Will you follow me, one last time?

Viime yönä, vähän ennen keskiyötä, The Hobbit: The Battle of the Five Armies -leffan traileri ilmestyi nettiin. En ollut varsinaisesti odottanut sitä, mutta satuin olemaan valppaana oikealla hetkellä. Täytyy myöntää, että jonkinasteiset kylmät väreet kulkivat pitkin selkärankaa, kun klikkasin trailerin pyörimään. Tää olisi nyt viimeinen matka Keski-Maahan, tai ainakin sen alku. Ja ensimmäisen kurkistuksen perusteella ihan mallikas sellainen.    

Eeppisyydestään huolimatta Hobitti-leffat eivät ole silti onnistuneet herättämään minussa samanlaista fiilistä kuin Taru Sormusten Herrasta -trilogia aikoinaan. Eivät lähellekään. LotR-leffat olivat jotain paljon enemmän kuin vain nopeatempoista ja efektipitoista fantasiaräiskettä. Ne tuntuivat aivan yhtä tärkeiltä ja rakkailta kuin luokkatovereiden heppaharrastukset tai soittotunnit. Tuolloin huoneessani oli lukematon määrä LotR-krääsää ja taskurahoille löytyi aina kohde, joululahjatoiveista puhumattakaan. 

Yksi suuri syy tuohon käsittämättömän omistautuneeseen fanitukseeni oli Peregrin "Pippin" Tookia näytellyt Billy Boyd (♥), johon olin aika lailla palavasti ihastunut. 13-vuotiaalle tuollainen viaton julkkisihastus oli toki ihan luonnollista, mutta naureskelen silti silloin tällöin muistaessani, kuinka pitkälle fanitus menikään. Annoin Billy Boyd -julisteelle joka ilta suukon ja opettaja takavarikoi pulpetistani sydämillä koristellun leikekirjan. Loppuhuipennus ja esiteinin unelmien täyttymys oli, kun Billy vastasi lähttämääni fanipostiin. Nimmaroitu valokuva on edelleen visusti tallessa, hihii. 

No, fanitus on vuosien varrella lieventynyt ja miltei kokonaan unohtunutkin. LotR-leffat ovat edelleen kerrassaan mahtavia ja Billy edelleen varsin komea skotti. Olin jossain vaiheessa kovasti tykästynyt Billyn bändin Beecaken musiikkiin ja kieltämättä harmittelen, että tämä on viettänyt hiljaiseloa valkokankaalta. 

Viime öinen traileri sai kuitenkin sisäisen fanityttöni nostamaan jälleen päätään. Billyn lauluääntä sai nimittäin kuunnella läpi trailerin, ah ihanaa. E luimisteli vähän kulmiensa alta, kun katsoin silmät kiiluen traileria yhä uudelleen ja uudelleen. Sallittakoon ihmisen elämässä pienet fanityttöhetket edes viiden vuoden välein.

Oletteko te jo nähneet uuden Hobitti-trailerin?

Mitä piditte?

Mitä leffoja odotatte loppuvuodelta eniten?

We gonna let it burn burn burn burn.

Huh hellettä, vähempikin ehkä riittäisi. Ulkolämpömittari näyttää yli kolmeakymmentä eikä sisätiloissakaan ole sen viileämpää. Päivätoiminnan mummot pyörtyilee keinutuoleissa ja minäkin olen tajunnan rajamailla. Suklaakarkit sulavat kulhon reunoille ja aivotkin tuntuvat välillä valuvan hikinoroina pitkin selkärankaa. Ei saisi valittaa, mutta ympärivuorokautinen "saunominen" on kieltämättä aika rankkaa.

Perjantaina pakkasimme autoon kaveriporukan ja kaiken viikonlopunviettoon tarvittavan. Siinä olikin paljon pakattavaa. Suuntasimme hellettä pakoon ihanalle kesämökille metsän katveeseen ja järven rantaan, mutta helle se oli sielläkin vastassa. Kaksi päivää kuluivat silti mitä mukavimmin; hyvää ruokaa ja juomaa, paljon jäätelöä, pihapelejä, saunomista, uimista, veneilyä, itikoita, ampiaisia, epätoivoista kalastusta ja parhaita ihmisiä. 

