Eilinen itsenäisyyspäivä sujui omalta osaltani varsin perinteisissä merkeissä. Joulukalenterin luukustakin tuli yllätyksettömästi siniristilippu. Sytytin kynttilöitä ikkunalaudalle, katselin televisiosta itsenäisyyspäivän paraatia (joka tuli tänä vuonna kotikaupungistani Mikkelistä!) ja valmistauduin itsenäisyyspäivän juhlavastaanottoon lakkaamalla kynteni punaisiksi. Meidän perheellä on ollut vuodesta toiseen tapana tehdä linnan juhlien kunniaksi pienillä Suomen lipuilla varustettuja leivoksia ja nautiskella niitä lähetyksen lomassa. Nyt kun asun jo omillani, perinne on minun osaltani päättynyt. Vähän kyllä kirpaisi, kun äiti lähetti kuvan herkullisista täytekakkupaloista samanaikaisesti, kun minä keitin täällä kukkakaalia.... noh, olin hengessä mukana.
Televisioidut juhlallisuudet olivat tänä vuonna mielestäni edellisiä paremmat, olin ihan fiiliksissä Tampereella järjestetystä juhlakonsertista ja taisin kyynelehtiäkin pariin otteeseen Vesku Loirin laulaessa. Olen kai ollut viime päivinä vähän ylenpalttisen sentimentaalinen, näitä naisena olon miinuspuolia. Mutta oli mikä tahansa aika kuukaudesta, Finlandia-hymni avaa kyynelkäytäväni takuuvarmasti. Olen yksi niistä, joka toivoisi hartaasti kansallislaulun vaihtamista Sibeliuksen mestariteokseen; minulle hymni tiivistää Suomen syntyvaiheet ja itsenäisyyden voiman ilman sanojakin. Koko kansa tuntui meuhkaavan Silver Gynisen takia, mutta illan kohokohta oli silti Tuntematon sotilas, aina yhtä mainio kuvaus itsenäisyyden ensiaskelista. Onneksi ikivanha kuvaputkitelkkarini kesti elokuvan ajan, jättiläisen päivät ovat nimittäin uhkaavasti päättymässä lähitulevaisuudessa.
Ennen nukkumaanmenoa tuijottelin vielä ulos pimeään ja mietin, kuinka hyvä onkaan elää maassa, jossa arkiset huolenaiheet ovat loppujen lopuksi aika pieniä. Lämpimän peiton alla tuntui siltä, että kaikki on kohdallaan, ulkona eivät jyränneet tykit ja panssarivaunut vaan kodikkaat autot ja yöbussit. Oli turvallista ja rauhallista nukahtaa ilman pelkoa tai epävarmuutta huomisesta. Sellaisesta kannattaa olla onnellinen. Onnea siis Suomi, 96 vuotta on hieno ja kunnioitettava ikä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti