Osimoilleen näin!

Suhteellisen hektisen viikon jälkeen pakenin viettämään rentoa viikonloppua kotiin Mikkeliin. Matkan alkuvaihe muistutti nimenomaan pakenemista, tai no ehkä enemmänkin intensiivistä ajojahtia. Juna, jolla olin alunperin suunnitellut matkustavani, olikin loppuunmyyty. Lähtö aikaistui sen takia tunnilla, joten ryntäsin suoraan koulusta hakemaan matkatavaroitani kotoa. Sitten ryntäsin ratikkapysäkille vain huomatakseni seuraavan vuoron olevan auttamattomasti myöhässä. Jos jäisin odottamaan, en enää ennättäisi asemalle ja juna menisi menojaan. Kelasin kauhuissani mahdollisuuksiani ja lähdin ryntäämään puolen kilometrin päässä sijaitsevalle toiselle pysäkille, jolle päästyäni aikaa junan lähtöön oli jäljellä enää kymmenen minuuttia.

Kiroilin ja hikoilin, kun ratikka vihdoin saapui ja lähti matelemaan kohti Pasilan asemaa. Ne minuutit olivat tuskallisen pitkiä, etenemisvauhti olematon. Aseman edustalla säntäsin epätoivoiseen juoksuun, laiturille oli vielä matkaa reilut 200 metriä ja aikaa jäljellä suunnilleen minuutti. Puoliksi itkien ja huutaen ryntäsin rullaportaisiin reissukassi sylissäni ja sysäsin tieltäni ehkä kymmenisen ihmistä. En oo varmaan koskaan juossut niin kovaa. Loppukiri kannatti, pääsin junan kyytiin kymmenen sekuntia ennen kuin se lähti liikkeelle. Alkujärkytyksen jälkeen vain lysähdin omalle ikkunapaikalleni ja tasasin hengitystäni Lahteen asti, sydän hakkasi tuhatta ja sataa.  

Hirveää ryntäilyä, ei mikään kauhean rento aloitus rennolle viikonlopulle. Onneksi Mikkelissä on ollut mukavaa. Äidin ruoat maistuvat mainioilta, ollaan katsottu koko perheen voimin olympialaisia, saunottu ja ihan vaan oleiltu. Oleilu on parasta; jokainen keskittyy omiin homminsa, mutta ympärillä on silti tarvittaessa seuraa. Eilen kävin katsomassa ja myös kuvaamassa pikkuveljen metallibändin keikkaa paikallisessa rockbaarissa. Kotimatkalla noin klo 23:40 kaupunki oli lähes autio, näin kävellessäni ehkä kaksi ihmistä, yhden koiran ja yhden auton. Helsingissä asumisen jälkeen Mikkeli jaksaa aina ihmetyttää hiljaisuudellaan ja hitaudellaan. Hidastaminen tulee silti välillä tarpeeseen, ei aina jaksa olla jatkuvasti menossa ja tekemässä. Kaivoin kameran esiin repun pohjalta ja ikuistin valomainoksia ja lumettomia katuja, sitten kipitin takaisin kotiin ja käperryin tyytyväisenä sohvalle levitetyn varavuoteen lämpöön.