Nyt yritän tsempata itseäni uutta työviikkoa varten, toivottavasti välillä ripauttaisi vähän vettäkin taivaalta niin emme kuihtuisi mummojen ja pappojen kanssa ihan kokonaan. Onneksi työpaikalla on kolme valtavaa lattiatuuletinta ja jääkaapissa reilusti omenamehua. 

Mulla on enää kolme viikkoa näitä vanhushommia jäljellä, mutta saatan saada uuden työpaikan heti elokuun loppuun. Se ei olisi ollenkaan huono juttu, nyt kun olen päässyt työnteon makuun. Odotan syksyä ja uusia mahdollisuuksia. Odotan syksyn mukanaan tuomaa viileyttä ja tunnelmallisia iltoja, jolloin on vielä lämmintä muttei silti ahdistavaa. Kesä on ihana, mutta tällä hetkellä se tuntuu lähinnä päällekäyvältä. Ehkä osaan ikävöidä sitä sitten syyskuun lopulla.

In the heat of the summer, when the pavements were burning.

Viikonpäivät hurahtavat ohitse valtavalla vauhdilla. Nyt on keskiviikko, mutta oon lauantaista asti kuvitellut päivittäin, että ollaan jo perjantaissa. Perjantaifiilis on syntynyt rennoista ja huolettomista päivistä, yltäkylläisestä auringonpalvonnasta ja siitä, että päivien aikana on ennättänyt tehdä vähän sitä sun tätä. On mahtavaa, että saa tehdä sellaista työtä, joka on kivaa muttei kuitenkaan vie koko päivää. Aikaa jää myös muulle, täysin vapaavalintaiselle toiminnalle. Tää taitaa olla paras kesä pitkään aikaan.

Lauantaina istuttiin Alppipuistossa nauttimassa auringosta ja bändeistä Pitkä Kuuma Kesä -festareilla. Ilmaistapahtumat ovat kesän parasta antia, lämpiminä iltoina mikään ei ole sopivampaa kuin kasata eväät kangaskassiin ja suunnata puistoon fiilistelemään nuoruutta ja hetken kauneutta.

Sunnuntai kului Aurinkolahden rannassa. En ollut aikaisemmin käynyt Aurinkolahdessa ja rakastuin nyt paikkaan aivan totaalisesti. Uusia, ihania kerrostaloja rantaviivan tuntumassa, kaunis hiekkaranta ja hyvät lenkkeilymaastot. Voisin muuttaa sinne tältä istumalta, tosin budjetti taitaisi tulla vastaan. Onneksi Aurinkolahteen voi huristella metrolla ja leikkiä hetken aikaa olevansa ulkomailla. Meidän leikki venähti vähän pitkäksi, tanssittiin pimenevällä rannalla vielä reilusti puolen yön jälkeenkin, jolloin sydän meinasi pakahtua onnesta. 

Vaikka lämpö onkin ollut silloin tällöin vähän tukahduttavaa eikä töissä toimi ilmastointi, nautin silti täysillä näistä helteisistä ajoista. Parin kuukauden kuluttua on jo ikävä kesää. Tänään mentiin työpäivän jälkeen Hietaniemen rantaan palvomaan aurinkoa, heittelelemään frisbeetä ja syömään jätskiä. Emme suinkaan olleet yksin, ranta oli täynnä porukkaa ja fiilis varsin kansainvälinen. Hautasin jalat hiekkaan ja korkkasin Somersbyn, kuuntelin puheensorinaa ja annoin tuulen kutittaa sääriä. Nämä on hyviä päiviä, vaikkei vielä huomennakaan ole perjantai. 

What have you been up to?

Tää on miun huvipuistoilme. Kävin nimittäin eilen Linnanmäellä mun rakkaan luokkatoverin kanssa ja todettiin, että ihminen on kai tullut vanhaksi siinä vaiheessa, kun kummitusjuna ei enää pelota ja karusellit vaan oksettaa. Jotain lapsekkuuta on meissäkin silti vielä jäljellä. Ennen sulkemisaikaa oli pakko juosta hullunlailla "vielä yhteen laitteeseen" ja koin suurta vahingoniloa, kun päästiin kiilaamaan varhaisteinilauman ohitse vuoristoradan etupenkkiin. Suurta kauhua sen sijaan koin Kiepissä, johon mut julmasti houkuteltiin. Puomien mentyä kiinni en enää päässyt pakenemaan ja kyyti se vasta karmeaa olikin. Sain siinä kieputuksessa ehkä sata mustelmaa, pahan olon ja niskan ja selän kipeiksi. Läsnäolijat saivat ehkä elinikäisen kuulovaurion, huusin nimittäin kurkku suorana ajelun alusta loppuun.

Muuta maininnan arvoista:

Mun jaloissa on sandaaleista syntyneet ristikuvioiset rusketusraidat, ehkä maailman cooleimmat. Huomatkaa lauseessa esiintyvä lievä ironia ja se fakta, että armoton punoitus on kuvanottohetkellä jo hieman laskenut.

Töissä on edelleen ihanaa, ollaan vietetty vohvelikestejä ja tanssittu valssia päiväkeskuksen edessä olevalla kävelykadulla haitarimusiikin tahdissa. Ohikulkijoiden kasvoilla on ollut melkein yhtä leveä hymy kuin vanhusten. Saan joka päivä ennen kotiinlähtöä repun täyteen ylijääneitä kahvileipiä (tänään tuoreita voisilmäpullia ja eilen omenapiirakkaa) ja papparaiset lähettää lentosuukkoja mun perään. Ihanat mummot ja papat, mun 95-vuotiaat bestikset.

Ostin kylpyhuoneeseen uuden pyykkikorin. Kankainen pyykkikori on kivasta Uudenmaankadulla sijaistevasta sisustuskauppa Perobasta, jossa olen käynyt kuolaamassa muutamaakin juttua pitkin viikkoa. Tänään päätin lopulta tuoda pyykkikorin mukanani kotiin. Tähän asti pyykit ovat odottaneet pesua rottinkisessa korissa, joka ei ole ihan kunnolla mahtunut paikalleen kylpyhuoneessa olevan jakkaran päälle. Uusi säilytysviritelmä sopii väritykseltäänkin himpun verran paremmin kylppäriin, tällä hetkellä se on tosin vielä visusti paperikassin kätköissä. 

Mulla on myös uutta kirjallisuutta luettavana. Kolmen Sepän kirjakauppa on paras mahdollinen paikka, kun haluaa löytää hyllyynsä jonkin tietyn, melko kapean alan teoksia. Alennusmyynnin innoittamana sijoitin kahteen teatterikirjaan, jotka aion molemmat koluta läpi ennen ensi kevään pääsykoerumban alkamista, vähän niin kuin alkupalaksi. 

Lidlin riisimurosuklaa on niiiiin hyvää (ja halpaa) ettei melkein sanotuksi saa. Ainut ongelma on, että se loppuu liian nopeasti. First world problems?

Ja nyt alkaa VII-KON-LOP-PU! Parhautta, reilut 48 tuntia aikaa ihan vain lomailuun ja säätkin ovat sen mukaiset. Aion viettää tulevat hellepäivät ulkona ja kulkea juuri sinne, minne nenä näyttää. Huomenna se taitaa näyttää ainakin Alppipuistoon päin.

Mitä teidän viikonloppuun kuuluu?

Jos pilvet on pääkalloja.

Siivosin tänään kirjahyllyä ja löysin kynsilakkapullojen takaa pääkallon. Löytö ei ollut kovinkaan hätkähdyttävä, kyseessä on nimittäin pyyhekumi, jonka ostin joskus aikoinaan työpöydän kulmalle koristeeksi. Työpöydällä ei ole tällä hetkellä sen enempää kulmaa kuin muutakaan osaa, joka ei pursuilisi tavaraa. Tarpeetonta tavaraa. Tai ainakin sellaista tavaraa, joka harhailee paikasta toiseen löytämättä paikkaansa ja päätyy sitten työpöydälleni.

