Millaista on saada paniikkikohtaus? Voin kertoa, ettei kovin mukavaa. Itse asiassa se on juuri sillä hetkellä kamalinta mitä voi kuvitella, täysin kestämätöntä. Sydän hakkaa lujempaa kuin juoksulenkin jäljiltä, raajat puutuvat hitaasti, tilasta loppuu kaikki happi ja vatsa tuntuu kääntyvän ylösalaisin ja ympäri. Keho muuttuu yhtäkkiä valtavan herkäksi ja pienimmätkin aistimukset tuntuvat maailmanlopuilta. Silloin tekee mieli juosta pois paikalta niin lujaa kuin pystyy, käpertyä pieneksi keräksi ja vain odottaa olon paranevan. Siinä menee keskimäärin puoli tuntia. Ei kovin paljon enempää tai vähempää, mutta se puoli tuntia kuluu yleensä toivottoman hitaasti.
Sain tänään paniikkikohtauksen ennen iltapäivällä ollutta uusintatenttiä. Olen saanut sellaisia aikaisemminkin, ensimmäiset tulivat lukiossa ja muistan kuinka lamaannuttavia ne olivat. En toistaalta yhtään ihmettele niiden ajankohtaa, tunnollisen ihmisen suorituspaineet olivat etenkin abivuonna kasautuneet valtaviksi. Ylioppilaskokeet menivät hieman alle oman tasoni, mutta suoriuduin valtavan hyvin siihen nähden, että istuin noin puolet koesalissa viettämästäni ajasta paniikin vallassa. Jotenkin osasin silti sulkea paniikin pois mielestäni, en menettänyt toimintakykyäni täysin. Kohtaukset ovat vuosien varrella vähentyneet ja niitä ilmenee enää oikeastaan vain silloin tällöin, olen oppinut sietämään ajatusta niiden yllättävistä vierailuista.
Tunnistan nykyään etukäteen tilanteet, joissa paniikki saattaa puhjeta. Tentit, elokuvissa käynti, ylipäätään paikat ja tilanteet, joissa täytyy olla paikallaan eikä pääse ihan milloin tahansa lähtemään pois. Jokainen niistä on minulle uusi panic room. Lentokone on aika paha, sieltä ei ihan heti poistuta. Julkiset ruokailuhetketkin ovat joskus kamalia, oli ruoka ja seura kuinka hyvää tahansa. Silloin on osattava psyykata itseään todella rajusti, ettei omasta olemisesta tulisi ihan mahdotonta. Erityisesti tentit kammottavat, niissä pitää istua täydellisen hiljaisuuden vallitessa ja yrittää samalla pistää parastaan. Vaikka tietäisin osaavani kaiken täydellisesti, paniikki sumentaa tajunnan ja estää minua toimimasta.
Ja juuri tänään tentti uhkasi osoittautua kompastuskiveksi. Tunsin puolta tuntia ennen koesaliin astumista, kuinka paniikki lähti etenemään pitkin kroppaa. Hitaasti, kavalasti hiipien. Tuossa vaiheessa pystyn yleensä vielä hallitsemaan oireet ja pääsemään niistä eroon. Tiedän, että vaikka kohtauksen aikana keuhkoista tuntuu loppuvan happi, hengitän sitä silloin itse asiassa aivan liikaa. Tiedän, etten menetä tajuntaani, vaikka tunne siitä onkin pelottavan todellinen. Olen käynyt paniikkikohtauksen oireet läpi kymmeniä kertoja ja järkeillyt, etteivät tuntemukseni sen aikana ole tappavia. Silloin kamalaa tunnetta on helpompi ymmärtää, mutta järki ei silti aina riitä estämään paniikkia.
"Panicking by yourself is the same as laughing
alone in an empty room. You feel really silly."
- Chuck Palahniuk
En lopulta astunut muiden mukana saliin lainkaan. Kerroin olostani varovasti tenttiä valvoneelle opettajalle, joka sattuu olemaan maailman ihanin. Tämä nyökkäsi välittömästi ja johdatti minut pieneen ryhmätyötilaan tekemään tenttiä itsekseni. Puolen tunnin kuluessa paniikki liukui pois, jättäen kuitenkin käsiin ja jalkoihin kammottavan väsymyksen. Sain tentin tehtyä, ja olen siitä äärimmäisen onnellinen.
Häpesin tietysti aivan hirveästi sitä, että jouduin pyytämään erityisjärjestelyä, koska olen aina uskonut pystyväni voittamaan paniikin tuoman tunteen. Toisaalta olen myös ylpeä itsestäni, siitä etten karannut tilanteesta kokonaan. Ystäväni ovat ihania, sellaisia jotka ymmärtävät kaiken selittämättä. Eikä minun tarvitse hävetä kehoani, sen kanssa on vain opittava elämään. En aina siedä sen kaikkia kummallisuuksia, mutta niihin on vain opittava suhtautumaan oikein. Rakkaudella, kärsivällisyydellä, mielenlujuudella ja hiljaisella hyväksynnällä. Se on minun oma pieni miinukseni. Ehkä paniikki löytää vielä tulevaisuudessa jonkun toisen jota ravistella, minä en aio alistua sen otteessa.
2 kommenttia:
Paniikkikohtaus.
Olen saanut muutaman paniikkikohtauksen elämäni tiellä. Lähinnä herätessäni yöllä. Minulla on ollut tunne kuin kuolisin. Sydän ei hakkaa, mutta olo on ollut äärimmäisen sekava.
Niihin on yleensä auttanut pitkä kävelyretki, joka tasaa jotenkin sisäisen toiminnan. Ei tarvitse miettiä, että mitä tämä oikein on.
Tuo on varmaan yksilöllistä.
Mutta olen oppinut, että ne ovat täysin hallittavissa. Hallintaan pitää vain keskittyä. Kun ne oppii hallitsemaan, niin alkavat katoamaan hiljalleen.
Oon samaa mieltä tuosta paniikin hallinnasta, jokainen pystyy siihen kunhan vain jaksaa harjoitella. Paniikki on pelottava vastus, se pistää sinnikkäästi vastaan ja tuntuu voittamattomalta. Mutta loppupeleissä paniikki on heikko, se häviää mielenlujuudelle 100-0.
Lähetä kommentti