vasta tutussa Applen myymälässä selvisi, että tietokone vaatii päivityksen, jonka jälkeen siihen voi asentaa lisäohjelman, jonka avulla homma pelittää jatkossa. Ja kaikki tämä vain hintaan 17,99e! Lisää rahanmenoa on siis tiedossa ennen kuin tää taistelu on ohitse, uuh. 

Myös äänenvoimakkuuden kanssa saa välillä olla tappelemassa. Soittoäänet tuntuvat raikavan aina joko liian kovalla tai olemattoman hiljaisina, missä on keskiväli? Onhan se ihan kiva, kun The xx:n Intro kajahtaa soimaan täysillä Stockan täpötäydessä hississä, mutta silti.... Oon opetellut selviämään uuden ja älykkään puhelimeni kanssa nyt kahden viikon ajan, ja todennut tän varsinaiseksi viha-rakkaussuhteeksi. Kaikista vaikeuksista huolimatta 720 alkaa kuitenkin vähitellen tuntua oikeasti omalta. Siedän sen temppuja jo paremmin, ja joistain sen taidoista on ollut jopa suurta hyötyä. Älypuhelin taitaa vain olla minua fiksumpi joissain asioissa (älykäs muttei viisas), ja tarvitsen totutteluaikaa päästäkseni samalle aaltopituudelle. Ainakin ollaan yhtä jääräpäisiä molemmat.

Hailuoto, 25.-27.6.

Juhannus kului rauhallisissa merkeissä kotona Mikkelissä, tyhjensin jääkaappia ja täytin vatsaani. Päivät olivat niin helteisiä, että vietin suurimman osan ajasta lasitetulla parvekkeella lukien vanhoja Aku Ankkoja ja ottaen aurinkokylpyjä. En kaivannut oikeastaan mitään sen erikoisempaa puuhaa, oli kiva olla ihan vaan kotona kun pikkuvelikin sai asepalveluksen sopivasti päätökseen juuri ennen juhannusta. Vaikka pitihän sitä silti raahautua satamaan katsomaan veden keskellä kytevää kokkoa. Näkyä todistamassa olivat varmasti kaikki Mikkelin keskustaan jääneet sielut, autioilla kaduilla pyöri päiväsaikaan runsas kourallinen ihmisiä.

Laskin, että kesäkuun loppupuoli ja heinäkuun alku tulevat olemaan täynnä matkustelua, oon jatkuvasti enemmän tai vähemmän reissussa. Juhannuksen jälkeen meidän perhe starttasi roadtripille Ouluun ja parin päivän mittaiselle mökkilomalle Hailuotoon. Tässäpä siis tuhti paketti lomakuvia, pohjoisessa oli ihanteellinen keskikesän valo!

Hailuoto on saari, joten sinne päästäkseen on hypättävä lauttaan. Joskus matka on tärkeämpää kuin perille pääseminen, mutta nyt lauttamatka tuntui kestävän ikuisuuden. Saaren läpi piti vielä ajaa puolisen tuntia ennen kuin Marjaniemen punaiset lomamökit tulivat näkyviin.

Olin kahden päivän ajan ihan kuin paratiisissa; Hailuoto on yksi mun ehdottomista suosikkipaikoista Suomessa, eikä ihan suotta. Pitkä ja hiljainen hiekkaranta, kodikkaat pikkumökit ihan hiekkadyynien takana, kalastajakylä ja majakka, pitkiä lankkusiltoja risteilemässä ympäri saarta. Meidän reissu osui kaiken lisäksi parhaiden hellesäiden kohdalle, ja pahin turistiruuhka oli kadonnut juhannuksen jälkeen. Aamuisin ja iltaisin ranta oli käytännössä meidän ikioma, eikä aurinko laskenut ennen aamuyötä. Ihana pikkuloma, tuonne mennään ensi kesänä uudestaan!

Kuten ylläolevasta kuvasta näkyy, kaiken hauskuuden ohella onnistuin polttamaan jalkani aika kivuliaasti. Hyvä minä, tää ei ollut mikään yllätys tänäkään kesänä. Sain käytännössä ilmaiset ja väliaikaiset ristitatskat jalkapöytiin, tai Tanskan liput niin kuin äiti huomautti. Kuvion alkuperä on hieman hämärän peitossa, en ymmärrä mistä rusketusraidat ilmestyivät kun en pitänyt narusandaaleitakaan jalassa kuin ihan pieniä hetkiä. Joka tapauksessa sattuu, polttaa ja kirvelee, toivottavasti punoitus sulaa vähitellen kauniiksi rusketukseksi.  

I got nothing to do today but smile.

