Siivosin tänään kirjahyllyä ja löysin kynsilakkapullojen takaa pääkallon. Löytö ei ollut kovinkaan hätkähdyttävä, kyseessä on nimittäin pyyhekumi, jonka ostin joskus aikoinaan työpöydän kulmalle koristeeksi. Työpöydällä ei ole tällä hetkellä sen enempää kulmaa kuin muutakaan osaa, joka ei pursuilisi tavaraa. Tarpeetonta tavaraa. Tai ainakin sellaista tavaraa, joka harhailee paikasta toiseen löytämättä paikkaansa ja päätyy sitten työpöydälleni.
En pidä epäjärjestyksestä, se karmii selkäpiitäni. Siispä ryhdyin välittömiin toimenpiteisiin. Toimenpiteet eivät koskeneet ainoastaan työpöytää, vaan ulottuivat muuallekin olohuoneeseen. Keräsin poistokassiin kaikkea turhaa maan ja taivaan, tässä tapauksessa lattian ja katon väliltä. Hassua, että ihmisellä voi olla niin paljon omaisuutta, jonka olemassa olosta ei edes ole tietoinen. Ja lisää olisi silti saatava.
Haaveilen minimalistisesta sisustuksesta, jonka keskiössä olisi pari hyvää nojatuolia, metallinen ruokapöytä ja jonka värimaailma noudattelisi suunnilleen yhtenäistä linjaa. Haaveet ja toteutus eivät tunnu kohtaavan todellisuudessa. Selkeistä haavekuvistani huolimatta hiplaan kaupoissa aina jotain sellaista krääsää, joka ei lainkaan sovi kuvitelmaani täydellisestä kodista. Täydellinen haavekoti perustuu yhtä paljon ja yhtä vähän järkeen kuin tunteeseen ja olen oppinut, etteivät järki ja tunteet ole useimmiten tasapainossa, ehei todellakaan.
Ehkä onkin parempi vain antautua taistelussa ja todeta, etten ehkä sittenkään edes viihtyisi haavekodissani. Luotan siihen, että jokainen rakentaa kotiaan jonkinlaisen intuition varassa. Oma käsi on nimittäin sen verran viisas, että se kyllä valitsee kotiin sellaisia asioita, jotka jollain tavalla sytyttävät ja herättävät tunteita. Ja sellaisten asioiden keskellä on yleensä hyvä olla. Olkoon kotini sitten värikoodattu tai sekasortoinen, ainakin se näyttää minulta. Ja minä pidän kovasti kodistani. Etenkin nyt, kun olen siivonnut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti