Hair we go again.

Miulla on uusi tukka, samanlainen kuin ennenkin, mutta aavistuksen verran lyhyempi. Kevyempi pää, kevyempi mieli. Kampaaja leikkasi tarkoituksella otsatukkaa vähän liikaa, koska mun hiukset tuntuu aina kasvavan kohisten. En oo vielä ihan täysin tottunut siihen, ettei kulmakarvojen yllä roiku massiivista karvapehkoa. Viikon kuluttua pituutta on kuitenkin kertynyt luultavasti jo sen verran, ettei otsan alastomuus enää häiritse. Ja kuukauden kuluttua oon luultavasti saanut kasvatettua päähäni taas sellaisen Beatles-tukan, etten näe otsatukan alta enää eteeni. Tukka on uusiutuva luonnonvara, joten en panikoi sen muutamasta harhaliikkeestä.

Heräsin tänään klo 09:05 ja jäin makoilemaan vielä puoleksi tunniksi. On ihanaa herätä ylenpalttisen hitaasti ja silti tietää, että päivää on vielä paljon jäljellä. Sälekaihdinten välistä tunkee joka päivä enemmän valoa ja paljaat kadut viestivät aikaisesta keväästä. Skippasin ruotsintunnit ja tein itselleni hyvän aamupalan, johon kuului raakapuuroa ja pakastemustikoita. Suihkussa käytyäni tukka sojotti tuhanteen eri suuntaan, mutta ennätin käyttää aikaa sen taltuttamiseen ihan eri tavalla kuin yleensä kiireisinä arkiaamuina. Puoleenpäivään mennessä olin saanut tehtyä ennakkotehtävät sellaiseen vaiheeseen, että voisin tulostaa ja paketoida ne lähetystä varten. Hassua, mulla on vielä tässä vaiheessa täysin huoleton olo tulevien pääsykokeiden suhteen. Ihan erilainen kuin viime vuonna, ja sitä edellisenä. Ehkä se on vain hyvä merkki.

Myös koulukiire hellittää hetki hetkeltä. Eilen ja tänään me ollaan puuhailtu asiakasprojektin parissa, oon tavannut ihania senioreita draamaohjauksen merkeissä ja haluaisinkin nyt adoptoida itselleni jonkun suloisen, seuraa ja läheisyyttä kaipaavan mummon. Uskon, että meistä olisi paljon iloa toisillemme. Pitäisiköhän laittaa ilmoitus sanomalehteen?