Very nice, great success!

Tänään on hyvä päivä! Sain nimittäin varmistuksen siitä, että minulla on tänä kesänä kesätöitä. Pääsen ohjaamaan vanhusten päivätoimintaa ja hyödyntämään työssäni luovia opintojani. Parhautta! Oon kaiken lisäksi aika ylpeä itsestäni, kun jaksoin jatkaa työnhakua hiipivästä epätoivosta huolimatta. Siinä vaiheessa, kun työilmoituksista loppuivat kiinnostavat vaihtoehdot, tartuin puhelimeen ja aloin soittaa järjestelmällisesti läpi sellaisia työpaikkoja, joissa kuvittelisin pärjääväni ja viihtyväni. Työhakemusten kirjoittaminen oli välillä tuskallista ja onnistuin kaiken lisäksi jättämään pari melko epämääräistä viestiä puhelinvastaajaan. Mutta suht myöhäinen ryhdistäytymiseni tuotti tulosta. Satuin olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja vieläpä vakuuttamaan työnantajan osaamisestani. Miä nimittäin osaan, ja paljon.

Asiat järjestyy kun niitä järjestelee. Milloinkohan tuonkin viisauden oppisi?

Onnistumisen riemua varjostaa yksi pieni miinus. Nimittäin fyysinen olotilani. Pitkään uhitellut flunssa muuttui keskiviikkoiltana kuumeeksi ja hillittömän päänsäryn takia vietin puolet yöstä oksentamassa. Viikon jatkunut stressi taisi päästä purkautumaan aika tehokkaasti ja luulen, että tuolla inhottavalla takatalvellakin on ollut näppinsä pelissä. No, oon joka tapauksessa kotona lepäilemässä nyt jo toista päivää. Tein sänkyyn pesän ja käperryin lämpimään. Lakanat ovat jatkuvasti rypyssä ja tukka pystyssä pitkien, toistuvien päiväunien jäljiltä. Karpalomehua ja hunajaa kuluu litrakaupalla ja nenäsumutteesta on tullut erottamaton seuralaiseni. 

Lisäksi olen tehnyt maailman parasta linssikeittoa, jonka toivon ajavan pöpöt lopullisesti pois. Voisin ehkä harjaantua ruokakuvaajana vielä sen verran, etten innostuisi syömään annostani ennen kuvaamista.... Keiton helppo ohje kuuluu näin: 

Paloittele pari porkkanaa ja yksi sipuli ja kuullota niitä hetki öljyssä kattilan pohjalla. Lisää joukkoon tölkillinen herkkusieniä (tuoreet olisivat toki parempia) ja tölkillinen tomaattimurskaa. Liää kasvisliemikuutio litraan vettä ja huuhtele 2dl punaisia linssejä. Lisää linssit ja kasvisliemi kattilaan, ripottele joukkoon mustapippuria ja basilikaa ja anna nesteen imeytyä. Nautiskele sellaisenaan tai  krutonkien kanssa (itse napostelin Tuc-keksejä). Nam!

Nyt kun päänsärky ja kuume ovat jo hellittämässä, olen kuluttanut aikaani katsomalla tämänvuotista Oscar-gaalaa. Yhä uudelleen ja uudelleen. Se taisi pyöriä taustalla viime yönäkin, kun nukahdin sängylle poikittain. Osaan kohta Ellen DeGeneresin välijuonnot ulkoa. Pakko muuten huomauttaa, että paljon haukuttu Gravity ansaitsi minusta jokaisen Oscarinsa, pidin itse kyseisestä leffasta yllättävän kovasti. Ehkä se johtui siitä, ettei minulla ollut sitä kohtaan minkäänlaisia ennakko-odotuksia. Spike Jonezin ohjaama Her sen sijaan kuului etukäteen varmoihin suosikkeihini, olin jo melkein hyväksynyt sen top 10 -lempileffojeni joukkoon, näkemättä koko leffaa. Her oli hyvä, vaikkakin vähän erilainen kuin olin odottanut. Leffateatterin pimeydessä en ollut aivan varma, pidänkö vai enkö pidä näkemästäni, mutta myöhemmin päätin pitäneeni. Jäätiin vielä lopputekstien ajaksi kuuntelemaan Arcade Firen Supersymmetryä ja syömään pussin pohjalle jääneitä autokarkkeja, aijai.