En pidä epäjärjestyksestä, se karmii selkäpiitäni. Siispä ryhdyin välittömiin toimenpiteisiin. Toimenpiteet eivät koskeneet ainoastaan työpöytää, vaan ulottuivat muuallekin olohuoneeseen. Keräsin poistokassiin kaikkea turhaa maan ja taivaan, tässä tapauksessa lattian ja katon väliltä. Hassua, että ihmisellä voi olla niin paljon omaisuutta, jonka olemassa olosta ei edes ole tietoinen. Ja lisää olisi silti saatava.

Haaveilen minimalistisesta sisustuksesta, jonka keskiössä olisi pari hyvää nojatuolia, metallinen ruokapöytä ja jonka värimaailma noudattelisi suunnilleen yhtenäistä linjaa. Haaveet ja toteutus eivät tunnu kohtaavan todellisuudessa. Selkeistä haavekuvistani huolimatta hiplaan kaupoissa aina jotain sellaista krääsää, joka ei lainkaan sovi kuvitelmaani täydellisestä kodista. Täydellinen haavekoti perustuu yhtä paljon ja yhtä vähän järkeen kuin tunteeseen ja olen oppinut, etteivät järki ja tunteet ole useimmiten tasapainossa, ehei todellakaan. 

Ehkä onkin parempi vain antautua taistelussa ja todeta, etten ehkä sittenkään edes viihtyisi haavekodissani. Luotan siihen, että jokainen rakentaa kotiaan jonkinlaisen intuition varassa. Oma käsi on nimittäin sen verran viisas, että se kyllä valitsee kotiin sellaisia asioita, jotka jollain tavalla sytyttävät ja herättävät tunteita. Ja sellaisten asioiden keskellä on yleensä hyvä olla. Olkoon kotini sitten värikoodattu tai sekasortoinen, ainakin se näyttää minulta. Ja minä pidän kovasti kodistani. Etenkin nyt, kun olen siivonnut.

Ra ta ta ta ta taa.

En saanut viime yönä nukuttua kunnolla. Taivaalla ei mollottanut mitään superkuuta enkä ollut nauttinut päivän aikana pisaraakaan kofeiinia, mutta jokin minua silti valvotti. Ja tiedän kyllä varsin hyvin, mikä. Nimittäin ääni, joka meinasi saada pään rrrrrrräjähtämään ja herrrrrrrmot menemään.

Taloni sijaitsee loistavien kulkuyhteyksien varrella; suuressa risteyksessä, josta löytyy palvelua ja pysäkkiä toisensa perään. Olen ollut vuosien varrella äärettömän kiitollinen tästä sijainnista, pääsen keskustaan kymmenessä minuutissa ja olen silti tarpeeksi loitolla kantakaupungin melskeestä. Ulkona kulkee toki lähes ympärivuorokautinen liikenne, mutta olen tottunut tasaiseen huminaan ja nukun yleensä yöni varsin sikeästi. En enää ehkä osaisikaan nukahtaa täydellisessä hiljaisuudessa. On jollain tavalla hurjan turvallista vaipua uneen, kun tietää, että maailma jatkaa pyörimistään myös unen aikana.   

Pari viikkoa sitten rappukäytävän ilmoitustaululle tosin ilmestyi lappu. Risteyksessä alettaisiin tekemään raitiovaunukiskojen kunnostustöitä, jotka kestäisivät suunnilleen kuukauden verran. Aha, ajattelin ja unohdin asian sen jälkeen kokonaan. Työt tehtäisiin päiväsaikaan kahdeksasta neljään, joten olisin silloin poikkeuksetta itsekin töissä ja pois kotoa. Kiskoelementin vaihtaminen olisi ainoa asia, joka tehtäisiin yöaikaan, ja sillekin oli varattu vain yksi ajankohta. Sinä kyseisenä yönä E ja minä kirosimme katuporan ääntä ja pyörimme sängyssä kuin hyrrät, mutta seuraavana aamuna oli ihanaa ajatella, ettei sama möykkä tulisi enää toistumaan.

Vielä mitä. Viime yönä yhdentoista maissa alkoi se sama rrrrrrrumba. Tuijottelin pitkän aikaa ikkunasta kadulle ja heittelin vihaisia katseita suuren kauhakuormurin suuntaan samalla, kun risteyksessä olevan kuopan ympärillä pyöri kymmenen kypäräpäistä työmiestä. Mitähän järkeä on aloittaa kovaääninen elämöinti juuri silloin, kun kaikki normaalit ihmiset ovat käymässä nukkumaan? Tai no, onhan siinä kovastikin järkeä; kiskoelementti on toki helpointa vaihtaa silloin, kun suurin osa liikenteestä on poissa kaduilta. Mutta on silti suurinta vääryyttä tärisyttää viattomien kansalaisten tärykalvoja aikavälillä 23-06. Mieluummin istuisin saman ajan hammaslääkärissä.  

Kipinät lentelivät hämärässä illassa ja katupora ulvoi tuskaisesti. Tiedättehän sen Anna Abreun biisin? Ra-ta-ta-ta-ta-ta-taa, se tuli sillä hetkellä vähän liiankin vahvasti mieleen. Aamun tullen silmät punoittivat ja pyrkivät kaikin keinoin kiinni, mutta minä nousin kuudelta ja raahauduin keittiön ikkunaan. Siellä ne työmiehet keräsivät kamppeitaan, yöllinen urakka oli juuri loppumassa. Uuh, toivottavasti kiskotyöt ovat pian ohitse. Ja on muuten parasta olla ihan hiton hienot kiskot, olen nimittäin maksanut niistä omilla kullanarvoisilla yöunillani.

It's a beautiful day, don't let it get away.

Onnistunut vapaapäivä starttaa banaanipannukakuilla ja tuoreilla marjoilla, jatkuu huolettomalla pyörälenkillä Töölönlahden ympäri ja päättyy Reino Nordinin ja Bongo Rockin keikkaan Siltasessa.

Aamupala oli ihanan ällömakea ja niin taidettiin olla mekin E:n kanssa, kun kömmittiin pois sängystä vasta myöhään iltapäivällä. Oon aikaisemminkin tehnyt banaanipannaria, mutta tällä kertaa koostumus oli täydellinen. Oi onnea! Onnea on myös pakastin täynnä mustikoita ja vadelmia, ja aamu täynnä suukkoja ja halauksia. Myöhemmin kävin ajelemassa rakkaalla Kombi-pyörälläni pitkin hiekkateitä ja nostin alamäissä jalat pois polkimilta. Tuuli pörrötti tukkaa ja ilma tuntui hiostavalta iholla, taivas näytti siltä että voisi puhjeta äkilliseen myrskyyn mutta taisi vain pelotella. 

Illalla mulla oli päällä pelkkää mustaa ja kultaa, E sanoi että näytän viinilasini kanssa oikein söpispahikselta ja otin arvonimen "Lady in Black" nauraen vastaan. Mentiin Siltaseen jo aikaisin yhdeksän maissa, paikka täyttyisi kuulemma vauhdilla ja sen jälkeen olisi turha yrittää löytää istumatilaa. Kuinkas sitten kävikään; keikan alkua saatiin odotella reilut kolme tuntia ja sittenkin varsinainen keikkafiilis puuttui; kyseessä taisivat tällä kertaa olla koko yön kestävät "kotibileet". Siltasen olohuonemaisessa ympäristössä oli toki mukavan rentoa viettää iltaa, mutta väsymys ja nälkä alkoivat kolkutella jo puolen yön maissa. Kun muut alkoivat joraamaan Reinon johdolla, me istuttiin upottavan pehmeässä nahkasohvassa ja seurattiin netin kautta Brasilian ja Hollannin välistä pronssiottelua. Yritettiin soluttautua tanssilattialle, mutta melko pian löydettiin itsemme Helsinginkadulta syömästä jättiläismäistä katkarapupizzaa. 

Kun sitten kotiin päästyä makoiltiin sängyllä ja kuunneltiin yhtä hyvää soittolistaa juuri ennen nukahtamista, ajattelin, että oonpa kyllä ihan tajuttoman onnellinen. Helsinki on kaunis kesällä, mulla on ympärillä rakkautta ja elämä tuntuu rullaavan raiteillaan. Mulla soi päässä Empire of the Sunin biisi We Are the People; "We are the people that rule the world, a force running in every boy and girl. We lived an adventure, love in the summer."