Like the wind, like the deer.

Sain viikonlopuksi yövieraita Jyväskylästä, kun lainasin keittiön lattiaa parille kaverille. Eilen oli mukava istuskella italialaisessa ravintolassa ja täyttää vatsaansa tulisella kanapastalla, ja illalla nautiskeltiin vielä District 9:stä hedelmäkarkkien kanssa. Tänään syötiin aamupalaksi raidallisia donitseja, nam. Iltapäivän kaupunkikierrokseen mahtui ripaus kulttuuria (esittelin Ateneumin ja Kansallisteatterin julkisivut), elämyksiä (kyllä, ulkopaikkakuntalaisille ratikkamatkat ovat harvinaista herkkua) sekä näyteikkunoihin kurkkimista.

Ja siis munhan ei pitänyt ostaa yhtään mitään. Sanoin etukäteen, että mun olisi kai parempi pysytellä hyvän välimatkan päässä alennusmyynneistä, mutta lähdin sitten kuitenkin shoppailukaveriksi. En tarvinnut yhtään mitään, mutta halusin kyllä sitäkin enemmän. Ensin suunnittelin pitäväni kädet tiukasti taskuissa koko reissun ajan, mutta yllätys, eipä onnistunut. Haluaminen vaihtui pakonomaiseksi tarpeeksi omistaa siinä vaiheessa kun suloinen peuraprinttinen kangaskassi vei mun sydämen. Laittakaa peuran kuva vaikka leikkuupuimurin kylkeen niin oon sulaa vahaa.

Löysin onnekseni myös kauan ostoslistalla olleet gladiaattorisandaalit, ja kuten aikoinaan kävi nahkatakkien kanssa, nytkin tielle osui kaksi lähes samanlaista täydellistä yksilöä! Edessä on tuskallinen ja harkintaa vaativa karsintakävely olohuoneen matolla, jalat ovat kotonaan molemmissa kengissä. 

En pystynyt vastustamaan myöskään Glitterin ystävänauha-epidemiaa, nyt ranteessa keikkuu äärettömyyden lisäksi pari värikästä lankaa. Aion määrätä itselleni toistaiseksi voimassa olevan ostokiellon, katsotaan kuinka kauan onnistun välttelemään materian soidinhuutoja. Ehkä yritän ajatella minimalistisia ajatuksia.