We are changing our lives here.

Olen kirjoittanut blogissa aikaisemminkin paniikkikohtauksistani. Siitä, millaista on kokea täysin järjenvastaista fyysistä kauhua, kun keho on yhtäkkiä ottanut vallan mielestä. Ja myös siitä, kuinka olen ollut vuosikaudet niin periksiantamaton, itsepäinen ja hyväuskoinen, että olen yrittänyt selvitä taistelusta omin päin, ihan itsekseni.

Olen elänyt paniikin kanssa kohta jo neljä vuotta. Niiden aikana se on vieraillut enemmän tai vähemmän säännöllisesti. Syksyn ja alkaneen vuoden aikana olen kuitenkin alkanut ajatella, että voisin ehkä oikeasti olla ihan vähän armollisempi itselleni ja pyytää paniikin käsittelyyn apua, kun sitä kerran on saatavilla. Sanoista tekoihin. Kävin eilen lääkärin vastaanotolla puhumassa olostani. Kerroin oireistani ja niitä synnyttävistä tilanteista, kauhun tunteesta, jolle ei aina löydy sanoja. Asian sanallistaminen tuntuikin ensin vain naurettavalta, turhauttavalta, jopa täysin mitättömältä. Yhtäkkiä teki mieli vähätellä koko juttua, pyytää anteeksi ajan tuhlaamisesta. Pahoitella sitä, etten ole itse osannut karkoittaa tärinää kropasta tai oppia hengittämään tasaisesti. 

Onneksi lääkäri käytti aikaa kuuntelemiseen, ei hoputtanut tai vähätellyt. Onneksi sain sanottua, että haluan tehdä tälle asialle jotain. Minulla on kuulemma selkeästi diagnosoitava paniikkihäiriö. Sain lääkkeet, joita syön kaiketi tästä hetkestä suunnilleen puolitoista vuotta eteenpäin. Kerran päivässä, siinä on uusi aamupalani. Kysyin, muutunko näistä nyt tunnottomaksi zombieksi, eikö mikään enää tunnu miltään. Kuulemma tuntuu. Olo saattaa kai ensin tuntua lievästi normaalia heikommalta. Keho hämmästyy ensin uuttaa fiilistä: sitä, ettei olekaan mitään syytä panikoida. Ennen pitkää pilvet kuitenkin väistyvät, katupöly laskeutuu, keho ei käy enää jatkuvasti ylikierroksilla.  

Välillä on tuntunut, kuin olisin pikkuruinen Daavid taistelemassa Goljatin kokoista paniikkihäiriötä vastaan. Siksi olenkin nyt helpottunut, innoissani, vähän ehkä myös hämmentynyt. Olin kuvitellut, että tämän asian saa hoidettua järkeilemällä ja analysoimalla. Nyt ymmärrän, etteivät asiat aina ole järjestä kiinni. Keho on ollut sen verran kovilla, että sitäkin on autettava purkamaan kokemus. Siihen prosessiin minun ei tarvitse kyetä yksin. Olen saanut avukseni tukijoukkoja, serotoniini saa luvan tehdä paniikkimöröstä selvää jälkeä. Tiedän jo nyt, että tämä taistelu on tehty voitettavaksi.

Me, myself and I.

Minut on haastettu. Ei sentään oikeuteen tai kaksintaisteluun, onneksi. Kyseessä on ihan vain tämmöinen viaton blogihaaste (kiitos Nelli!), jollaista en oo tosin koskaan aikaisemmin tehnyt. Nyt on siis ehkä korkea aika kokeilla. Paljastan kohta itsestäni 11 asiaa, olen siis itsensäpaljastaja, hehee. 

SÄÄNNÖT

1 Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään. 

2. Pitää vastata haastajan 11 kysymykseen. 

3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille. 

4. Haaste tulee laittaa eteenpäin 11 bloggaajalle, joilla on alle 200 lukijaa. 

5. Sinun tulee kertoa, kenet olet haastanut.

 6. Ei takaisin haastamista.

En kyllä taida haastaa ketään, koska en ole oikein ennättänyt muodostaa itselleni riittävän suurta blogiverkostoa. Täytyykin tässä lähipäivinä selailla läpi blogimaailmaa, jos löytäisin itselleni vaikka uusia suosikkeja.

11 ASIAA

1. Pelkäsin pienenä nappeja ihan kamalasti. Näin jälkeenpäin on vaikea ymmärtää, mikä niissä oli niin pelottavaa. Nykyään suurimmat pelot liittyvät hämähäkkeihin, lentämiseen ja epäonnistumiseen.

2. Mun lempieläin on ehdottomasti peura. Omistan yllättävän paljon peurajuttuja.

3. Oon kotoisin Mikkelistä ja vaikka oon asunut Helsingissä jo reilut neljä vuotta, sanon edelleen "miä". Oon yrittänyt opetella sanomaan "dösä" ja "steissi" ja "stökis", mutta se ei koskaan tunnu luonnolliselta. En silti kaipaa takaisin, rakastan Helsinkiä aivan suunnattoman paljon.

4. Jouduin 9-vuotiaana suhteellisen isoon leikkaukseen, kun minulla todettiin aivojen nestekierron häiriö. Vastasyntyneillä sitä kutsutaan kai vesipääksi, minun kohdallani diagnoosi oli hydrokefalus. Vietin viikon sairaalassa katsellen läpi kaikki Disneyn klassikot ja toivuin nopeasti täysin terveeksi. Mun ihon alla asennettiin ohut letku, joka kulkee korvan takaa mahaonteloon saakka ja pitää aivopaineen tasaisena. Oon siis jonkinlainen kyborgi, putkiaivo, luonnonoikku.

5. Opiskelen tällä hetkellä sosiaalialaa, vaikka tunnenkin kuuluvani ihan jonnekin muualle. Haluan päästä kirjoittamaan työkseni, rakentamaan kulttuuria ja luomaan maailmoja.

Minä keväällä 2010, jolloin olin punatukkainen.

6. Oon kokeillut elämäni aikana varmaan kaikkia mahdollisia tyylejä, niin vaatteiden kuin hiustenkin suhteen. Etenkin tukka on kokenut välillä kovia. On ollut lyhyttä poikatukkaa, rastoja, kiharaa, hipsterinutturaa ja blondia, punaista, oranssia, vihreää(!), mustaa. En oo koskaan epäröinyt muutosta, ja kokeilun kautta olen löytänyt vähitellen oman itseni. 

7. Mun toinen nimi on Inari. Tykkään siitä paljon, vaikka lapsena vähän kummallisempi nimi harmittikin. Ala-asteella sitä luultiin pojan nimeksi. Nimi on peräisin Lapista, Inarijärvestä. Äiti ja isä ohittivat sen roadtripillään Norjaan, minä olin silloin jo äidin mahassa. Japanin kielessä Inari on riisin ja hedelmällisyyden jumala, jonka lähettiläinä toimivat valkoiset ketut. 

8. Valokuvaan mielelläni keikkoja. Valokuvaan kyllä muutenkin, mutta keikoilla tunnelma ja kameran takana olo tuntuu aina jotenkin erityisen hienolta. Ehkä se johtuu siitä, että kyseessä on suuri yhteisöllinen tunnekokemus, jossa hetket ovat niin ohimeneviä, että vain kamera pystyy ne sellaisenaan tallentamaan.

The Ark viimeisellä keikallaan Tavastialla maaliskuussa 2011.

9. Kuuntelen musiikkia melkein jatkuvasti. Mun lempibändejä ja artisteja on esimerkiksi nää: Arcade Fire, Florence + The Machine, Of Monsters and Men ja Imagine Dragons. Sekä tietysti hyvin monet muut, mutta ajattelin säästää tilaa ja tiivistää musamakuni vain muutamaan.

10. En osaa avata maitotölkkiä.  

11. Silmieni väri on vaihtumassa vuosi vuodelta enemmän ruskeasta vihreäksi. Ja toinen silmäni on vähän pienempi kuin toinen. Kun nauran, oon Lauri Tähkä -look-a-like.

NELLIN KYSYMYKSET


1. Mielestäsi paras asia Suomessa/suomalaisessa kulttuurissa?

En nyt tiedä onko tämä varsinaisesti parasta, mutta suomalaiset ovat niin käsittämättömän rehellisiä. Jos kaupan kassa kysyy asiakkaalta, kuinka monta karjalanpiirakkaa on paperipussissa, niin asiakas vastaa että viisi, koska siellä pussissa on just viisi karjalanpiirakkaa. Ja samanaikaisesti ollaan niin käsittämättömän kohteliaita, ettei toiselle kuitenkaan viitsitä sanoa päin naamaa sellaista, josta toinen voisi pahoittaa mielensä. Hirmu usein ajatellaan asioita muidenkin näkökulmasta, vaikka välillä se meneekin siihen ääripäähän, että vähätellään itseä ja hävetään omaa olemassaoloa. 

2. Mikä on lempiyksityiskohtasi kodissasi? Kuvankin voi laittaa!

Tykkään tosi paljon mun olohuoneen ikkunassa roikkuvista paperilinnuista. Ja runomagneeteilla koristellusta jääkaapista. Keittiössä on suloinen seinään upotettu kylmäkaappi. Ulko-ovessa on postikortti, jossa on miehen vartaloa muistuttava kartta ja kehotus "seikkaile turvallisesti". Tykkään leveistä ikkunalaudoista, lautalattiasta, korkeista huoneista. Itse asiassa tykkään tosi monesta jutusta kodissani, ehkä se on vain hyvä merkki.

3. Minkälaisen tatuoinnin ottaisit?

Mainitsin juuri muutama postaus sitten tatuointihaaveideni heräämisestä. Pieni yksinkertainen kolmio on tällä hetkellä toivelistan kärjessä, mutta ajatus Pikku Prinssi -tatuoinnista on kutitellut mielessä jo vuosikaudet. Haluaisin iholleni sen kuvan, jossa boakäärme sulattaa sisällään olevaa elefanttia. Sen kuvan, jota aikuiset luulevat hatuksi. Voisin ottaa iholleni myös Arcade Firen lyriikkaa: "My body is a cage, but my mind holds the key".

Valokuva tatuoinnistani Tumblrin "Fuck yeah, tattoos!"-yhteisössä.

4. Mikä on ihanin asia, joka sinulle on tapahtunut viimeisen puolen vuoden aikana?

Olen rakastunut koko ajan enemmän. Sain kirjoitettua esikoisromaanini käsikirjoituksen loppuun. Lisäksi draaman opintojakso avasi hurjan paljon mun silmiä itseni ja tulevaisuuteni suhteen. Kävin läpi yhden suuren ammatillisen kriisin, mutta käsitän nyt paremmin, mitä haluan tulevaisuudelta.   

5. Minkälaisen interreili-reitin tekisit?

En oo matkustanut elämässäni kauhean paljon ulkomailla. Enkä sitä paitsi nauti lentämisestä tai laivamatkoista kovinkaan paljon. Oisin varmaan tosi tylsä ja matkustelisin mukavuudenhaluisesti.  En oo koskaan tosissani suunnitellut reiliä, mutta nämä maat olisi kiva käydä joskus kiertämässä:

 Islanti - Tanska - Saksa - Slovakia - Ranska - Espanja - Italia - Kreikka.

