Olen kirjoittanut blogissa aikaisemminkin paniikkikohtauksistani. Siitä, millaista on kokea täysin järjenvastaista fyysistä kauhua, kun keho on yhtäkkiä ottanut vallan mielestä. Ja myös siitä, kuinka olen ollut vuosikaudet niin periksiantamaton, itsepäinen ja hyväuskoinen, että olen yrittänyt selvitä taistelusta omin päin, ihan itsekseni.
Olen elänyt paniikin kanssa kohta jo neljä vuotta. Niiden aikana se on vieraillut enemmän tai vähemmän säännöllisesti. Syksyn ja alkaneen vuoden aikana olen kuitenkin alkanut ajatella, että voisin ehkä oikeasti olla ihan vähän armollisempi itselleni ja pyytää paniikin käsittelyyn apua, kun sitä kerran on saatavilla. Sanoista tekoihin. Kävin eilen lääkärin vastaanotolla puhumassa olostani. Kerroin oireistani ja niitä synnyttävistä tilanteista, kauhun tunteesta, jolle ei aina löydy sanoja. Asian sanallistaminen tuntuikin ensin vain naurettavalta, turhauttavalta, jopa täysin mitättömältä. Yhtäkkiä teki mieli vähätellä koko juttua, pyytää anteeksi ajan tuhlaamisesta. Pahoitella sitä, etten ole itse osannut karkoittaa tärinää kropasta tai oppia hengittämään tasaisesti.
Onneksi lääkäri käytti aikaa kuuntelemiseen, ei hoputtanut tai vähätellyt. Onneksi sain sanottua, että haluan tehdä tälle asialle jotain. Minulla on kuulemma selkeästi diagnosoitava paniikkihäiriö. Sain lääkkeet, joita syön kaiketi tästä hetkestä suunnilleen puolitoista vuotta eteenpäin. Kerran päivässä, siinä on uusi aamupalani. Kysyin, muutunko näistä nyt tunnottomaksi zombieksi, eikö mikään enää tunnu miltään. Kuulemma tuntuu. Olo saattaa kai ensin tuntua lievästi normaalia heikommalta. Keho hämmästyy ensin uuttaa fiilistä: sitä, ettei olekaan mitään syytä panikoida. Ennen pitkää pilvet kuitenkin väistyvät, katupöly laskeutuu, keho ei käy enää jatkuvasti ylikierroksilla.
Välillä on tuntunut, kuin olisin pikkuruinen Daavid taistelemassa Goljatin kokoista paniikkihäiriötä vastaan. Siksi olenkin nyt helpottunut, innoissani, vähän ehkä myös hämmentynyt. Olin kuvitellut, että tämän asian saa hoidettua järkeilemällä ja analysoimalla. Nyt ymmärrän, etteivät asiat aina ole järjestä kiinni. Keho on ollut sen verran kovilla, että sitäkin on autettava purkamaan kokemus. Siihen prosessiin minun ei tarvitse kyetä yksin. Olen saanut avukseni tukijoukkoja, serotoniini saa luvan tehdä paniikkimöröstä selvää jälkeä. Tiedän jo nyt, että tämä taistelu on tehty voitettavaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti