Liima, sakset, paperi.

Löysin eilen siivotessani kirjahyllyn perältä vanhan leikekirjani. Voi sitä riemua, kun selailin sivuja ja silmien eteen ilmestyi toinen toistaan muistorikkaampia juttuja. Leikekirja, tai scrapbook, niin kuin luokkatoveri ystävällisesti valisti, on ilmeisesti palvellut hyvin tarkoitustaan ja kerännyt sisäänsä jos jonkinlaista lehdistä leikeltyä sälää. Varsinainen crapbook, haha. Oon kai aloittanut sen tekemisen joskus yläaste- ja lukioaikoinani, siihen viittaisi ainakin se fakta, että yksi aukeama on pyhitetty skottinäyttelijä Billy Boydille.... Ah niitä aikoja. Muistaakseni myöhemmässä vaiheessa elokuvahistorian aamuluennoilla oli mukavasti aikaa leikellä Metro-lehdestä epäolennaisuuksia. 

En tiedä, millä perusteella oon näitä kokonaisuuksia aikoinani laatinut, mutta kieltämättä nää jaksaa naurattaa edelleen. "Dear Walter, en uskalla pissata julkisesti. Voiko minusta silti tulla pornotähti?"

Vähän kutkuttaisi aloittaa skräppääminen uudestaan, nyt kun katselin vanhoja tuotoksiani. Harrastushan on sinänsä helppo ja armollinen, ettei välineiden tarvitse olla kovinkaan kummoisia ja hommaa voi tehdä just silloin kun huvittaa ja ehtii. Ja leikkely on täydellinen rentoutumiskeino; kunhan bongailee kiinnostavia pintoja, värejä, kuvia ja sanoja ja sommittelee niin kuin silmä tykkää. 

Voisin minäkin huutaa: "Olen elossa!"

Hei ihmiset ja anteeksi tämä lyhyehkö blogihiljaisuus! Oon viime viikkoina suorastaan lentänyt paikasta toiseen ja tapahtumat ovat vain seuranneet toistaan. Rokkasin yhden mainion viikonlopun Ruisrockissa ja heti seuraava viikko kuluikin Italiassa, Rooman ja Napolin katuja tallaten. Tuntuu, etten osaa olla ollenkaan paikoillani nyt kun kotiuduin taas Suomeen, sydän taisi jäädä maailmalle. Sitä paitsi lentokoneesta Helsingissä poistuttaessa kasvoja vasten iski kammottava syystuuli.... mitä ihmettä, heinäkuun puolessa välissä? Kaipaan lämpöä ja iloisia ihmisiä, hyvää ruokaa ja kulttuurielämyksiä. Toivottavasti seuraavaa reissua ei tarvitse odottaa kauaa ja pääsen hakemaan sydämeni pian pois!

Kotiutumiseni on siis tapahtunut vähän hitaanlaisesti, suurin osa matkakuvistakin on vielä toisten ihmisten kameroissa. Laitan raporttia tänne sitten, kun oon saanut kuvat omalle koneelle, mutta sitä odotellessa voin lyhyesti kertoa, mitä oon puuhaillut tässä lähipäivinä: 

- Aloitin pienen tuunausprojektin! Löysin täältä helpohkon mallin koristeleikatun t-paidan tekemiseen. Jopa tälläinen kärsimätön ja ohjeiden lukemiseen turhautuva näprääjä onnistui ihan kiitettävästi, lopputuloksesta saatte kuvia heti kun rekrytoin jonkun nappaamaan kuvan mun selästä!

- Italian reissun jälkeen voisi luulla, että pasta olisi vähäksi aikaa pois ruokalistalta. No, kotiin palatessa keittiön kaapeista ei yllättäen löytynytkään kovin erikoisia raaka-aineita. Myös into yhtään haastavampiin kokkailuihin on harmillisesti kadonnut. Oon siis onnistunut kehittämään viikon sisällä toinen toistaan erikoisempia makarooniruokia, perinteisestä pestopastasta aina niinkin extremeen kuin kauramakaroonia hampurilaiskastikkeen, salaatin ja ruisleivän kera.

- Lakkasin myös pitkästä aikaa kynnet, paholaisen punaisiksi! Huomatkaa tyylikkäät rusketusraidat, jotka eivät pääse tasoittumaan luultavasti koko kesänä.

- Lisäksi oon innostunut kirjoittamisesta ihan uudella tavalla, työn alla on nimittäin tällä hetkellä laajempi fiktiivinen proosateos. Valvon aamuyöhön, koska teksti luistaa parhaiten puolenyön jälkeen.  Googlesta ja Wikipediasta on tullut mun parhaita ystäviä, ja välilehdet täyttyvät mitä oudoimmista lähteistä, kun teen taustatutkimusta faktojen selvittämiseksi. Juonikäänteet tunkeutuvat mun uniin ja saatan saada keskellä kassajonoa niin innostavia ideoita, että ne on pakko kirjoittaa välittömästi kännykän muistiinpanoihin. Kamalaa, mutta kuitenkin niin äärettömän ihanaa!    

Kirje polkupyörävarkaalle.

Arvoisa (anteeksi, korjaan: alhainen) polkupyörävaras, 

toivottavasti olet nyt kovin iloinen ja ylpeä teostasi. Varmasti aivan hypähtelet tälläkin hetkellä onnistumisen riemusta, sillä olethan saanut haltuusi jotain ainutlaatuista. Kun kävelin tänään sisäpihan pyörätelineitä kohti, en löytänytkään muiden pyörien seasta omaani. Rakas kirkkaansininen Joponi oli kadonnut, vain etupyörä odotti surullisena paikoillaan. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun kohtaan tälläisen tragdian. Helsingissä asuessani olen jo kolme pyörää menettänyt, pyörä per vuosi. Tämä on tuttu juttu, täällä vaihtaa kulkupelit nopeasti omistajaa, laillisesti tai laittomasti.

En aio jäädä suremaan tapahtunutta, koska rahallinen tappio ei kohdallani ollut suuri. Olin onnistunut ostamaan Jopon itselleni vain 40e hintaan, mutta kyllähän tämmöinen tragedia vituttaa ja kovasti. Jopolla on ajettu monta mukavaa välimatkaa, se on palvellut hyvin. Uuden pyörän hankkiminen kuluttaa jo ennestäänkin aivan tarpeeksi niukkaa budjettiani. Saat minut epäilemään lukittujen sisäpihojen turvallisuutta. Pakotat minut käyttämään bussiliikennettä. Ennen kaikkea: sinä veit jotain minulle kuuluvaa. Olen siis kohdannut vääryyttä, ja haluan oikeudenmukaisuuden toteutuvan.

Toivonkin, että oikeus toteutuu ja saat aivan järjettömän kivuliaat peräpukamat fillaroidessasi pitkin Helsingin katuja tänä kesänä. Satula ei ole ehkä mukavimmasta päästä, tulet sen kyllä huomaamaan. Tälläinen hento opiskelijaneito on sen kyydissä ihan kevyesti keikkunut, mutta luultavasti sinun tapauksessasi kyse ei ole kenestäkään hennosta tai kevyestä, vaan pesunkestävästä, raskasrakenteisesta ryöväristä. Vaikkei rikos painaisikaan omaatuntoasi, ainakin se tekee sinut erittäin rumaksi.

Ja jottei asia vain jäisi epäselväksi, niin

HAISTA PASKA 

terveisin, Laura

(Pyörän saat tietysti palauttaa takaisin alkuperäiseen osoitteeseensa, mutta epäilen ettei kaltaiseltasi henkilöltä löydy pokkaa sellaiseen tekoon. Ja kyllähän se vaatisi hieman sydäntäkin.)