6. Mihin olet erityisen tyytyväinen itsessäsi?

Oon melko sinut itseni kanssa ja seuraan useimmiten sydäntäni. En anna unelmieni kuihtua helposti. Sitä paitsi minua lojaalimpaa ystävää saa etsiä aika kauan.

7. Nimeätkö koskaan mitään esineitäsi?

Mulla on villakangastakki, jonka nimi on "Naali". Ja E kutsuu kettureppuani "Ravensburgeriksi".

8. Mikä on paras/mielenkiintoisin museo, jossa olet käynyt?

Vahvasti mieleen on jäänyt ainakin eräs keskitysleireistä kertova mausoleumi Prahassa. Siellä oli sadoittain kenkiä kasoissa ja vainoissa menehtyneiden naisten hiuksia. Vatikaanissa purskahdin itkuun, koska kaikki oli niin suurta. Tykkään Kiasmasta ja sen arkkitehtuurista. Lapsena paras museo oli ehdottomasti Postimuseo, jossa sai ratsastaa moottoroidun postihevosen selässä ja katsoa Janocshin tarinoita säkkituolien päällä. 

9. Minkä maan ilmasto on mielestäsi ihanteellisin? 

Hmm. Pidän kyllä Suomen neljästä vuodenajasta, mutta inhoan pimeää ja kylmää ajanjaksoa marraskuusta helmikuuhun. Toisaalta rakastan alkusyksyä ja kevätkin tuntuu rajun talven jälkeen ihanalta. Haikailen aina silloin tällöin välimerelliseen ilmastoon, mutta kai sielläkin on omat miinuksensa. Ehkä avaruus olisi mua varten, siellä ei ole ilmastoa ollenkaan. En voisi ainakaan valittaa! 

10. Mikä on lempiravintolasi ja mitä siellä yleensä tilaat?

Kluuvissa sijaitseva Belge on ollut viimeisen puolen vuoden ajan ihan ykköspaikka. Sieltä saa himohyviä simpukoita ja taivaallista suklaakakkua. Ruokalistat on piilotettu Tintti-sarjisten kansien väliin ja tarjoilija tuo 24cl valkoviiniä, vaikka tilasitkin vain 12cl. Se on aina positiivinen asia.

11. Jos joutuisit kuvittelemaan itsesi 70-vuotiaana, niin minkälainen mummo olisit?

Tää on ihana kysymys. Olisin varmasti ajatuksiltani hyvin samanlainen kuin nytkin, mutta ulkoisesti kovasti ryppyisempi ja ehkä myös kutistuneempi. Haluan olla mummo, joka on luonnollisesti vanhentunut. Vanhat ihmiset ovat niin kauniita, niiden kasvoilta voi nähdä elämän jäljet. Olisin mummo, joka nauraa nuorten päähänpistoille ja jonka luokse lapsenlapset voisivat tarvittaessa karata kotoa. En aio hankkia permanenttia jäätyäni eläkkeelle, mutta tukka saa muuttua lumenvalkoiseksi. Istuisin päivät kahviloissa kirjoittamassa. Ehkä mun selkää särkisi välillä, mutta olisin silti elämäniloinen ja seikkailunhaluinen loppuun asti. Aion elää ainakin 93-vuotiaaksi niin kuin oma mummuni, joka kulki vielä viimeisinä vuosinaankin punaisella potkukelkalla lähikauppaan.  

Please please please, let me get what I want.

Yksi varma kevään merkki on se, kun Nuuskamuikkunen palaa takaisin Muumilaaksoon pitkän talven jälkeen. Toinen yhtä varma kevään merkki on se, kun minä palautan Teakin ennakkotehtävät. Sama kaava toistuu joka ikinen kevät, vuodesta toiseen. Ansaitsisin luultavasti tässä vähitellen Nobel-palkinnon kärsivällisyydestäni, sen verran pitkäjänteisesti jaksan edelleen ponnistella valintakokeiden eteen. Tämä on nyt viides hakukerta. Aiemmin olen hakenut ohjaukseen, nyt hyppään takaisin omalle tontilleni ja kokeilen dramaturgiaa. Se on tuntunut ihmeellisen helpolta ohjauksen jälkeen. Teksti on virrannut verisuonissa ja siirtynyt sormenpäiden kautta paperille.

Tämä kevät oli tosiaan huomattavasti armollisempi kuin aikaisemmat. En saanut valtavaa ahdistusta tehtävien takia ja suurin osa niistä syntyi melkein itsestään. En pakottanut ja puristanut tekstiä väkisin, vaan kirjoitin itseäni kuunnellen, yrittämättä miellyttää yhtään ketään. Deadlinekin alittui kolmella päivällä, uskomatonta. Suuri merkitys saattoi olla sillä, etten ennättänyt tänä keväänä keskittyä niin kamalan täysipainoisesti tehtävien tekemiseen. Samanaikaisesti täytyi käydä koulua, suunnitella työharjoittelua, suorittaa asiakasprojekteja ja lukea yliopiston pääsykokeisiin. Ei ollut aikaa viilata pilkkua tai työstää tekstejä äärimmilleen. Osasin tänä keväänä myös elää hetkessä. Pääsykokeet ovat asialistallani hyvin korkealla, mutta en enää aio antaa niiden viedä tilaa kaikelta muulta elämältäni. Saati sitten sekoittaa päätä niin pahasti, että koko kevät olisi vain pelkkää stressiä tulevaisuuden suhteen.

Kun tänä aamuna pakkasin paperiliuskat suureen valkoiseen kirjekuoreen ja ajelin ratikalla Teatterikorkeakoululle, olo oli kupliva ja kihelmöivä. Ehkä se on tämä lähestyvä kevät, joka saa askeleet tuntumaan yhtäkkiä kevyemmiltä ja asiat näyttämään valoisammalta, toiveikkuus ja odotukset heräilevät jälleen talviuniltaan. Teakiin pääsy ei ole mikään helppo nakki, karsintaa tehdään oman hakukohteeni kohdalla rankalla kädellä ja useaan otteeseen. Toivon silti, että pääsisin toukokuussa edes kokeilemaan. Haastamaan itseäni. Näyttämään osaamistani. Ehkä tällä kertaa, ehkä tällä kertaa?

Stop the glorification of busy.

Yhteishakuaika on alkanut, kääks. Oon kai elänyt jossain ihmeellisessä suojakuplassa, kun en ole tajunnut, että nyt ollaan jo pitkällä maaliskuussa. Tekemistä ja suorittamista on kertynyt yhtäkkiä niin paljon, että olen alkanut vähän panikoida. Vain vähän, en anna sen ottaa minusta valtaa. Sen sijaan olen alkanut sählätä senkin edestä. Astuin eilen illalla pyykkejä ripustaessani toisella jalallani vessanpönttöön (kyllä: luulin nousevani kannelle, mutta se olikin auki) ja kaaduin sen seurauksena kylpyhuoneen lattialle niin pahasti, että pää kolahti vesiputkiin. Päähän kohosi valtava kuhmu ja kyynärpäästä tuli pisara verta, ei onneksi sen kummempaa. Haudoin takaraivoa jäisellä vihannespussilla ja kirosin kömpelyyttäni, sydän hakkasi tuhatta ja sataa harmistuksen vuoksi ja pääsykoekirjan lukemisen sijaan kömmin suoraa päätä peiton alle nukkumaan. 

