I wanna have a moustache.

Katselin eilen innokkaasti Euroviisuja ja tuhosin samalla jännityksessäni megapussillisen sipsejä. Puoli kiloa päivässä, eikös se niin mene? Sydän pamppaili ihan oikeasti aika kovissa lukemissa, kun odotin Suomen esiintymisvuoroa. Eiväthän viisut tietenkään mikään maailmankaikkeuden vakavin kilpailu ole, mutta pieni kihelmöivä jännitys pistelaskentaan silti aina liittyy. Että päätyykö Suomi jälleen jumbosijalle, ymmärtääkö Eurooppa ollenkaan musiikin päälle vai jääkö jokainen kosiskelemaan naapurimaitaan.

Veikkasin etukäteen kärkiviisikoksi Itävaltaa, Ruotsia, Armeniaa, Unkaria ja Norjaa. Aika nappiin meni, järjestys oli tosin vähän erilainen ja Alankomaat kiilasi väliin kakkoseksi. Norjan nallekarhumainen, laulava puuseppä jäi vähän kauemmaksi, mutta siitäkin huolimatta äänestystulos oli mielestäni tänä vuonna kerrankin aika osuva. Kammottavat biisit jäivät hännille San Marinoa lukuunottamatta ja Suomikin pärjäsi kerrassaan mukavasti. Eniten iloitsin silti Itävallan voitosta, Conchita Wurstin esitys ja olemus aiheutti kylmiä väreitä useaan otteeseen. Ranskan pojat olisivat kovasti halunneet viikset, mutta kyllä se parta tänä vuonna oli eniten pop.

Jokin tuossa parrakkaassa naisessa on yhtäaikaa hirveän lumoavaa ja häiritsevää. Olisiko se sitten juuri tuo parta? Tai se, että noin maskuliininen "nainen" voi olla sata kertaa paremman näköinen kuin monet naiset? En tiedä, onko Conchita enemmän komea vai kaunis. Mutta hiton hyvän näköinen kuitenkin. Löysin muuten arkistojen kätköistä kuvan itsestäni partaan sonnustautuneena. Samaa näköä havaittavissa, eikö vain? Vuosi taisi olla 2011 ja kyseessä oli harrastajateatterin näytös. Silloin tällöin parta kuuluu kaikille. Olen myös täysin vakuuttunut, että jos olisin mies, en todellakaan ajaisi partaani. Eläköön parrat, viikset, ja kaikenlaiset leukakarvat!