Can music save your mortal soul?

Paistoin eilen täydellisen muotoisia banaanipannukakkuja neljännen peräkkäisen vapaapäivän kunniaksi ja olin jostain kumman syystä hurjan hyvällä mielellä. Tänään mieli vain parani entisestään, vaikka lumi olikin muuttunut loskaksi ja HSL hidasteli parhaansa mukaan. Ripaus kevättä on jo ilmassa, keuhkoissa ja korvissa. Tein uuden soittolistan koulumatkoja varten, se on täynnä energisiä ja tsemppaavia biisejä, just hyviä.

Allekirjoittanut fiiliksissä kotiseutufestari Jurassic Rockissa 2011.

Huomasin, että mulla on aivan järjetön ikävä unohtumattomia keikkakokemuksia, vaikka oonkin ravannut bändien perässä ihan kiitettävästi läpi syksyn ja alkutalvenkin. Kalenteriin on merkitty lähikuukausille jo ainakin Patrick Wolf, Biffy Clyro, The Killers ja Two Door Cinema Club, ei paha laisinkaan. Odotan silti jatkuvasti niitä elämää suurempia bändejä; ainakin Florence + The Machine aiheuttaisi pienessä sydämessä varmasti jonkinasteista eteisvärinää upeudellaan, kesästä 2010 tuntuu olevan ikuisuus.   

Noh, tämän päivän ruokatuntikeskustelumme käsitteli yllättäen kesän laajaa festaritarjontaa, joka näyttää jo tässä vaiheessa paremmalta kuin hyvältä. Ai jai, kyllähän sitä pitäisi päästä näkemään Hot Chip, Sigur Rós ja Crystal Castles. Kun iltapäivä oltiin kärsivällisesti istuttu tukkoisen puuduttavalla tutkimus- ja kehittämiskurssilla, oli pienen palkinnon vuoro. Sanoista tekoihin; ei mennyt montakaan hetkeä siihen, että kaveri oli mennyt ja tilannut meille talvihintaiset kolmen päivän liput tulevaan Ruisrockiin. Tykkään tämmöisestä spontaaniudesta ja oon lievästi sanottuna fiiliksissä! Heinäkuu voisi tulla jo pian, en millään jaksaisi odottaa. Tai jaksanpas, tämän voimin selviydyn vähintään vappuun asti.

Liikaa vapauksia.

Kolmas peräkkäinen vapaapäivä menossa. Miten nää voikin tuntua niin ihmeellisen kuluttavilta, vaikken edes tee oikeastaan yhtään mitään? Pari hassua koulupäivää viikossa saavat melkein unohtamaan, että opiskelijoitahan tässä ollaan. Työpöydällä odottaa koskematon kirjapino, joka pitäisi ilmeisesti kahlata läpi ennen tämän opintojakson loppua, mutta ajatus harhailee ihan muihin suuntiin. Keskittymiskyky on ihan kadoksissa ja mitä typerimmät sijaistoiminnot säätelevät päivää. Aikaa tuntuu olevan ruhtinaallisesti, joten käytän sitä tällä hetkellä vanhojen Image-lehtien selaamiseen, uusien teemakujen maisteluun, ikkunalaudalla olevien viherkasvien nyppimiseen ja jääkaappimagneettien uudelleen järjestämiseen. Tärkeitä juttuja, ehdottomasti!

Pitäisi kai olla onnellinen, kun elämä ei juuri nyt pyöri minuuttiaikataulujen ja kalenterimerkintöjen ympärillä, mutta en osaa olla kovin tehokas käskemättä. Omat käskyni eivät ole tarpeeksi vakuuttavia. Toisaalta, miksi aikaa pitäisi aina olla käyttämässä kovin aktiivisesti? Ehkä nää on niitä hetkiä, jotka on tarkoitettu kulutettaviksi, tai vielä parempaa: kuluviksi. Kaikki on hetken tässä, välillä tekisi hyvää keskittyä ihan vain olemaan ja nauttia suunnittelemattomuudesta. Kaadan itselleni lisää teetä.

Peer Gynt.

"Jos kävelee ajatuksissaan, voi helposti kompastua vaikka juuri nyt." 

Arvatkaa mitä oon tehnyt viimeiset pari päivää, tai ainakin yrittänyt tehdä? Tutustua Peer Gyntiin.  Ensivaikutelman perusteella kyseessä on harvinaisen itsekeskeinen ja harhainen jätkä, jonka identiteettikriisin takia meinaan välillä menettää hermoni. Kyseinen näytelmä on tänä vuonna Teakin ohjauspuolen eli O:n ennakkomateriaalina, ja oon innolla jättämässä hakupaperit tänäkin keväänä. Nyt aletaan elää niitä aikoja kun tehtäviin pitäisi alkaa tarttua ihan konkreettisesti. Ibsenin tuotannosta itselleni tutumpia ovat lähinnä Nukkekoti ja Villisorsa, joten nyt ollaan ihan uuden tekstin äärellä. Ehkä suhteeni Gyntiin paranee viettämällä runsaasti "laatuaikaa" tekstin parissa, uskon että löydän siihen ajan kanssa tuoreen näkökulman. 

Tänään kulutettiin runsaasti aikaa juomalla teetä kaveriporukalla mun keittiössä, siinä sivussa työstettiin yksi hankesuunnitelma ja vaihdettiin mun ikkunatähteen lamppu. Sen uroteon suorittamiseen vaadittiin kaksi sosionomia.

Haalarihommia.

Eilen pukeuduttiin taas pitkästä aikaa haalareihin ja juhlittiin vuoden ensimmäiset koulubileet, Back 2 School järjestettiin missäpä muuallakaan kuin Onnelassa. Aika moni luokkakaveri suorittaa parhaillaan työharjoittelua, joten keskiviikkoisin tulee harvemmin lähdettyä isommalla porukalla yhtään minnekään. Onneksi meitä poikkeustapauksiakin löytyy ja kaiken lisäksi torstaisin opetusta on vain iltapäivisin, hyvä diili! Epämääräiset kuumetaudit tosin verottivat osallistujamäärää entisestään, joten tällä kertaa meitä lähti liikkeelle huima kahden ihmisen edustusjoukko.

Alkuillasta pelattiin innokkaasti Buzz-visailua ja pääsin osoittamaan valtavan tietämättömyyteni vähän joka aihealueella. Tiedän kyllä, että oselotti on kissaeläin, mutta kisajännityksen yhteydessä sellainen unohtuu. Oli harvinaisen hauska ilta, haalarit jalassa fiilis on aina jotenkin erityisen riemukas. Tänä aamuna fiiliksestä oli jäljellä enää rippeet, taisin napata kotimatkalla itselleni pienen flunssan.

Tahtoo takkutukan!

Kuten kuvasta näkyy, projekti "takkutukka" etenee hitaasti mutta varmasti. Tällä hetkellä lisäkarvat eivät tosin ole vielä päässeet päähän asti. Oon oivaltanut parhaan tavan sinetöidä takut; suoristusrauta on loistava apu. Suoritan parhaillani yhteiskunnallisen vaikuttamisen verkkokurssia, ja reilun tunnin mittaisen luentotallenteen aikana oli kätevää tarttua kampaan ja keskittyä kuuntelemisen ohella kuitunipun terrorisoimiseen. Tämän päivän takutussaldo oli silti aika huono, vain kaksi patukkaa. Laskeskelin, että tällä tahdilla saisin takut kiinnityskuntoon ehkä ensi viikon alkuun mennessä, mutta voi olla että sosiaalinen elämäni tulee väliin. Ihan hyvä vaan, lievä mökkihöperyys meinaa päästä valloilleen näiden laiskuripäivien yhteydessä. 

It is such a secret place, the land of tears.

Viime päivinä olen tuntenut oloni kovin irralliseksi. Tärkeissä ihmissuhteissa on tapahtunut muutoksia, joiden on ollut pakko tapahtua, mutta en ole edelleenkään ollenkaan varma siitä, ovatko ne olleet hyviä vai huonoja muutoksia. Tulevaisuus näyttää ja uskon vahvasti kohtaloon; asiat tapahtuvat syystä, kaikella on tarkoituksensa. Olo on kuitenkin välillä niin turta, että saatan unohtua pitkiksi ajoiksi omiin ajatuksiini enkä välttämättä muista hymyillä. Onneksi hyvät ystävät ja Amélie -soundtrack pelastavat aina.

Vietän parhaillaan nautinnollista neljän päivän viikonloppua, ja olen tähän mennessä oikeastaan vain nukkunut, syönyt ja haahuillut neljän seinän sisällä päämäärättömästi. Yöunet ovat venähtäneet pitkälle iltapäivään ja vastaavasti nukahtaminen menee aamuyöhön. Luulen, että tää väliaikainen talvihorros on merkki siitä, että nyt pitää pysähtyä. Ihan ajatuksen ja tekemisen tasolla. Ajattelinkin ottaa nämä päivät pitkästä aikaa ihan vain itselleni, silloin saa maata olohuoneen matolla meritähtiasennossa niin paljon kuin huvittaa. 

