Näytän suunnilleen tältä aamuisin, kun lähden työskentelemään päiväkotiin seitsemäksi tunniksi. Tosin ehkä vähän unisemmalta ja kulkuneuvona on vieteriauton sijaan seiskan ratikka. Työharjoittelu on edennyt nyt jo puoliväliin, vielä viisi viikkoa on jäljellä. Arkipäivät muistuttavat aika lailla toisiaan ja illat kuluvat turhan nopeasti, mutta muuten tykkään päiväkotitätinä olosta oikein kovasti. Olen löytänyt vähitellen rutiinin työharjoitteluun ja viikkoihin on tullut sen myötä selkeä rytmi ja tarkoitus. Ei enää loputonta harhailua paikasta toiseen tai ajan kuluttamista merkityksettömien askareiden parissa. Menen, enkä vain meinaa. En kaipaa oikeastaan edes hitaita aamuja, sellaisia jolloin löydän itseni keittiön pöydän äärestä yöpuku päällä vielä puolilta päivin. Olen opetellut menemään nukkumaan ennen keskiyötä ja heräämään ilman torkuttamista. Hymyilen, olen virkeämpi ja luotan itseeni vieläkin enemmän kuin ennen.
Koska arjen rutinoituminen merkitsee väistämättä myös jonkinlaista tasapaksuutta, olen alkanut kiinnittää yhä enemmän huomiota pieniin yksityiskohtiin. Pienet ilot ovat joskus parhaita iloja, aina ei tarvita mitään maailmaa mullistavaa. Edullinen tulppaanikimppu lähikaupassa, avokadoleivät, keittiön remppaaminen vähän kerrallaan, uusi kevätlista Spotifyssa, pusut ja sydämet tekstiviesteissä, sekä puhtaat raidalliset sukat ovat ilahduttaneet tällä viikolla yllättävän paljon. Käytiin eilen katsomassa puolivalmista maailmanpyörää Katajanokalla ja syömässä kevään ensimmäiset jäätelöt, sekin ilahdutti kovasti. Aina välillä mun tekee mieli laulaa julkisilla paikoilla noloja biisejä kovaan ääneen ja hypellä liukuportaissa yhdellä jalalla. Oon joko a) kilahtanut totaalisesti, b) taantunut päiväkotitasolle tai c) saanut kevättä rintaani. Valitkaa itse, miä veikkaan kevään pilailevan kustannuksellani. Huhtikuuhan on tunnetusti kuukausista julmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti