Aikuinen nainen mä oon.

Täytin eilen 25 vuotta. Odotin jotain eeppistä muutosta olotilassani tämän merkittävän ikäsiirtymän johdosta, mutta eipä tuntunut oikein missään. Tai no, tuntui ihan hyvältä. Ikäkriisikin jäi jälleen kokematta, sillä koin sen jo täyttäessäni 20. Turhaan taisin kriiseillä tuolloinkin, sillä mikäs tässä on ollut ollessa. Neljännesvuosisata takana, seuraavat edessä!

En pidä matematiikasta, joten numeroissa ja niiden yhteenlaskemisessa ei ole mielestäni kauhean paljon hohtoa. Pidän silti syntymäpäivistä, sillä silloin voi heittäytyä hyvin perustein vähän hemmoteltavaksi, ottaa vastaan roppakaupalla virtuaalisia onnentoivotuksia, saa ehkä pari korttia, puhelua, halausta ja ennen kaikkea hirveän hyvän mielen. E antoi minulle suloisen pinkin kortin ja minä leivoin sen kanssa täydellisesti mätsäävän raakakakun, jota olen päättänyt syödä viikon ajan aamupalaksi. Ihan vain siksi, että voin! Aikomus saattaa tosin epäonnistua, sillä söin jo tänään reilun kolmanneksen kakusta ihan itsekseni..... Onneksi raakakakku on suhteellisen terveellistä!

Back in business.

Olen täällä taas. Oletteko tekin?

Tuntuu hassulta ja ehkä vähän myös jännittävältä kirjoittaa tänne pitkän tauon jälkeen. Olen ollut lokakuusta lähtien äärimmäisen huono bloggaaja ja yritän taas parantaa tapani. Kolmen kuukauden poissaololle on olemassa kuitenkin varsin uskottavia ja ymmärrettäviä selityksiä. Olen raatanut opinnäytetyön suunnitelmavaiheen kanssa, joka on ollut enemmän tai vähemmän tuskallista ja hermoja raastavaa. Rakastan aihettani, olen ollut tehokas tiedonhankkija ja kuluttanut istumalihaksiani Microsoft Wordin ääressä 12-tuntisia päiviä. Prosessi on kuitenkin myös takkuillut, osa yhteistyökumppaneista on perääntynyt ja lähdeviittaustaitoni ovat onnettomat. Olen välillä laskenut päiviä siihen hetkeen, kun valmistun toukokuussa.

Lisäksi olen viettänyt valtavasti aikaa totaalisessa evakossa, pois kotoani ja toisten nurkissa. "Lyhytkestoiseksi" suunniteltu kylpyhuoneremontti kestikin lopulta viikkotolkulla ja tuotti lukuisia harmaita hiuksia. Jouluviikolla pääsin palaamaan omaan kotiini, mutta rakennuspöly ei ole vieläkään täysin laskeutunut. Sitä on löytynyt ovenkarmien päältä, tehosekoittimen sisältä ja kaikkein rakkaimpien talvitakkien kauluksista. Toivottavasti minä ja tavarani emme joudu remonttirumban keskelle ainakaan vähään aikaan. Kylpyhuone on nyt entistä hienompi, suorastaan hotellitasoa. Sen voi kuvitella huutavan hallelujaa kirkolliskuoron äänellä, jos ovi sattuu olemaan auki ja korkean katon ledvalot pääsevät loistavat muuhun asuntoon.   

Täytän ensi viikolla 25 vuotta, jännittää vähäsen. Pidän tätä siirtymää askeleena aikuisuuteen, aikaan jolloin nautitaan laskujen maksamisesta, herätään vapaaehtoisesti aikaisin ja jätetään heräteostokset tekemättä. Katsotaan, toteutuuko visio omalla kohdallani.

Lupaan palata kirjoittamaan elämässä tapahtuvista silmänräpäyksistä jatkossa vähän useammin. Olkoon se minun tekemättä jäänyt lupaukseni tälle vuodelle. En siis sano hyvästi vaan näkemiin!

Kulttuuria ja korvapuusteja.

Viime keskiviikkona järjestettiin ensimmäistä kertaa Galleriakeskiviikko, jonka tarkoituksena on houkutella joka kuun ensimmäisenä keskiviikkona kaikenlaiset ihmiset kiertämään Helsingn taidegallerioita. Olen itse tavallisesti melko harjaantunut näyttelyvieras, joten galleriakierrokselle lähteminen ei tuntunut mitenkään oudolta tai pelottavalta jutulta. Valitsin tarjonnasta kiinnostavimmat palat ja suuntasin Galleria Brondaan katsomaan Marita Liulian maalauksia. Tykkäisin todella kovasti ja taiteilija itsekin sattui sopivasti olemaan paikalla. Istuuduin juomaan skumppaa hetkeksi, kun näyttelytilan keskellä alkoi pieni ohjelmanumero; sellosoittoa maalausten pohjalta. En viipynyt kauaa, mutta käynnistä jäi lämmin ja hyvä fiilis vielä pitkäksi aikaa jälkeenpäinkin.  

Myös nyt viikonloppuna ollaan koettu kulttuuria, nimittäin ruokakulttuuria. E ja minä lounastimme eilen Woolshedissä, meille aivan uudessa ravintolan ja baarin yhdistelmässä. Meneillään ovat parhaillaan Syö Helsinki -ruokaviikot eli kampanjassa mukana olevista paikoista saa tietyt annokset 10e hinnalla. Ollaan kierretty ravintoloita aikaisemminkin saman kampanjan innoittamina, ja tällä kertaa päätettiin kokeilla jotain ihan uutta. Onneksi kokeiltiin! Vaikka Woolshedissä olikin jonoa ulko-ovelle asti, pienen odottelun jälkeen pöytään tuotiin muhkeat härkähampurilaiset (minulle avokadolla ja E:lle savujuustolla höystetty) ja aussilaista olutta. Maistui harvinaisen hyvin, tuonne mennään uudestaankin! 

Eilen sattui kaiken lisäksi olemaan kansallinen korvapuustipäivä, joten päätimme leipoa sen kunniaksi reilun määrän pullaa. Leipomisprosessin aikana oli pakko lähteä kahdesti kauppaan, kuten meidän mestarikokkien tapoihin kuuluu. Ensin puuttui hiiva ja sitten kaneli loppui kesken. Korvapuusteista tuli kuitenkin mitä maukkaimpia, ja niitä nautittiin kuuman kaakaon ja lauantai-illan leffaksi valikoituneen Snowpiercerin ohella.

Snowpiercerin oli tarkoitus olla yksi tämän vuoden huikeimmista katsomistani leffoista, mutta eipä oikeastaan ollut. Olin odottanut Tilda Swintonin roolisuoritusta ja muutenkin tajunnanräjäyttävää, metaforilla ladattua toimintaseikkailua, mutta jouduin pettymään pahasti. Metaforia oli kyllä runsaasti, mutta ne jäivät harvinaisen epäselviksi. Juna puksutti jääkauden läpi kyydissään ihmiskunnan viimeiset henkiinjääneet, mutta idea ei oikein sen pidemmälle edennyt. Snowpiercer oli väkivaltainen, omituinen ja osittain jopa häiritsevän naurettava. E:kään ei oikein tuntunut tajuavan leffan tarkoitusta ja minua hävetti, kun olin valinnut meille niin "huonon" leffan katsottavaksi. No, huomenna mennään katsomaan Ulvilan murhamysteeriä ihan leffateatteriin asti, ehkäpä E on osannut valita paremman leffan.

Tarina tatuointien takana.

Kävin tatuoitavana tiistaina, elämäni toisen kerran. Moni on ihmetellyt pieniä tatuointejani ja kysellyt, miksi olen valinnut juuri kyseiset leimat iholleni. Arvostan ja ihailen toki puhtaiden muotojen yksinkertaista kauneutta ja pienet asiat ovat elämässä minulle niitä suurimpia. Olen silti pohtinut tatuointieni tarinaa lukemattomat kerrat, ja nyt seuraa pieni selonteko siitä, mitä ranteissani olevat kuvat minulle merkitsevät.   

Hankin ensimmäisen tatuointini reilut neljä vuotta sitten. Kaipasin tuolloin elämääni pysyvyyttä enemmän kuin mitään muuta. Varmuutta asioista, selkeitä suunnitelmia; muistusta siitä, että asioilla on tapana järjestyä. Iholleni ilmestyi pieni äärettömyyden symboli, sillä mikä olisikaan pysyvämpää kuin tatuoitu äärettömyys? Opiskelin tuolloin intohimoani, teatterikäsikirjoittamista ja olin juuri muuttanut yksin Helsinkiin, suureen ja kiehtovaan kaupunkiin. Minulla oli uusi ystäväpiiri ja katse tiukasti tulevaisuudessa; tiesin tasan tarkkaan, mitä haluan, mitä teen sen saavuttaakseni, missä olen viiden vuoden kuluttua ja niin edelleen. Tai ainakin kuvitelin tietäväni.

En päätynyt teatterialalle eivätkä suunnitelmat menneet selkeitä raiteita pitkin. Panikoin ja puskin itseäni väkisin kohti aiempia tavoitteita, kohti ääretöntä ja sen yli, koska samat tavoitteet olivat olleet elämässäni aina ja oli pelottavaa ajatella niiden vaihtuvan johonkin tyystin toiseen. Äärettömyyden symboli sai vähitellen uuden merkityksen; asioita olisi turha kiirehtiä, minulla olisi kaikki aika maailmassa, jos vain sen ottaisin. Saavuttaisin tavoitteeni aikanaan, kaiken ei tarvitsisi tapahtua silmänräpäyksessä. 

Mutta kuinkas sitten kävikään? Päädyin puoliksi sattuman kautta opiskelemaan sosiaalialaa, aiemmista suunnitelmistani täysin poiketen. En hylännyt vanhaa intohimoani, mutta tajusin antaa tilaa myös uusille vaihtoehdoille. Kummallista kyllä, olen sattumaan täysin tyytyväinen. Vaikka lähdinkin opiskelemaan päiväkotityö mielessäni ja olen opintojen loppua kohden yhä enemmän sitä mieltä, että vanhustyö onkin minun juttuni, en ole kavahtanut muutosta. Muutoksesta tuli uusi ystäväni.

Kävin siis aiemmin tällä viikolla hankkimassa oikeaan ranteeseeni vastaparin äärettömyydelle, jatkuuvuudelle, varmuudelle ja raiteilla kulkemiselle. Nyt osaan arvostaa myös muutoksen mahdollisuutta; sitä, että voin ja uskallan valita myös toisin. On hyvä voida luottaa siihen, ettei unelmista tarvitse luopua, että asiat ottavat aikansa ja ettei koskaan ole liian myöhäistä tavoitella niitä uudestaan. What goes around comes around. Mutta on myös hyvä uskaltaa kääntyä kulmista, tutkia tuntematonta, suunnata seikkailuun. Joskus on hyvä mennä raiteiltaan, ihan vain siksi, että juna voisi kulkea sen jälkeen taas täyttä vauhtia. 

Tuntuu että samalla tunteet ovat saaneet vastaparikseen järjen. Molemmille on paikkansa ja yhdessä ne muodostavat hyvän tasapainon. Tuntuu, että minäkin olen löytänyt tasapainon.   

They say we'll never be heroes.

Oikeasti ei hymyilytä ihan näin paljon. Olen nimittäin tänään melko väsynyt kouluviikon jäljiltä. Uusia kursseja, uusia tehtävänantoja, uusia kalenterimerkintöjä ja uusia deadlineja. Olen yrittänyt ymmärtää jotain määrällisistä menetelmistä ja SPSS:n käytöstä, mutta en ole syntynyt datanatiiviksi tai puhu muutenkaan samaa kieltä kuin ykköset ja nollat. Välillä on täytynyt ottaa kaksin käsin päästä kiinni ja huutaa ääneen. Tänään istuin opinnäytetyöstartissa, mutta se ei onneksi ahdistanut oleenkaan niin paljon kuin olin odottanut. Päivät ovat silti venyneet pitkiksi, illatkin on täytynyt varata opintopisteiden metsästykselle. Ei siis ihmekään, että vähän väsyttää. 

Tänään mua harmitti se, että jauheliha oli pilaantunut jääkaappiin ja että juuri ostamani hiusliitu (josta lisää myöhemmin!) ei halunnut heti tarttua tukkani. Väsymyksen keskellä pienistäkin harmeista tulee valtavan suuria, ja vastaavasti kaikki kivat pienet asiat meinaavat hukkua kokonaan. Vaatii vaivannäköä onkia ne esiin, mutta kyllä niitä aina löytyy. Vaikka arki pyöriikin koulun (ja töiden) ympärillä, mahtuu joukkoon myös hyvää ruokaa, ihania ihmisiä ja hersyvää naurua. Nauru on hyvä asia. Yksi parhaista. 

Kulttuuria kerrakseen.

Viikonloppu kului pitkälti kulttuurin parissa, kun äiti saapui vieraakseni ja kiersi kanssani ahkerasti Helsingin näyttelytarjontaa. Tykkäämme molemmat yhtä paljon taidemuseoista kuin vaatekaupoista, välillä oikeastaan enemmänkin taidemuseoista. Äiti on myös paras ja luontevin näyttelyopas, jonka tiedän. Kuvataideopettajalle se on kai luonnollistakin. Samaisesta syystä olen tottunut kulkemaan museoissa ja performansseissa pikkutytöstä lähtien. Tällä kerralla kierroksemme Helsingin kulttuurin parissa rajoittui muutamaan huolella valittuun kohteeseen.

Ensimmäisenä vuorossa oli Hilma af Klintin abstraktia ja aikaansa edellä olevaa maalaustaidetta esittelevä näyttely Taidehallissa. Rakastan Taidehallia tilana ja rakastun yleensä siellä oleviin näyttelyihinkin, vaikken niistä olisikaan etukäteen kovin hyvin perillä. Niin kävi tälläkin kerralla. Hilma af Klint oli minulle entuudestaan täysin tuntematon nimi, mutta tiesin välittömästi ensimmäiset taulut nähdessäni rakastavani hänen teoksiaan. Suuria, suurpiirteisiä, värikylläisiä ja ajatuksella tehtyjä, miltei koko seinän kokoisia maalauksia katsellessa melkein liikuttui. Tilassa ja teoksissa oli jotain maagista, kankat olivat täynnä tulkintoja ja tutkimuksia. 

Maalaan silloin tällöin itsekin, omaksi ilokseni ja inspiraatioita purkaakseni. Inspiroiduin Taidehallilla niin kovasti, että näyttelykäynnin jälkeen oli pakko käväistä ostamassa kotiin valkoinen kangas ja uusia akryylivärejä. Hilma af Klintin maalaukset innostivat taiteilemaan, mutta samalla iski epätoivo; ei noin hienoon voi pystyä, ei oma jälki ole koskaan yhtä vaikuttavaa. Päällimmäinen tunne ei kuitenkaan ollut huonommuus, vaan ihailu. Näyttely kummitteli mielessäni vielä monta päivää myöhemminkin, se jätti mieleen ja sydämeen jotain suurta.

Toinen kohde kulttuurikierroksela oli Havis Amandan ympärille rakennettu hotellihuone, johon pääsi päiväsaikaan vierailemaan kolmen euron sisäänpääsyä vastaan. Huone oli täynnä turisteja ja selfieiden ottajia, Manta kohosi keskeltä parisänkyä. Näky oli samanaikaisesti absurdi ja tyylikäs, Helsingin rakastetuin patsas siinä koko kansan lääpittävänä ja tapitettavana! Huoneesta avautui hieno näköala Kauppatorille ja Mantaa sai kerrankin katsella silmien korkeudelta. Ja olihan sitä pakko päästä kaverikuvaan kaupungin nuorekkaimman neidon kanssa, Mantan "iho" kun oli sileämpi kuin vauvan peppu.

Kierros päättyi Kauppatorin laidalle, altaaseen pissaavan ujon pojan luo. Tommi Toijan veistämä Bad Bad Boy seisoi kuunareiden ja maailmanpyörän tuntumassa ja lorotti menemään. Turisteja veistos tuntui kiehtovan kovasti, ja onhan pissapoika varsin hauska versio perinteisestä suihkulähteestä. Vähän niin kuin helsinkiläisten oma Manneken Pis, ollaan siitä ylpeitä!

Kuulumisia.

Heipä hei taas! Olen viettänyt blogin puolella reilut pari viikkoa hiljaiseloa koulun alkamisen jälkeen, sillä tahti on ollut melkoinen. Kuvittelin etukäteen tämän syksyn olevan kevyt ja kohtalaisen helppo, mutta taisin erehtyä pahemman kerran. Koulupäivät ovat pitkiä (tosin yllättävän mielenkiintoisia) ja kursseihin liittyy tuntikausia kestävää (ei niin mielenkiintoista) hanketyöskentelyä. Lisäksi olisi tietysti jaksettava vääntää esseitä ja lueskella tentteihin, lähestyvästä opinnäytetyön aloituksesta puhumattakaan.... Oon kai hullu, mutta viimeisiä viedään. Opintorekisterin mukaan keväälle jää suoritettavaksi enää vaivaiset kymmenen opintopistettä. Jaksaa jaksaa!

Hulluksi tekee myös se fakta, että käyn tosiaan koulurumban ohella töissä. Kahvilahomma sujuu jo jonkinlaisella rutiinilla, vaikken tosin vieläkään kutsuisi kassakonetta ystäväkseni. Sitä paitsi havaitsen itsessäni pientä, salakavalasti hiipivää uupumusta. Kun on ensin viettänyt kahdeksan tunnin päivän koulussa ja puuhailee sen jälkeen kahvilassa iltamyöhään asti, on kai ihan luonnollista olla vähän väsynyt. Iltapalaksi saa sentään tuoreita sämpylöitä, mutta pelkään palavani loppuun. Pyrinkin nyt laittamaan opiskelun etusijalle; jos työ ei tunnu sopivan tähän syksyyn, olkoon se sitten sopimatta.

Mitähän vielä. Oon ostanut uuden ruokapöydän, se on malliltaan Artek 82B ja se on ehkä ihanin huonekalu, minkä olen omistanut. Kävin viime viikolla varaamassa tatuointiajan lokakuun alkuun, odotan innolla pientä tuokiotani neulan alla. Syön välipalaksi porkkanoita ja harkitsen kuntosalikortin hankkimista, sillä syksy on hyvä hetki aloittaa taas kerran se uusi ja terveellinen elämä. Sen vastapainoksi olen toki myös juonut viiniä ystävien kanssa ja reivannut lukukauden ensimmäisissä opiskelijabileissä. 

Syksyn kunniaksi olen ostanut muutamia uusia vaatteita, vaikken olisi tarvinnutkaan. Mutta ostin silti, sillä tulin niistä kovin iloiseksi. Nyt eteisen naulakossa roikkuu uusi lämpöinen välikausitakki ja minä käperryn iltaisin pehmoiseen neuletakkiin. Tänään rikoin kaupassa loisteputkilampun ja häpesin kömpelyyttäni. Ostin lohdutukseksi itselleni banaaneita ja tummaa suklaata. Ja eilen joku tuntematon ohikulkija sanoi minua "hyvännäköiseksi jätkäksi", otin se naureskellen kohteliaisuutena ja sipaisin poikatukkani ylpeänä pois otsalta.

Ja huomenna minä ja E mennään Korkeasaareen, hurraa!