Great minds think alike.

Tiedättehän sellaiset hetket, kun ajattelee jotain asiaa ja se tapahtuu heti sen jälkeen? Tai kun ajattelee sanovansa jotain, ja joku toinen sanoo silloin juuri saman asian? Parasta on, kun on juuri tarttumassa puhelimeen laittaakseen tekstiviestin ystävälle, ja tämä tekstaa juuri samalla sekunnilla takaisin. Ehkä jopa juuri sen saman jutun, jonka itse aikoi kirjoittaa. Tai kun lasket kymmeneen odottaessani bussia, ja bussi tulee juuri kympin kohdalla. 

Huomasin miettineeni tänään melko suuria asioita, jo aamupäivällä. Sellaisia universaaleja, ikuisia kysymyksiä, joihin ei ole olemassa yksinkertaista ja suoraa vastausta. Ehkä flunssalääkkeillä turrutettu pää alkoi käydä ylikierroksilla sen takia, että tässä on tosiaan ollut niin paljon aikaa ihan vain mietiskellä. Myös sillä saattoi olla vaikutusta, että aloin ajankuluksi selailla lukioaikaisia filosofian kurssikirjojani. Tykkäsin kovasti filosofiasta ja myös psykasta, niitä olisi kivaa opiskella edelleenkin. Ehkä voisin ottaa jommankumman sivuaineekseni, jos ja kun joskus pääsen yliopistoon? Saisi analysoida ja olla analyyttinen ihan kokopäiväisesti. 

En tiedä, mistä ajatus lähti, mutta mietin esimerkiksi ihmisten välistä vuorovaikutusta ja sitä, mihin se perustuu. Puheeseen, ilmeisiin ja eleisiin, joiden tulkinta puolestaan perustuu yhteisesti ennalta sovittuun koodistoon. Ja ympäristön impulssit saattavat saada samassa tilassa olevat ihmiset reagoimaan asioihin samanaikaisesti samalla tavalla. Silloin nauretaan samalle vitsille televisio-ohjelmassa ja väistetään yhtäaikaa kulman takaa kiihdyttävää autoa. Ja kun kaksi ihmistä viettää tarpeeksi paljon aikaa yhdessä, toisen ajatuksia oppii melkein lukemaan ja aistimaan. Se on kemiaa, sanotaan. Mutta entäs silloin, kun kaksi ihmistä on ihan eri puolilla maapalloa? Joku sanoisi tietysti, että toisilleen läheiset ihmiset tuntevat toistensa läsnäolon tuhansien kilometrien päähänkin, rakastavaiset ovat erossakin yhdessä ja niin edelleen. Entä voiko kemiaa olla sellaisten ihmisten välillä, jotka eivät edes tiedä toistensa olemassaolosta? Onko se silloin intuitio? Varoitus, tiukkaa filosofointia luvassa.

Minä uskon tai ainakin haluan uskoa, että kaiken tähän maailmaan kuuluvan välillä on yhteys. Että ajatteluamme ohjaavat jotkin ilmassa pyörivät impulssit. En tiedä, mutta välillä tuntuu, ettei voi mitenkään olla sattumaa, että ihmiset keksivät toisistaan tietämättä samoja keksintöjä, kirjoittavat samoja tekstejä, maalaavat samoja maalauksia. Sellaisen kokeminen on hämmentävää. Muistan ikuisesti, miltä tuntui olla itse tilanteessa, jossa tajusin jonkun toisen, minulle täysin tuntemattoman, ajatelleen täsmälleen samalla tavalla kuin minä. Olin työstänyt puolentoista vuoden ajan pitkää käsikirjoitusta kaikella energiallani, näyttämättä sitä kenellekään. Hahmot ja tarina olivat alkaneet elää ja tekstin sisälle oli ennättänyt kasvaa oma, ainutlaatuinen maailmaansa. Minun maailmani. Sitten sain sattuman kautta selville, että minun luoma maailmani oli jo olemassa. Jonkun toisen tekemänä. Ei aivan samanlaisena, mutta silti täysin tunnistettavana. Se tuntui aika lamaannuttavalta. Ideavarkaus on varkauksista suurin. Joku oli ryöstänyt minun ajatukseni, tai sitten minä olin kopioinut jonkun toisen idean tietämättäni. Vahingossa, en tahallani, mutta silti tarkoituksella.      

Pidän siitä, miten Platon ajattelee: vain ideat ovat olemassa. Ideoita ei voi omistaa eikä toisaalta luodakaan. Ne ovat olemassa vain ideatasolla ja ilmenevät tässä todellisuudessa vain heijasteina. Kun joku saa idean, hän on oikeastaan vain sattunut olemaan sillä hetkellä tarpeeksi herkkä impulssille ja reagoinut siihen. Hän on onnistunut nappaamaan kiinni ideasta. Minusta on hauskaa kuvitella, että ideat roikkuvat ilmassa päidemme yläpuolella kuin omenat, ja joskus joku saa sellaisen tuosta vain päähänsä. Kypsä hedelmä kopsahtaa päänuppiin. Aina silloin tällöin joku sattuu kurottamaan kätensä tai kumartumaan maahan poimiakseen sellaisen, ja samaan aikaan joku muu voi tehdä samoin. 

Kaksi ihmistä voi tarttua samaan omenaan, tai siis ideaan ja saada siitä itselleen yhtä suuren palan. Samoja ideoita voi käyttää yhä uudestaan ja uudestaan, sillä omena, tai siis idea on aina olemassa. Kaikki mitä kirjoitetaan, on jo kirjoitettu. Kaikki taide on tehty, kaikki sanat on sanottu. Luovana ihmisenä tuommoisesta ajatuksesta voisi melkein masentua. Kuinka kamalaa ajatella, ettei mikään olisikaan omaa, mikään ei kumpuaisi omasta itsestä. Mitään uutta ei voisi koskaan luoda. Ajattelen silti myös siten, että vaikka kaksi ihmistä käyttäisi raaka-aineena samaa omenaa, tai siis ideaa, työstäjän kädenjälki näkyy lopputuloksessa. Toinen voi tehdä omenapiirakkaa ja toinen omenasosetta. Ja vaikka molemmat sattuisivat tekemään piirakkaa, pinnalla voi olla erilainen kuorrute, kermavaahtoa vaniljakastiketta.

Taidan olla nälkäinen, kun ajattelen ideoita, tai siis omenoita niin hartaasti. Tai sitten tämä sairastaminen on sekoittanut pääni totaalisesti, tehnyt minusta suuren filosofin ja ajattelijan. Haluan mennä huomenna töihin.