Viikon parhaat naurut tarjosi se hetki, kun olimme viettämässä helteistä piknikiä Suomenlinnan rantakallioilla ja valtava kanadanhanhi ripuloi lennosta E:n olkapäälle. Vatsalihakset on vieläkin vähän hellinä, mutta paita on puhdas. Kiitos tehokkaalle tahranpoistoaineelle.
Eilen kävin työhaastattelussa (ja sain muuten uuden ja mahtavan työpaikan syksyksi!), jota varten matkustin julkisilla kulkuvälineillä jonnekin kauas Vuosaaren perukoille. Olin varannut matkaa varten reilusti aikaa ja istuin bussin kyydissäkin jo viisitoista minuuttia ennen moottorin käynnistymistä. Haastavin osuus oli patikoida valtatien varressa sijaitsevalta bussipysäkiltä lopulliseen määränpäähän alueella, joka oli entuudestaan täysin tuntematon. Onneksi puhelimesta löytyi laadukas reittisovellus, jonka avulla löysin perille ilman suurempia ongelmia.
No, ongelmat ilmeisesti vain odottivat otollista aikaa. Täydellisesti nappiin menneen haastattelun jälkeen lähdin leveästi hymyillen suunnistamaan takaisin bussille. Reittiopas oli jälleen hyvä apu, siinä oleva kompassi ja askel askeleelta liikkuva kohdistinpallo pitivät minut napakasti oikealla tiellä. Ainakin siihen asti, kun tulkitsin näyttöä väärin ja käännyin hädin tuskin näkyvissä olevalle sivupolulle, jonka luulin oikaisevan reittiä reilusti. Päädyin keskelle tiheää metsikköä, jossa pieniä kinttupolkuja risteili siellä täällä. Hypin puunrunkojen ja mättäiden yli narusandaaleissani ja taisin astua joko nokkoseen tai kusiaispesään, sen verran kipeää teki.
Siellä keskellä tiheikköä kännykkä ilmoitti akkuvarausta olevan jäljellä enää 5 prosenttia, joten pieni paniikki ennätti iskeä. Harhailin metsän läpi kuin parhain eräjorma ja päädyin suuren omakotitalon pihaan. Olin kiertänyt ympyrää kuin Nalle Puh konsanaan. Kun kohtasin ensimmäisen ihmisen, koiraa ulkoiluttaneen naisen, kysyin missä Itäkeskus mahtaa olla ja tämä naurahti hieman. Kaukanahan se oli. Puhelimen akku hyytyi kokonaan kävellessäni erään pellon laidassa, mutta fiksuna sosiaalisen median orjana käytin vielä viimeisen tilaisuuden napata kuvan kärsimyksistäni. Siltä varalta, että kuolisin erämaahan ja ruumiini löytäjät voisivat selvittää viimeiset hetkeni.
Olisin voinut suudella asfalttia, kun lopulta saavutin tutun jalkakäytävän ja pääsin sivistyksen pariin. Ehkä tällaisen kantakaupunkilaisen on turha lähteä mihinkään kotikulmia pidemmälle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti