Kulttuuria ja korvapuusteja.

Viime keskiviikkona järjestettiin ensimmäistä kertaa Galleriakeskiviikko, jonka tarkoituksena on houkutella joka kuun ensimmäisenä keskiviikkona kaikenlaiset ihmiset kiertämään Helsingn taidegallerioita. Olen itse tavallisesti melko harjaantunut näyttelyvieras, joten galleriakierrokselle lähteminen ei tuntunut mitenkään oudolta tai pelottavalta jutulta. Valitsin tarjonnasta kiinnostavimmat palat ja suuntasin Galleria Brondaan katsomaan Marita Liulian maalauksia. Tykkäisin todella kovasti ja taiteilija itsekin sattui sopivasti olemaan paikalla. Istuuduin juomaan skumppaa hetkeksi, kun näyttelytilan keskellä alkoi pieni ohjelmanumero; sellosoittoa maalausten pohjalta. En viipynyt kauaa, mutta käynnistä jäi lämmin ja hyvä fiilis vielä pitkäksi aikaa jälkeenpäinkin.  

Myös nyt viikonloppuna ollaan koettu kulttuuria, nimittäin ruokakulttuuria. E ja minä lounastimme eilen Woolshedissä, meille aivan uudessa ravintolan ja baarin yhdistelmässä. Meneillään ovat parhaillaan Syö Helsinki -ruokaviikot eli kampanjassa mukana olevista paikoista saa tietyt annokset 10e hinnalla. Ollaan kierretty ravintoloita aikaisemminkin saman kampanjan innoittamina, ja tällä kertaa päätettiin kokeilla jotain ihan uutta. Onneksi kokeiltiin! Vaikka Woolshedissä olikin jonoa ulko-ovelle asti, pienen odottelun jälkeen pöytään tuotiin muhkeat härkähampurilaiset (minulle avokadolla ja E:lle savujuustolla höystetty) ja aussilaista olutta. Maistui harvinaisen hyvin, tuonne mennään uudestaankin! 

Eilen sattui kaiken lisäksi olemaan kansallinen korvapuustipäivä, joten päätimme leipoa sen kunniaksi reilun määrän pullaa. Leipomisprosessin aikana oli pakko lähteä kahdesti kauppaan, kuten meidän mestarikokkien tapoihin kuuluu. Ensin puuttui hiiva ja sitten kaneli loppui kesken. Korvapuusteista tuli kuitenkin mitä maukkaimpia, ja niitä nautittiin kuuman kaakaon ja lauantai-illan leffaksi valikoituneen Snowpiercerin ohella.

Snowpiercerin oli tarkoitus olla yksi tämän vuoden huikeimmista katsomistani leffoista, mutta eipä oikeastaan ollut. Olin odottanut Tilda Swintonin roolisuoritusta ja muutenkin tajunnanräjäyttävää, metaforilla ladattua toimintaseikkailua, mutta jouduin pettymään pahasti. Metaforia oli kyllä runsaasti, mutta ne jäivät harvinaisen epäselviksi. Juna puksutti jääkauden läpi kyydissään ihmiskunnan viimeiset henkiinjääneet, mutta idea ei oikein sen pidemmälle edennyt. Snowpiercer oli väkivaltainen, omituinen ja osittain jopa häiritsevän naurettava. E:kään ei oikein tuntunut tajuavan leffan tarkoitusta ja minua hävetti, kun olin valinnut meille niin "huonon" leffan katsottavaksi. No, huomenna mennään katsomaan Ulvilan murhamysteeriä ihan leffateatteriin asti, ehkäpä E on osannut valita paremman leffan.

Tarina tatuointien takana.

Kävin tatuoitavana tiistaina, elämäni toisen kerran. Moni on ihmetellyt pieniä tatuointejani ja kysellyt, miksi olen valinnut juuri kyseiset leimat iholleni. Arvostan ja ihailen toki puhtaiden muotojen yksinkertaista kauneutta ja pienet asiat ovat elämässä minulle niitä suurimpia. Olen silti pohtinut tatuointieni tarinaa lukemattomat kerrat, ja nyt seuraa pieni selonteko siitä, mitä ranteissani olevat kuvat minulle merkitsevät.   

Hankin ensimmäisen tatuointini reilut neljä vuotta sitten. Kaipasin tuolloin elämääni pysyvyyttä enemmän kuin mitään muuta. Varmuutta asioista, selkeitä suunnitelmia; muistusta siitä, että asioilla on tapana järjestyä. Iholleni ilmestyi pieni äärettömyyden symboli, sillä mikä olisikaan pysyvämpää kuin tatuoitu äärettömyys? Opiskelin tuolloin intohimoani, teatterikäsikirjoittamista ja olin juuri muuttanut yksin Helsinkiin, suureen ja kiehtovaan kaupunkiin. Minulla oli uusi ystäväpiiri ja katse tiukasti tulevaisuudessa; tiesin tasan tarkkaan, mitä haluan, mitä teen sen saavuttaakseni, missä olen viiden vuoden kuluttua ja niin edelleen. Tai ainakin kuvitelin tietäväni.

En päätynyt teatterialalle eivätkä suunnitelmat menneet selkeitä raiteita pitkin. Panikoin ja puskin itseäni väkisin kohti aiempia tavoitteita, kohti ääretöntä ja sen yli, koska samat tavoitteet olivat olleet elämässäni aina ja oli pelottavaa ajatella niiden vaihtuvan johonkin tyystin toiseen. Äärettömyyden symboli sai vähitellen uuden merkityksen; asioita olisi turha kiirehtiä, minulla olisi kaikki aika maailmassa, jos vain sen ottaisin. Saavuttaisin tavoitteeni aikanaan, kaiken ei tarvitsisi tapahtua silmänräpäyksessä. 

Mutta kuinkas sitten kävikään? Päädyin puoliksi sattuman kautta opiskelemaan sosiaalialaa, aiemmista suunnitelmistani täysin poiketen. En hylännyt vanhaa intohimoani, mutta tajusin antaa tilaa myös uusille vaihtoehdoille. Kummallista kyllä, olen sattumaan täysin tyytyväinen. Vaikka lähdinkin opiskelemaan päiväkotityö mielessäni ja olen opintojen loppua kohden yhä enemmän sitä mieltä, että vanhustyö onkin minun juttuni, en ole kavahtanut muutosta. Muutoksesta tuli uusi ystäväni.

Kävin siis aiemmin tällä viikolla hankkimassa oikeaan ranteeseeni vastaparin äärettömyydelle, jatkuuvuudelle, varmuudelle ja raiteilla kulkemiselle. Nyt osaan arvostaa myös muutoksen mahdollisuutta; sitä, että voin ja uskallan valita myös toisin. On hyvä voida luottaa siihen, ettei unelmista tarvitse luopua, että asiat ottavat aikansa ja ettei koskaan ole liian myöhäistä tavoitella niitä uudestaan. What goes around comes around. Mutta on myös hyvä uskaltaa kääntyä kulmista, tutkia tuntematonta, suunnata seikkailuun. Joskus on hyvä mennä raiteiltaan, ihan vain siksi, että juna voisi kulkea sen jälkeen taas täyttä vauhtia. 

Tuntuu että samalla tunteet ovat saaneet vastaparikseen järjen. Molemmille on paikkansa ja yhdessä ne muodostavat hyvän tasapainon. Tuntuu, että minäkin olen löytänyt tasapainon.   

They say we'll never be heroes.

Oikeasti ei hymyilytä ihan näin paljon. Olen nimittäin tänään melko väsynyt kouluviikon jäljiltä. Uusia kursseja, uusia tehtävänantoja, uusia kalenterimerkintöjä ja uusia deadlineja. Olen yrittänyt ymmärtää jotain määrällisistä menetelmistä ja SPSS:n käytöstä, mutta en ole syntynyt datanatiiviksi tai puhu muutenkaan samaa kieltä kuin ykköset ja nollat. Välillä on täytynyt ottaa kaksin käsin päästä kiinni ja huutaa ääneen. Tänään istuin opinnäytetyöstartissa, mutta se ei onneksi ahdistanut oleenkaan niin paljon kuin olin odottanut. Päivät ovat silti venyneet pitkiksi, illatkin on täytynyt varata opintopisteiden metsästykselle. Ei siis ihmekään, että vähän väsyttää. 

Tänään mua harmitti se, että jauheliha oli pilaantunut jääkaappiin ja että juuri ostamani hiusliitu (josta lisää myöhemmin!) ei halunnut heti tarttua tukkani. Väsymyksen keskellä pienistäkin harmeista tulee valtavan suuria, ja vastaavasti kaikki kivat pienet asiat meinaavat hukkua kokonaan. Vaatii vaivannäköä onkia ne esiin, mutta kyllä niitä aina löytyy. Vaikka arki pyöriikin koulun (ja töiden) ympärillä, mahtuu joukkoon myös hyvää ruokaa, ihania ihmisiä ja hersyvää naurua. Nauru on hyvä asia. Yksi parhaista. 

Kulttuuria kerrakseen.

Viikonloppu kului pitkälti kulttuurin parissa, kun äiti saapui vieraakseni ja kiersi kanssani ahkerasti Helsingin näyttelytarjontaa. Tykkäämme molemmat yhtä paljon taidemuseoista kuin vaatekaupoista, välillä oikeastaan enemmänkin taidemuseoista. Äiti on myös paras ja luontevin näyttelyopas, jonka tiedän. Kuvataideopettajalle se on kai luonnollistakin. Samaisesta syystä olen tottunut kulkemaan museoissa ja performansseissa pikkutytöstä lähtien. Tällä kerralla kierroksemme Helsingin kulttuurin parissa rajoittui muutamaan huolella valittuun kohteeseen.

Ensimmäisenä vuorossa oli Hilma af Klintin abstraktia ja aikaansa edellä olevaa maalaustaidetta esittelevä näyttely Taidehallissa. Rakastan Taidehallia tilana ja rakastun yleensä siellä oleviin näyttelyihinkin, vaikken niistä olisikaan etukäteen kovin hyvin perillä. Niin kävi tälläkin kerralla. Hilma af Klint oli minulle entuudestaan täysin tuntematon nimi, mutta tiesin välittömästi ensimmäiset taulut nähdessäni rakastavani hänen teoksiaan. Suuria, suurpiirteisiä, värikylläisiä ja ajatuksella tehtyjä, miltei koko seinän kokoisia maalauksia katsellessa melkein liikuttui. Tilassa ja teoksissa oli jotain maagista, kankat olivat täynnä tulkintoja ja tutkimuksia. 

Maalaan silloin tällöin itsekin, omaksi ilokseni ja inspiraatioita purkaakseni. Inspiroiduin Taidehallilla niin kovasti, että näyttelykäynnin jälkeen oli pakko käväistä ostamassa kotiin valkoinen kangas ja uusia akryylivärejä. Hilma af Klintin maalaukset innostivat taiteilemaan, mutta samalla iski epätoivo; ei noin hienoon voi pystyä, ei oma jälki ole koskaan yhtä vaikuttavaa. Päällimmäinen tunne ei kuitenkaan ollut huonommuus, vaan ihailu. Näyttely kummitteli mielessäni vielä monta päivää myöhemminkin, se jätti mieleen ja sydämeen jotain suurta.

Toinen kohde kulttuurikierroksela oli Havis Amandan ympärille rakennettu hotellihuone, johon pääsi päiväsaikaan vierailemaan kolmen euron sisäänpääsyä vastaan. Huone oli täynnä turisteja ja selfieiden ottajia, Manta kohosi keskeltä parisänkyä. Näky oli samanaikaisesti absurdi ja tyylikäs, Helsingin rakastetuin patsas siinä koko kansan lääpittävänä ja tapitettavana! Huoneesta avautui hieno näköala Kauppatorille ja Mantaa sai kerrankin katsella silmien korkeudelta. Ja olihan sitä pakko päästä kaverikuvaan kaupungin nuorekkaimman neidon kanssa, Mantan "iho" kun oli sileämpi kuin vauvan peppu.

Kierros päättyi Kauppatorin laidalle, altaaseen pissaavan ujon pojan luo. Tommi Toijan veistämä Bad Bad Boy seisoi kuunareiden ja maailmanpyörän tuntumassa ja lorotti menemään. Turisteja veistos tuntui kiehtovan kovasti, ja onhan pissapoika varsin hauska versio perinteisestä suihkulähteestä. Vähän niin kuin helsinkiläisten oma Manneken Pis, ollaan siitä ylpeitä!

Kuulumisia.

Heipä hei taas! Olen viettänyt blogin puolella reilut pari viikkoa hiljaiseloa koulun alkamisen jälkeen, sillä tahti on ollut melkoinen. Kuvittelin etukäteen tämän syksyn olevan kevyt ja kohtalaisen helppo, mutta taisin erehtyä pahemman kerran. Koulupäivät ovat pitkiä (tosin yllättävän mielenkiintoisia) ja kursseihin liittyy tuntikausia kestävää (ei niin mielenkiintoista) hanketyöskentelyä. Lisäksi olisi tietysti jaksettava vääntää esseitä ja lueskella tentteihin, lähestyvästä opinnäytetyön aloituksesta puhumattakaan.... Oon kai hullu, mutta viimeisiä viedään. Opintorekisterin mukaan keväälle jää suoritettavaksi enää vaivaiset kymmenen opintopistettä. Jaksaa jaksaa!

Hulluksi tekee myös se fakta, että käyn tosiaan koulurumban ohella töissä. Kahvilahomma sujuu jo jonkinlaisella rutiinilla, vaikken tosin vieläkään kutsuisi kassakonetta ystäväkseni. Sitä paitsi havaitsen itsessäni pientä, salakavalasti hiipivää uupumusta. Kun on ensin viettänyt kahdeksan tunnin päivän koulussa ja puuhailee sen jälkeen kahvilassa iltamyöhään asti, on kai ihan luonnollista olla vähän väsynyt. Iltapalaksi saa sentään tuoreita sämpylöitä, mutta pelkään palavani loppuun. Pyrinkin nyt laittamaan opiskelun etusijalle; jos työ ei tunnu sopivan tähän syksyyn, olkoon se sitten sopimatta.

Mitähän vielä. Oon ostanut uuden ruokapöydän, se on malliltaan Artek 82B ja se on ehkä ihanin huonekalu, minkä olen omistanut. Kävin viime viikolla varaamassa tatuointiajan lokakuun alkuun, odotan innolla pientä tuokiotani neulan alla. Syön välipalaksi porkkanoita ja harkitsen kuntosalikortin hankkimista, sillä syksy on hyvä hetki aloittaa taas kerran se uusi ja terveellinen elämä. Sen vastapainoksi olen toki myös juonut viiniä ystävien kanssa ja reivannut lukukauden ensimmäisissä opiskelijabileissä. 

Syksyn kunniaksi olen ostanut muutamia uusia vaatteita, vaikken olisi tarvinnutkaan. Mutta ostin silti, sillä tulin niistä kovin iloiseksi. Nyt eteisen naulakossa roikkuu uusi lämpöinen välikausitakki ja minä käperryn iltaisin pehmoiseen neuletakkiin. Tänään rikoin kaupassa loisteputkilampun ja häpesin kömpelyyttäni. Ostin lohdutukseksi itselleni banaaneita ja tummaa suklaata. Ja eilen joku tuntematon ohikulkija sanoi minua "hyvännäköiseksi jätkäksi", otin se naureskellen kohteliaisuutena ja sipaisin poikatukkani ylpeänä pois otsalta.

Ja huomenna minä ja E mennään Korkeasaareen, hurraa!

Back to school.

Rakastuin eilen Zarassa erääseen laukkuun niin palavasti, että näin siitä yöllä untakin. Kyseessä on suurehko, nahkainen olkalaukku. Ei mikään kovin erikoinen, mutta kuitenkin sen verran ihana, että minun piti mennä tänään kotiuttamaan se. Ja se on tosiaan ihana! Tarpeeksi iso koululaukuksi, muttei silti mikään mahdoton säkki. Sopii kätevästi keikkumaan olkapäälle kaupunkikierrosten aikana, tyylikäs ja huoleton kumppani. Olisin vähän haikaillut Zarassa ainakin viime kaudella myynnissä olleen City Office Bagin perään, mutta tämä on kooltaan ja malliltaan melkein samanlainen. Sanoinko jo, että se on ihana.

Laukkuostokseni takana oli ehkä hieman enemmän tunnetta kuin järkeä, mutta perustelin sen itselleni ajattelemalla syksyä ja koulun alkua. Peruskouluaikoina elokuun loppuun kuului aina tuttu kierros kirjakaupassa uusien kynien, kumien ja vihkojen hankkimista varten, uusien koulukirjojen päällystäminen, ehkä uudet syyskengät ja uusi koulureppu. Ammattikorkeakoulua varten en ole joutunut ostamaan kuin yhden kirjan, muistiinpanotkin olen raapustellut kähinnä kalenterin takaosaan. Nyt kun kalenterissakin on päiviä vielä vuodenvaihteeseen asti, Zarasta löytynyt laukku on tavallaan ainoa "kouluostokseni".    

Huomenna palaan siis koulun penkille ja se jännittää vähäsen. On ihanaa nähdä kavereita kiireisen kesän jälkeen ja palata jonkinlaiseen järkevään viikkorytmiin, mutta opiskeluun tottuminen vaatii varmasti näin työntäyteisen kesän jälkeen totuttelua. Ensimmäiset viikot ovat onneksi suhteellisen helpot, ainakin kalenteriin tehtyjen merkintöjen perusteella. Kolmas vuosi vaikuttaisi olevan ainakin sata kertaa iisimpi kuin esimerkiksi ensimmäinen. Koska valmistun toukukuuhun mennessä, jäljellä on enää vain kourallinen kursseja. Suoritin viimeisen harjoittelunkin kesän aikana pois päiväjärjestyksestä, jotta opiskelujen viimeiset metrit eivät olisi ihan kamalaa puurtamista. Autuaasti unohtamani opinnäytetyö tosin kuumottelee jo nurkan takana, joten kyllä tässä saa kaikesta huolimatta ihan ahkerasti ahertaa!

Do small things with great love.

Edellisestä päivityksestä on ennättänyt vierähtää jo hyvä tovi, joten nyt palaan vähän ajassa taaksepäin ja kerron, mitä kaikkea kulunut viikko on pitänyt sisällään! 

"Leikkaa lyhyeksi, mutta sillä tavalla, etten näytä inttiin lähtevältä teinipojalta!" Tämä oli ohje kampaajalleni, kun olin päättänyt hankkiutua karmivasta takatukasta ja juurikasvusta eroon ennen syyslukukauden alkua. Kävin parturoitavana Mikkelissä vakiokampaajani luona, sillä edullinen hinta ja takuuvarmasti hyvä lopputulos ovat mielestäni toiselle paikkakunnalle matkustamisen arvoisia. Rakastan ihanasti keventynyttä tukkaani, olo on kuin uudelleensyntyneellä!

Mikkelissä olisi tullut käytyä joka tapauksessa, nyt kun kesätyöni vanhusten päivätoiminnassa ovat päättyneet. Reissasin kotiin Onnibussin kyydillä ja voin suositella sitä kaikille! Löytyi ilmastointia, vessaa ja latauspistokkeita. Omat pitkät koipeni tosin kärsivät vähän ahtaista penkkitiloista, mutta muuten en voi valittaa kymmenen euron bussikyydistä. Perillä meitä matkustajia oli vastassa valtava, koko taivaan poikki kulkeva sateenkaari. 

Kotona ollessa nautin äidin laittamista hyvistä ruoista ja katsoin iltapäivisin vanhoja suomalaisia elokuvia. Pikkuveli kunnosti ikivanhan ja tosirakkaan Tunturi Poni -polkupyöräni, jonka renkaiden kuvittelin jo olevan tuhoon tuomitut. Poni heräsi kuitenkin taas henkiin, ja minä ajelin pitkin puistoteitä onnellisena. Lainasin lämpiminä päivinä myös äidin Tommy Hilfiger -sandaaleja, jotka voisin mielelläni adoptoida kokonaan itselleni. 

Yritin välttää kaupoissa juoksemista, mutta tein silti yhden heräteostoksen. Ostin nimittäin rannekellon. Ihan oikean rannekellon, en mitään halpaa jäljitelmää. Monen vaihtoehdon jälkeen päädyin valitsemaan Guessin mallistosta Riviera-nimisen hopeakellon, se on kerrassaan ihana. Kapea ranteeni ei ole vielä ihan tottunut moiseen komeuteen, mutta ai että miten elintaso tuntuu kohoavan kohinalla, kun kantaa kelloa ranteessa.

Palasin takaisin Helsinkiin keskiviikkona, ja torstaina olin taas töiden kimpussa. Aloitin osa-aikatyöt urheilutalon uudessa kahvilassa, ja ensimmäiset päivät ovat olleet jokseenkin vilkkaita ja uuvuttavia. Kassakone ei ole vielä ystäväni, mutta tulen varmasti silti viihtymään uudessa työssäni. Kunhan vain ensin kesytän sen kuitteja sylkevän rakkineen......