Fragile souls yet so solid shells.

Oon päässyt taas takaisin Helsinkiin, ristus mikä reissu. En näköjään osaa ollenkaan tätä "helppoa ja yksinkertaista" junamatkailua; tällä kertaa ennätin kyllä hyvin junan kyytiin, mutta lippu oli tullut ostettua vahingossa lauantaille sunnuntain sijasta.... Noh, onneksi asiat järjestyy kun niitä järjestelee. Aiemmin päivällä tuli jo riemuittua Enni Rukajärven hopeamitalia, nyt katselen olkkarin sohvalla jalat pystyssä mäkihyppyä ja syön äidin evääksi pakkaamaa tuoretta kauraleipää. Parasta, kannattaa käydä kotona aina silloin tällöin.

Siirsin tässä äsken viikonloppuna napsittuja kuvia koneelle, lähinnä lauantailta kertyneitä keikkakuvia. Täytin silloin tosiaan velvollisuuksiani isosiskona ja kävin ikuistamassa pikkuveljen bändin Damionin keikkaa, kun nyt kerrankin osuin samalle paikkakunnalle sopivalla hetkellä. Täytyy kyllä myöntää, etten ollut mikään maailman innokkain lähtemään keikalle, bändin musiikkityyli ei nimittäin ole sitä itselleni kaikkein mieluisinta. Se on oikeastaan minun korviini aika käsittämätöntä örinää ja murinaa, intensiivistä paukutusta ja tilutusta. Ihme kyllä oon oppinut arvostamaan sellaistakin musisointia, vaikken siitä oikein mitään ymmärräkään. Deathmetalliksi sitä kai kutsutaan, en oo ihan varma. Tämmöinen höpsö hipsteri ei siis ehkä ole paras mahdollinen henkilö kuvailemaan moista rykäystä sanallisesti, joten taidan keskittyä sen osalta ihan vain kuvalliseen ilmaisuun. Tässä teille pieni maistiainen lauantai-illalta. 

Huvittavaa, muistan vielä elävästi ne ekat bändiharkat meidän kellarissa kymmenen vuotta sitten..... Pojista on ehkä tullut vähän enemmän miehiä, mutta eivät nuo minun silmääni kovin kuollettavilta ja synkeiltä näytä. Onneksi. Tunsin silti itseni melko orvoksi odotellessani baarissa keikan alkua. Siellä minä olin, päästä varpaisiin mustaan verhoutuneiden metallityyppien joukossa. Minulla oli vaalea villapaita ja puuhelmet kaulassa, hipsteripipo takaraivolla ja raidalliset nilkkasukat pillifarkkujen lahkeiden päälle viritettynä. En tosiaan tainnut kuulua bändin kohderyhmään, ja vetäydyinkin mielelläni lavan sivustalle tarkkailemaan muun porukan menoa. 

Ja olihan siellä menoa ja meininkiä. Minunkin jalkani saattoi vipattaa kevyesti biisien tahtiin. Kuvaaminen innosti pitkästä aikaa ihan kunnolla, keikkatilanteita on aina hauskaa kuvata. Nyt intoilenkin jo vähän tulevan kevään ja kesän keikkareissuista, jos siellä tulisi vastaan jotain minulle vähän paremmin sopivaa. Ainakin ensimmäiset huhut ja julkistukset lupaavat hyvää. Arcade Firea ja Florence + The Machinea odotellessa!