Tänään on sentään ollut suhteellisen tehokas ja hyvä päivä, olen juoksennellut pitkin kaupunkia suorittamassa erinäisiä pakollisia asioita. Tein heti aamulla ensimmäiseksi pitkän listan, johon merkitsin ranskalaisilla viivoilla kaiken sen, mikä on hoidettava. Tykkään listoista, ne tuo ryhtiä tekemiseen. On sitä paitsi ihanaa voida vähitellen yliviivata ne kohdat, jotka on jo suoritettu. Vähän kerrassaan kaikki vastenmielisetkin jutut tulee hoidettua ja sitten niitä ei tarvitse enää stressata. 

Juoksentelun päätteeksi käväisin Ikeassa hakemassa yhden valtavan taulunkehyksen keittiön tyhjää seinää varten. Kun pääsin kotiin, istuin ihan rauhassa keittiön lattialle askartelemaan tauluprojektin kanssa ja tein pienen irtioton kaikista niistä velvollisuuksista, jotka vielä kummittelivat listalla. Ripustin taulun, söin vähän suklaata ja laitoin Spotifyn soittamaan mun lempimusiikkia. Kohta menen kauppaan hakemaan tarvikkeita kanasalaattiin ja yritän ottaa loppuillan aika iisisti. Voisin ottaa oppia noilta taulussa istuskelevilta työmiehiltä, kaiken kiireen keskellä tauko on välillä enemmän kuin tarpeellinen.

Holy shit it's a triangle.

H&M:n miestenvaateosasto vie minut vielä perikatoon. Kävin nimittäin eilen piipahtamassa kaupungilla tarkoituksenani hankkia ihan tavallinen musta neulepaita ja ajauduin sen myötä hiplailemaan miesten vaatteita. Jostain syystä ne näyttivät paljon mielenkiintoisemmilta kuin yksikään naistenosaston vaate. En ole koskaan ollut mitenkään tarkka sen suhteen, mistä vaatteeni ostan, kunhan ne näyttävät ja tuntuvat mukavilta päällä. Naisille suunnatut mitoitukset ovat usein itselleni vähän hankalia, kun satun olemaan pitkä ja hoikka. Helmat ja hihat jäävät aina vähän liian lyhyiksi, ja siksi miesten paidat istuvat päälle huomattavasti nätimmin. Käytännön syistä siis miestenosasto palvelee minua usein paremmin kuin hyvin.

Oon onnellinen siitä, että olen löytänyt oman tyylini vuosien kuluessa. Tiedän nykyään tarkalleen, mistä pidän ja mitä haluan päälleni laittaa. Tällä hetkellä oon pyyteettömästi ihastunut erityisesti puuvillaisiin vaarinpaitoihin, monivärisiin villapaitoihin ja väljiin neulehuppareihin. Mun kanssa on välillä ehkä vähän rasittavaa shoppailla, sillä en tarvitse tuntikausia yhden kaupan koluamiseen. Kuljen rekkien välissä vauhdilla ja silmäilen samalla ympärilleni. Jos katse osuu johonkin kivaan niin sovitan, muuten olen valmis vaihtamaan kohdetta. Viime aikoina mitään kauhean kivaa ei ole osunut näköpiiriin, mutta olenkin yrittänyt vältellä vaatekauppoja. Eilisellä reissulla tosin ihastuin vähän turhankin moneen juttuun, jotka onnistuin silti toistaiseksi jättämään kauppaan. Mustan neulepaidankin jätin ostamatta. Omistan sellaisia ennestään ehkä kahdeksan, mutta neulepaitoja ei koskaan voi olla liikaa. Katsotaan, käynkö tekemässä korjausliikkeen tässä joku päivä.

