Tunnen itseni tällä hetkellä aika stressaantuneeksi, joululoma tulee todellakin tarpeeseen. Onneksi joulu itsessään ei aiheuta juurikaan stressiä; me ollaan sovittu perheen kanssa, ettei maailma kaadu, jos joulukuusi on eri puolella olohuonetta kuin viime vuonna. Lahjoja ei välttämättä tarvitse ostaa ja tärkeintä on nauttia hyvistä ruoista ja toisten seurasta. Toimiva systeemi, viime joulu sujui ainakin paljon vähemmällä riitelyllä, kun asioista ei otettu turhan suuria paineita. Itselleni riittää varsin hyvin, jos saan syödä suklaata viltin alla ja katsoa televisiosta jouluohjelmia kynttilänvalossa.
Rouva Rygseck kärsii hengenahdistuksesta.
Olenkin yrittänyt kehittää stressinpoistokeinoja myös arkeen, ettei elämä muuttuisi väkinäiseksi suorittamiseksi ja velvollisuudet ahdistaviksi. Välillä on hyvä tehdä pieni irtiotto stressaamisesta ja unohtaa mielessä pyörivät ajatukset ihan kokonaan. Parhaaksi ratkaisuksi olen huomannut aivotoiminnan lamaannuttamisen televisiosarjoja ja leffoja tuijottamalla. Parhaiten rentoudun juuri sellaisten ohjelmien parissa, jotka olen nähnyt satoja kertoja, sillä silloin katsomiseen ei oikeastaan tarvitse lainkaan keskittyä. Kun osaan juonen ja vuorosanat melkein ulkoa, voin välillä mennä vaikka tiskaamaan ja antaa ohjelman pyöriä taustalla. Kun sitten palaan koneen ääreen, olen välittömästi kärryillä tapahtumista, vaikken olisi vilkaissutkaan ruutua puoleen tuntiin.
Huomaan katsovani tiettyjä leffoja tai sarjoja aina parin viikon ajan lähes repeatilla. Sillä tavalla, että kun yksi katselukerta päättyy, tulee perään heti toinen. Lopputeksteistä uudelleen alkuteksteihin. Samaa leffaa saattaa pahimpina stressihetkinä tulla katsottua kymmenenkin kertaa päivässä, tosin katselu ei yleensä ole kovin intensiivistä. Mutta aivot nollautuvat, stressi hälvenee ja ajatus selkeytyy.
Tällä hetkellä kestokatselussa on Komisario Palmun erehdys, Mika Waltarin romaaniin perustuva mainio salapoliisileffa. Oon aina tykännyt vanhoista suomalaisista elokuvista; niistäkin, jotka ovat juoneltaan ja näyttelijätyöltään täysin naurettavia kyhäelmiä. Komisario Palmu tosin on aivan loistava, oikeasti mielenkiintoinen ja oivaltava dekkari. Olen katsonut kyseistä leffaa nyt parin viikon ajan oikeastaan kaiken vapaa-aikani, hullua mutta totta. Unohdan stressin, kun Bruno Rygseckin kuolemaa selvitetään. Roolisuoritukset ovat hyviä, ja leffan repliikit unohtumattomia. Aina yhtä mieleenpainuva on kohtaus, jossa eronnut rouva Rygseck tulee juoneeksi myrkkyä absinttilasista: "Tämähän maistuu aivan..... MANTELILTA!" Ah, niin legendaarista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti