Take the pieces and build them skywards.

E toi eilen mukanaan palapelin ja minä hihkuin suorastaan riemusta sen nähdessäni. En ole pitkään aikaan päässyt tekemään palapelejä, sillä kaikki omat palapelini ovat tällä hetkellä jossain kesämökin hyllyillä odottamassa sadepäiviä. Mielestäni palapelit ovat ihania. Ollaan molemmat sitä mieltä, että lasten olisi ehdottoman hyvä osata pelata muutakin kuin vain suureen virikemäärään ja reaktiokykyyn perustuvia tietokonepelejä. Itse olen aina pitänyt pikkutarkkasta näperryksestä ja kokonaisuuksien hahmottamisesta pienten yksityiskohtien perusteella, varsinkin kun samalla voi antaa mielen tyhjentyä ja keskittyä vain ja ainoastaan siihen, mitä on tekemässä. 500-palainen taidepalapeli sopi siis täydellisesti rentoon arki-illanviettoon.

Palapelin kimppuun käytiin heti täyttävän tortillaillallisen jälkeen. Olohuoneen sohvapöydälle tehtiin tarvittava tila kokoamista varten, mukit täytettiin mehulla ja ruokailun jäljiltä jääneet vihannekset otettiin naposteltaviksi. Heti alussa laadittiin sotasuunnitelma johdonmukaista etenemistä varten. Ensin päätetiin suoriutua reunapaloista ja sen jälkeen siirtyä lajittelemaan paloja värin perusteella. Molemmat kuopivat palapelilaatikkoa kaksin käsin päät vastakkain ja metsästivät reunapaloja, joita tuntui välillä olevan mahdoton löytää. Tonkiminen ja palojen siirtelystä kuuluva ropina oli kieltämättä rentouttavaa, mutta melko pian hinguin jo päästä yhdistelemään paloja. Annoin haukankatseen kiertää pöytäpintaa ja hakeutua samankaltaisten palojen luokse. E kumarteli pöydän toisella laidalla oman alueensa kimpussa ja välillä vaihdoimme paikkoja vaihtelun vuoksi. Yhteistyö toimi saumattomasti, toinen saattoi yhdellä silmäyksellä ratkaista juttuja, joita toinen oli pohdiskellut jo useamman minuutin. 500 palaa tuntui siinä vaiheessa ihan läpihuutojutulta, ennätin jo alkuvaiheessa haikailla "meidän tasoisille" sopivamman haasteellisesta 5000-palan pelistä.

No, ei olisi pitänyt nuolaista ennen kuin tipahtaa. Palapelin aiheena ollut puutarhamaisema piti sisällään kymmeniä erilaisia kukkia, valtavan suuren ja tylsän seinäelementin sekä vihreän kastelukannun ja puutarhalapion, jota E luuli ensin avomaakurkuksi. Maalauksiin pohjautuvat palapelit ovat joskus pirullisen hankalia, kun kuva saattaa läheltä katsottuna muodostua ihan kummallisista väriyhdistelmistä ja pensselinvedoista. Vaivalla tekemämme värikoodaus ei siis oikein edistänyt pelin valmistumista, sillä punaista saattoi löytyä sekä mansikasta että tulppaanista että kukkaruukusta. Lopulta, kun suunnilleen puolet paloista oli jo saatu paikalleen, alkoi jämähdysvaihe. Tuntui melkein mahdottomalta, että yhtä isoa hassunmuotoista keskuspalaa ei vain millään osunut silmiin ja että pala, joka näytti väriensä perusteella sopivan täydellisesti aukkopaikkaan, ei sitten millään asettunut paikoilleen. Kokamisyritykset alkoivat olla toinen toistaan naurettavampia ja paikoin myös väkivaltaisia. Tämähän sopii tähän, kun minä laitan sen tähän! Itsekin yritin tunkea kahta palaa kiinni toisiinsa, kunnes E huomautti niiden olevan ihan erimuotoisia.  

Kokamista oli jatkunut jo kolmatta tuntia, kun ehdotin silmät harittaen lykkäystä pelin viimeistelyyn. Painuimme nukkumaan ja peli jätettiin pöydälle odottamaan seuraavaa kokoamiskertaa. Emme suinkaan ole luovuttaneet, vaan aioimme iskeä uudelleen paremmin voimavaroin! We'll be back.