Yksi varma kevään merkki on se, kun Nuuskamuikkunen palaa takaisin Muumilaaksoon pitkän talven jälkeen. Toinen yhtä varma kevään merkki on se, kun minä palautan Teakin ennakkotehtävät. Sama kaava toistuu joka ikinen kevät, vuodesta toiseen. Ansaitsisin luultavasti tässä vähitellen Nobel-palkinnon kärsivällisyydestäni, sen verran pitkäjänteisesti jaksan edelleen ponnistella valintakokeiden eteen. Tämä on nyt viides hakukerta. Aiemmin olen hakenut ohjaukseen, nyt hyppään takaisin omalle tontilleni ja kokeilen dramaturgiaa. Se on tuntunut ihmeellisen helpolta ohjauksen jälkeen. Teksti on virrannut verisuonissa ja siirtynyt sormenpäiden kautta paperille.
Tämä kevät oli tosiaan huomattavasti armollisempi kuin aikaisemmat. En saanut valtavaa ahdistusta tehtävien takia ja suurin osa niistä syntyi melkein itsestään. En pakottanut ja puristanut tekstiä väkisin, vaan kirjoitin itseäni kuunnellen, yrittämättä miellyttää yhtään ketään. Deadlinekin alittui kolmella päivällä, uskomatonta. Suuri merkitys saattoi olla sillä, etten ennättänyt tänä keväänä keskittyä niin kamalan täysipainoisesti tehtävien tekemiseen. Samanaikaisesti täytyi käydä koulua, suunnitella työharjoittelua, suorittaa asiakasprojekteja ja lukea yliopiston pääsykokeisiin. Ei ollut aikaa viilata pilkkua tai työstää tekstejä äärimmilleen. Osasin tänä keväänä myös elää hetkessä. Pääsykokeet ovat asialistallani hyvin korkealla, mutta en enää aio antaa niiden viedä tilaa kaikelta muulta elämältäni. Saati sitten sekoittaa päätä niin pahasti, että koko kevät olisi vain pelkkää stressiä tulevaisuuden suhteen.
Kun tänä aamuna pakkasin paperiliuskat suureen valkoiseen kirjekuoreen ja ajelin ratikalla Teatterikorkeakoululle, olo oli kupliva ja kihelmöivä. Ehkä se on tämä lähestyvä kevät, joka saa askeleet tuntumaan yhtäkkiä kevyemmiltä ja asiat näyttämään valoisammalta, toiveikkuus ja odotukset heräilevät jälleen talviuniltaan. Teakiin pääsy ei ole mikään helppo nakki, karsintaa tehdään oman hakukohteeni kohdalla rankalla kädellä ja useaan otteeseen. Toivon silti, että pääsisin toukokuussa edes kokeilemaan. Haastamaan itseäni. Näyttämään osaamistani. Ehkä tällä kertaa, ehkä tällä kertaa?
Kun tänä aamuna pakkasin paperiliuskat suureen valkoiseen kirjekuoreen ja ajelin ratikalla Teatterikorkeakoululle, olo oli kupliva ja kihelmöivä. Ehkä se on tämä lähestyvä kevät, joka saa askeleet tuntumaan yhtäkkiä kevyemmiltä ja asiat näyttämään valoisammalta, toiveikkuus ja odotukset heräilevät jälleen talviuniltaan. Teakiin pääsy ei ole mikään helppo nakki, karsintaa tehdään oman hakukohteeni kohdalla rankalla kädellä ja useaan otteeseen. Toivon silti, että pääsisin toukokuussa edes kokeilemaan. Haastamaan itseäni. Näyttämään osaamistani. Ehkä tällä kertaa, ehkä tällä kertaa?
2 kommenttia:
sulle on haaste mun blogissa! http://nellikochanie.blogspot.fi/2014/03/liikaa-minusta-eli-yksitoista-faktaa-ja.html
Oi, kivaa! Täytyy kai tarttua haasteeseen :D
Lähetä kommentti