Viime päivät ovat olleet kovin kiireisiä, mutta sitäkin mukavampia. Oon lopettanut työt feissarina, äkillisesti mutta surematta asiaa sen enempää. Äiti tupsahti viikonloppuna yllätysvierailulle Helsinkiin, ja vierailun aikana tuli istuttua monessa pikkuruisessa kahvilassa litkimässä chai lattea, käveltyä  aamutuimaan Merihaassa ja ihmeteltyä kaupungin kauneutta. Lisäksi oon katsonut jälleen kerran Eternal Sunshine of the Spotless Mindin ja joutunut selittämään sen juonikuviota ensikertalaiselle. Ja eilen kävin pelaamassa minigolfia monen vuoden tauon jälkeen. Oon kuulemma ihan kehityskelpoinen, vaikka vedinkin aikamoisia lämäreitä pitkin radan pintaa. Voima ei selvästikään kompensoinut tähtäystaitoa.

Tänään iltapäivällä pakkasin villapaidan selkäreppuun, kesäsäästä kun ei koskaan tiedä, ja suunnistin suorittamaan velvollisuuksia. Listalla oli ainakin reissu Jätkäsaareen ostamaan uutta puhelinta vanhan ja epäluotettavan luurin tilalle, jonka akunkesto on kivikaudelta. Jätkäsaari on jännä paikka; vaikka oonkin asunut Helsingissä jo kolme vuotta, oon edelleen vähän hukassa liikkuessani sillä suunnalla. Kunnon turistina turvauduin Verkkokauppa.comin mainoslehtisessä olevaan karttaan, johon piirretyt nostokurjet tulkitsin virheellisesti kirahveiksi. Puutkin näyttivät aivan tikkukaramelleilta, en tiedä mitä järkeä on merkitä karttaan puita.

Noh, puhelin kuitenkin löytyi. Siirryin älykkäiden ihmisten joukkoon valitsemalla Lumia 720:n, pirteän punaisena. Tuntuupa hienolta, ja vähän myös haastavalta...... Siitä lisää myöhemmin! Samalla reissulla kävin nappaamassa itsestäni uudet 1e hintaiset passikuvat henkilökortin uusimista varten. Halpaahalpaa. On se vaan kumma, miten paljon rehellinen ja ihan mukavan näköinen kansalainenkin voi silloin tällöin muistuttaa paatunutta elinkautisvankia. Löysin myös H&M:n alennusmynnistä (pinkit!) farkkushortsit, entisissä on iso repeämä melkoisen kriittisellä paikalla. Velvollisuuksista tärkein eli myöhässä olevien lainakirjojen palauttaminen sen sijaan on ilmeisesti edelleen mahdoton tehtävä, kohta olisi kai fiksumpaa vain ostaa kirjat itselleen.

Rakkauskengät.

Tänään satoi lähes tauotta ja töihin lähtiessä oli pakko vetää pitkästä aikaa nahkatakki niskaan. Oli kiva päästä pitkästä aikaa pukeutumaan vähän perusteellisemmin kuin pelkkään shortsit + toppi -yhdistelmään, joka sekin on tuntunut pahimpina hellepäivinä aivan liialta. Oon oikeastaan enemmän syksy- kuin kesäihminen, joten huiviin ja huppariin kietoutuminen ei ollenkaan haitannut. Tykkään kerrospukeutumisesta ja erilaisten materiaalien ja kuosien yhdistelemisestä, vaikka olinkin tänään tylsästi mustissa melkein päästä varpaisiin. Varpaissa tosin oli väriä! 

Vettä tuli pitkin päivää ja kadut lainehtivat, mutten edes harkinnut tennareista luopumista. Kävelen luottokengilläni yleensä aina pitkälle alkutalveen asti, kunhan vain villasukat mahtuvat mukaan. Ja kävelen kengät yleensä aina loppuun asti, siihen pisteeseen jossa pohja irtoaa kangasosasta. Eikä rakkaistaan silti ei ole helppo luopua, nämäkin yksilöt ovat palvelleet jo yläasteajoista asti! Kotiin palatessa punaisten Conversejen sisältä kuului tosin epämiellyttävä "lits-läts", raukat joutaisivat ehkä jo eläkkeelle. Tai ainakin tallaamaan kuivia katuja, nää extreme-päivät voisi jättää vaikkapa kumppareiden vastuulle.

Mitä tänään syötäisiin?