Ulkolämpömittarissa on pelottava lukema, -21C, mutta jugurtti on loppunut jääkaapista ja minun on uhmattava pakkasta iltapalan takia. Voisinpa rakentaa naruhissin oman ikkunani ja kadun toisella puolella olevan Alepan välille, välillä nää muutamatkin kävelyaskeleet tuntuu hirveän vastenmielisiltä. Toivottavasti vihanneshyllyltä löytyy halpoja bataatteja, tilanne vaatii sosekeittoa!      

23.

Miulla oli lauantaina synttäripäivä, oon nyt ikäloppu 23-vuotias. Haha, eipä sittenkään, tää luku tuntuu nimittäin oikein sopivalta ja ikäkriisiltäkin taidettiin tällä kertaa välttyä. Varsinaiset juhlat juhlittiin riehakkaasti kaveriporukalla jo viikko sitten, mutta posti on tuonut tasaiseen tahtiin onnitteluja ja pieniä muistamisia. Tänään iltapäivällä kävelin kotiin pieni paketti kainalossani, sieltä löytyi kummitädin neuloma kaulahuivi ja pähkinäsuklaata, niin ja kummipojan lähettämä kortti. Äiti puolestaan oli löytänyt kotoa lipastonlaatikosta mun historialliset irtileikatut rastat vuodelta 2008 ja pakannut ne paksuun kirjekuoreen. Kohtasin siis eteisen matolla palan 18-vuotiasta Lauraa!

Luokkakaveri tupsahti tänään iltapäiväteelle ja toi mukanaan ison lahjapaketin, olin totaalisen kikseissä kun paperin sisältä paljastui vedenkeitin. Vedenkeitin! Mitä luksusta! Oon tähän asti keittänyt vettä näppärästi mikrossa, mutta nyt mun pikkuinen keittokomero sai uuden perheenjäsenen. Oon juonut tänään jo viisi mukillista omenateetä ja vältellyt samalla tenttikirjaa, päihdepolitiikka ei nyt jostain syystä oikein nappaa. Odotan kai sitä ihmettä kun kirja lukee itse itsensä, luotan ja toivon että se hetki tulee pian.          

Paluu arkeen.

Voi apua, oon näköjään jättänyt blogin heitteille kokonaiseksi kahdeksi kuukaudeksi! Asiaan on tehtävä muutos. En aio alkaa selostaa kaikkea sitä, mitä viime aikoina on tapahtunut, vaan tyydyn lyhyesti toteamaan, että pienistä ansakuopista huolimatta elämä on kyllä oikein jees tällä hetkellä. Hym hym hymyilen, enkä osaa enää stressata samoista asioista kuin vielä vuosi sitten. Tässä ja nyt on erittäin hyvä, ellei jopa täydellinen.

Oon palannut Mikkelissä vietetyn joululoman jälkeen takaisin pääkaupunkiseudulle opiskelujen pariin, oli jo aikakin. Oon kai onnistunut kehittämään jonkinlaisen riippuvuussuhteen kaikkiin mun rakkaisiin sossuystäviin, että kahden viikon irtiottokin aiheutti jo vakavia vieroitusoireita. Helsinki tuntuu taas entistäkin enemmän kodilta, kaikki kadut ja junat ja kahvilat ja ihmiset. En harrasta uuden vuoden lupauksia, mutta tiedän että tästä vuodesta tulee edellistäkin loistavampi. Kaikki ennusmerkit ovat kohdallaan.

Liikuntakin on tullut taas kuvioihin mukaan. Säännöllinen baaritiskiltä toiselle juoksentelu ei yllättäen kuluttanutkaan kaloreita vaan lisäsi niitä, ja mun kestävyyskunto perustui loppusyksystä lähinnä siihen, kuinka monta tuopillista jaksan tyhjentää illan aikana. Ennätin kehittyä aika hyväksi. Löysin kuitenkin uuden suosikkilajin Piloxingista, eli nyrkkeilyn ja pilateksen yhdistelmästä. Minusta tulee vielä seuraava Muhammad Ali, vaikka toistaiseksi taistelenkin vain varjoani vastaan.

Ja kuten kuvasta näkyy, muutoksia tapahtuu myös päälaella. Takkutukka on tulossa neljän vuoden tauon jälkeen takaisin, ensimmäiset patukat on jo pyöritelty ja ensi viikolla on luvassa lisää takuttamista, kun posti tuo mukanaan paketillisen rastakuitua. Arvatkaa vaan oonko innoissani, ehkäpä.