Keep calm, you're not that old.

24 24 24 24 24 24 24. Kaksikymmentäneljä vuotta. Se kuulostaa paljolta, oikeastaan ihan hurjan paljolta. Olen vanhentunut taas vuodella ja kuten tavallista, kuvittelen sen tapahtuneen yhdessä yössä. Hupsis vain, yksi vuosi kerralla lisää. Sunnuntaina oli mun syntymäpäivä, enkä yllätyksekseni kokenut tällä kerralla minkäänlaista ikäkriisin poikastakaan. Muistan ikäkriiseilleeni viimeksi täyttäessäni kaksikymmentäyksi vuotta, ehkä siksi että se tuntui jonkinlaiselta rajanylitykseltä nuoruuden ja aikuisuuden välillä. Semmoiselta iältä, että "nyt täytyy alkaa saavuttaa asioita ja vähän äkkiä". Ja pah, ajattelin pari vuotta myöhemmin, kun tajusin saavuttaneeni lähinnä vain kamalan stressireaktion ja identiteettikriisin. Kukaan ei voi sanella, mitä pitää tehdä missäkin iässä, jokainen käy elämän läpi haluamassaan järjestyksessä. 60-vuotiaskin voi olla nuori, jos siltä tuntuu.

24 on hyvä, ja se tuntuu oikealta. En haluaisi enää olla se ahdistunut 21-vuotias, joka ravasi pitkin pääkaupunkiseudun yöelämää peläten, että elämänvaihe menee ohitse, jos sitä ei elä täydellä teholla. En sano, ettenkö edelleen nauttisi baareissa tanssimisesta tai huolettomista illoista ystävien kanssa, mutta olen kai jollain tavalla vähän rauhoittunut. Asetunut aloilleni. Löytänyt paikkani. Tai ainakin tajunnut, etteivät asiat parane murhetimalla tai aika lisäänny kiirehtimällä. 24-vuotias minä on kai jossain määrin viisaampi kuin 23-vuotias minä, sillä tuntuu kuin olisin vasta viime syksyn aikana oppinut kunnolla kuuntelemaan itseäni.

Vietin syntymäpäivääni järjestämällä juhlat luokkatovereilleni, yhdessä hyvän ystäväni kanssa. On kätevää, kun monta läheistä ihmistä on päättänyt syntyä tammikuussa, silloin pysyy hyvin kärryillä huomionarvoisista päivämääristäkin. Minä ja E saatiin juhlia edeltävänä iltana päähämme leipoa jotain kivaa naposteltavaa juhliin, ja nakkikääröt valikoituivat listalle helppoutensa ja nopeutensa vuoksi. Voin sanoa, ettei ollut helppoa tai nopeaa. Lopputuloksena oli katastrofaalinen keittiösekamelska puoli kahdeltatoista yöllä, kun kaksi innokasta leipuria unohtivat taikinasta hiivan ja suolan. Taikinalla olisi voinut tapetoida seiniä, joten epäonnistunut liisterikammotus päätyi sekajätteeseen. Uusi yritys oli jo sata kertaa parempi, tosin "nopeat ja helpot" nakkikääröt valmistuivat vasta puoli kahden maissa aamuyöstä. Hyviä ne kuitenkin olivat, joten mitään lopullisen kamalaa ei tapahtunut. 

Molemmat synttärisankarit saivat juhlavierailta lahjaksi teräksiset taskumatit, joihin oli liikuttavasti tekstattu eräitä meidän kaveriporukassa ahkerasti levinneitä käsitteitä. Eivät ehkä aukea muille, mutta eipä ole välttämättä tarkoituskaan! Miulla on parhaat ystävät. Ja ihana E oli ostanut pikkuruisen stereokaiuttimen, koska on kuulemma epäluonnollista kuunnella hyvää musiikkia huonolla äänentoistolla. No, en voi väittää vastaankaan. Pikku kaiutin aiheutti sellaiset ääniorgasmit, että läppärin kaiuttimet ovat tällä hetkellä lähes kirosana. Se on niin hyvä, että välillä ihan epäilen sen täydellisyyttä. Koko sunnuntai kului musiikkielämysten parissa, kun maattiin sohvalla, syötiin täytettyjä patonkeja ja valittiin soittolistalle niitä maailman parhaita biisejä. 

Vanhenemisen kunniaksi oli tietysti heittäydyttävä myös vähän lapselliseksi. Taidettiin vähän innostua luukuttamaan ihanimpia ja kamalimpia lastenohjelmien tunnareita yömyöhällä, esitin huonoja karaokeversioita ainakin sellaisista legendaarisista sarjoista kuin Flipper ja Lopaka, Tabaluga, Tontut, Ankronikka ja Vili Vilperi. Innostuin hoilaamaan myös vanhoja Disney-biisejä ja seuraavassa hetkessä nauroinkin jo Agapio Racing Teamin ääninäyttelylle. Tiedättehän, ne laadukkaat ja aitoa eläytymistä sisältävät suomidubit...... "Apuaaaaaaaa minä putoaaaaaaaan" ja niin edelleen. Myötähäpeän määrä on aina lähes yhtä suuri kuin dubbausten viihdearvo.