Kesä on kivaa aikaa, kun kokkaamiseen ennättää kerrankin käyttää kunnolla aikaa ja lautaselle päätyy joka kerta tuoreita sesonkituotteita. Tai no, melkein joka kerta. Ennen kiireistä työvuoroa on silloin tällöin kätevää napata majoneesiin upotettu kolmioleipä lähikaupasta, ja joskus mikään ei maistu paremmalta kuin baarin jälkeen yöpalaksi syöty kanahampurilainen. Oon silti ylpeä siitä, että onnistun valmistamaan omassa keittokomerossanikin suhteellisen maukkaita annoksia suhteellisen pienellä opiskelijabudjetilla, terveydestäkään tinkimättä!

Paistettua lohta ja feta-kurkku-tomaatti-itu-salaattia.

Kauramakaronia, pestoa ja tonnikalaa.

Banaani- ja mustikkasosetta, macaa, chia-siemeniä, pellavansiemenrouhetta, psylliumia ja karpaloa.

Alimpana tosiaan mun ehdoton suosikkisekoitus aamu- ja iltapalaksi, tuohon päälle vielä luonnonjugurttia ja hunajaa niin avot! Päivä käynnistyy yhtäkkiä ihan eri tavalla, kun vatsa on täynnä hyviä kuituja. Tänäänkin olo oli kumman energinen, vaikka kesäpäivä muistuttikin syysiltaa ja taivaalta ripotteli vettä. Pikku juttuja, sadesäässäkin on hyvät puolensa! Voi istuskella kahviloissa tai pelata lautapelejä, niin tai tiskata valtavaksi paisuneen tiskivuoren.....

Hello sunshine.

+30 astetta ja feissaaminen ulkona auringonpaisteessa = palaneet olkapäät ja hummerinpunainen nenä. Auts, tänä kesänä olin ajatellut ruskettua kivuttomasti, mutta enpä tainnut onnistua. Aurinkoihottuma ja auringonpistokset alkavat olla arkipäivää, ja oon pakon edessä oppinut tykkäämään kivennäisveden mausta. Lämpö uuvuttaa ja saa olon tuntumaan veltolta, mutta stressitaso on luultavasti ainakin 100. Piilotan sen hymyn alle ja yritän olla ajattelematta asioita, joiden eteen en itse pysty mitään tekemään. 

Oon työssä, josta tykkään ja jonka tiedän tekevän hyvää, työkaverit on kivoja ja opin joka päivä jotain uutta. Silti viime viikot on tuntuneet ihan käsittämättömän raskailta. Leikittelenkin ajatuksella, että heittäytyisin kesätyöttömäksi ja viettäisin aikani lojumalla rantahietikossa hyvän kirjan ja viinirypäleiden kanssa. Toistaiseksi tosiaan vain leikittelen, sillä opintotuki on lakannut rikastuttamasta mun tiliä eikä Monopoly-raha tietääkseni kelpaa maksuvälineenä ruokakaupassa.

Lukuvuosi paketissa.

Hohoo, ensimmäinen lukuvuoteni sosionomiopiskelijana on nyt takana päin! Kävin viime torstaina tenttimässä viimeisen uusintatentin aiheesta "tutkimus- ja kehittämistoiminta", ja oon onnellinen että se kauhukokemus on nyt ohitse. Luku-urakka eteni kovin hitaanlaisesti, en osaa nykyään syventyä kirjoihin tai etenkään näin kuivaan aiheeseen. Olisin mieluummin käyttänyt aikaa Bejeweled Blitzin pelaamiseen tai johonkin muuhun yhtä oleelliseen oheistoimintaan, mutta pääsin silti jopa puoleen väliin tenttikirjallisuutta. Ja tenttikin sujui yllättävän kivuttomasti, vähän eettistä pohdintaa ja maalaisjärjen käyttöä.

Olin viikonloppuna pikareissulla Jyväskylässä, pääsin pitkästä aikaa moikkaamaan lukioaikaisia kavereita. Vaihdettiin kuulumisia ja kulutettiin tanssilattioita. Sunnuntaina entisestään yltynyt lämpöaalto iski porukan aika tehokkaasti kanveesiin, mutta onneksi ei tarvinnut tehdä muuta kuin lojua parvekkeella siemailemassa jääteetä. Junamatka Helsinkiin sen sijaan oli vähän nihkeä, antiikkisessa pikajunassa ei millään meinannut vaihtua ilma ja pikkuvauvat huusivat hikisinä. Yritin vajota horrostilaan, mutta pelkäsin nukkuvani Tampereella tapahtuvan junanvaihdon ohitse. 

On aina ihanaa palata takaisin omaan kotiin, omien tavaroiden luokse ja päästä käpertymään yöksi omaan sänkyyn. Reissaaminen käy silloin tällöin vähän voimien päälle, mutta pieni maisemanvaihdos teki tähän väliin hyvää; ensi viikolla aion nimittäin ahkeroida suurimmaksi osaksi vain töissä.