Poseerasin iltapäivällä uusi vaarinpaita päälläni. Saatatte huomata kuvassa jotain muutakin uutta, lähinnä tuossa ranteen kohdalla. Kolmio on piirretty siihen tussikynällä kokeilun vuoksi. Pitkän tauon jälkeen tatuointikuumeeni on alkanut jälleen oireilla ja lukuisat päässä pyörineet kuvaideat ovat tarkentuneet. Toisessa ranteessa on ollut jo neljä vuotta pieni äärettömyyden symboli. Kaipasin tuolloin elämääni kovasti jotain pysyvää, ja mikäpä olisi pysyvämpää kuin tatuoitu äärettömyys? Nyt voisi olla hyvä aika ottaa tuolle pari. Kolmio tuntuu sopivalta vaihtoehdolta; se edustaa minulle yksinkertaisten ja pienten asioiden kauneutta ja täydellisyyttä, mutta ennen kaikkea muutosta. Olkoonkin typerä hipsteritrendi, minusta kolmio on kaunis. En kiirehdi tatuointihaaveen suhteen, mutta kolmiossa tiivistyy koko tämänhetkinen elämäntilanteeni ja ajatusmaailmani. Voisin hyvin kuvitella sen iholleni vielä kuudenkymmenen vuoden kuluttuakin, silloin kun olen vanha ja ruttuinen.

You jump, I jump.

Viikonloppu oli aivan ihana. Erityisesti sunnuntai, jolloin lähdin päiväristeilylle Tallinnaan E:n ja tämän perheen kanssa. Jätin kameran tahallani kotiin, jotta voisin keskittyä nauttimaan reissusta täysillä ilman turhia kuvauspaineita. Kokemukset ja unohtumattomat muistot päihittävät joskus valokuvat ihan sata nolla.

Voin silti kertoa, että kävimme Titanic-näyttelyssä, jossa pääsin leikkimään E:n kanssa Jackia ja Rosea.  Pääsylippu oli samalla matkalippu, jonka takapuolelle oli printattu satunnaisen, mutta oikeasti Titanicin kyydissä matkustaneen henkilön tiedot. Neitsytristeily ei onneksi koitunut minun kohtalokseni, matkustin ilmeisesti ykkösluokassa ja löysin oman nimeni myös pelastuneiden joukosta. Näyttely oli upeasti toteutettu, hylystä tehtyjen esinelöytöjen lisäksi esillä oli muutama yksityiskohtaisesti rakennettu tila laivasta; hyttejä, käytäviä ja totta kai se upea portaikko, jonka luona Leonardo DiCaprio odotti Kate Winsletiä.... Ah, ne fiilikset!  

Käytiin myös merimuseon sukellusveneessä, jossa koin pientä hengenahdistusta ja kolautin pääni matalaan kattoon. Sen jälkeen lounastimme ihanassa opiskelijakuppila Kompressorissa, jossa oli ehkä maailman parhaita täytettyjä lettuja. Koska reissu osui sunnuntaipäivälle, kaupunki oli kovin hiljainen. Oli ihanaa kuljeskella tyhjillä pikkukaduilla, piipahtaa välillä lasilliselle valkoviiniä ja katsella illan hämärtyessä sataman valaistusta. Ostin itselleni tuliaisiksi kolme pulloa hyvää valkoviiniä ja melkoisen kasan suklaata. Osa tuosta kasasta on jo kadonnut mystisesti. 

Pitkän ja tiiviin päivän jälkeen oli myös äärimmäisen ihanaa palata takaisin kotiin. Helsingissä oli alkanut pyryttää kovasti, kevät taisi sittenkin saada jonkin verran lykkäystä. Tänään olin koulussa niin uninen, että taisin nukahtaa viideksi minuutiksi kesken draamatunnin. Nyt istun katselemassa viime yönä televisioitua Oscar-gaalaa, jonka luulin tulevan vasta tänä yönä. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Oon yrittänyt vältellä tietoa voittajista koko päivän, jotta voisin kokea aitoa jännitystä patsaidenjaon aikana. Aion samalla tuhota hieman lisää sitä laivalta hamstrattua suklaata, toivottavasti jotain jää säästöönkin.