You get up, you get down and you try it again.

Viime päivinä oon viettänyt äärettömyystatuointini 2-vuotispäivää, hengittänyt keuhkojen täydeltä kevättä, kuunnellut paljon Coldplayta, hymyillyt hymyileville mummoille, keskustellut ratikkamatkalla sivistyneiden humalaisten kanssa kulttuurista, värjännyt graffitinharmaata juurikasvuani, juonut halpaa päärynäsiideriä Kalliossa, kärsinyt älyttömästä kissanpentukuumeesta ja istunut iltaisin teatterin takahuoneessa lukemassa harvinaisen pitkästyttävää pääsykoekirjaa. Ja lahnaillut sohvannurkassa teemukin kanssa katsomassa Muumeja.

Lisäksi oon hakenut raivokkaasti töitä. Oon tosiaan ollut nyt viimeiset puoli vuotta Q-teatterilla assaroimassa, ja nyt olisi aika etsiä uutta tekemistä. Valitsin syksyllä työharjoittelun suurien rahasummien sijaan, ja vaikka kokemus olikin äärimmäisen opettavainen ja nautinnollinen, voin sanoa ettei pelkän työmarkkinatuen varassa eläminen oo mitenkään herkkua. Sitä edeltävän puolivuotisen tein palkkatuella päiväkotiapulaisen hommia, ja oonkin välillä kovasti ikävöinyt Kimble-pelejä ja satuhetkiä.

Nyt kun hommat Q:lla alkaa olla loppusuoralla, mielessä on pyörinyt ajatus siitä että voisin vaihtaa mun näyttämömiehuuden taas tarhatätiyteen. Mulla on sen verran typerä supermoraali, että haluan oikeasti ansaita rahaa tekemällä palkkatyötä, vierastan ajatusta sossusymbioosista ja kaipaan arkeen säännöllisyyttä. Tää köyhänä lomailu on nimittäin aika lamaannuttavaa. Siispä tartuin yhtenä aamupäivänä tylsyyksissäni puhelimeen ja aloin soitella puhelinluetteloa läpi. Alan kai olla jo sen verran pro tyrkyttämään itseäni, että heti toisessa paikassa tärppäsi. Kiljuin oikeasti riemusta kun mulle luvattiin apulaisen paikka kivasta eskariryhmästä. Kunnes. Koin takaiskun.

Voisin nyt kirjoittaa pienoisromaanin siitä kuinka hirveitä vääryyksiä oon kokenut rehellisenä työnhakijana ja kuinka monimutkainen byrokratiaviidakko on, mutta en kirjoita. Sen sijaan tyydyn toteamaan että nää järjestelmät ei kyllä kauhean hyvin tue opiskelupaikattomien nuorten työllistymistä, kun joka paikassa kuulutetaan tutkintojen perään tai sitten yksinkertaisesti vaaditaan toimimaan puoli-ilmaisena työvoimana. Mun unelmapaikka kaatui siihen karuun faktaan että "ai pitääks meidän maksaa sulle palkkaa, no ei tää juttu sit käy". Miksi kukaan enää palkkaisikaan oikeaa työntekijää, kun joku muu tekee kuitenkin saman duunin ilmaiseksi. Ei näköjään riitä, että sopivat työt on piilossa kiven alla, kun niistä joutuu kieltäytymään sen takia että leveämmin elää olemalla tekemättä yhtään mitään. Harmi ettei maailma toimi Monopoly-rahalla. Täytyy kai vaan pikkuhiljaa opetella sylkemään kattoon.

Paitsi etten oo vielä luovuttanut. Päinvastoin. Työnhakuraivo saa tällaisesta vaan lisäkipinän. Siinä sivussa oon opetellut juomaan kauramaitoa (nestemäistä kaurapuuroa, nam!) ja heräämään viimeistään puolenpäivän aikoihin, unirytmini on tällä hetkellä jostain toisesta ulottuvuudesta.