I'm sick and tired of being sick and tired.

Tuntuu, että kirjoitan nykyään vain tämmöisiä pitkiä ja mielikuvituksettomia sairaskertomuksia. Koittakaa kestää, minäkin koitan. En sentään raportoi tänne ihan jokaista korahdustani tai liitä mukaan kuvia käytetyistä nenäliinoistani. Nyt eletään tautipäivää numero viisi ja tuntuu siltä kuin oisin viettänyt jo puoli ikuisuutta toipilaana. Tältäköhän muumioista tuntuu.

Aloitin viime viikolla työharjoittelun päiväkodissa, ja eikös tauti iskenytkin tämän neidin kanveesiin heti kolmantena työpäivänä. Vastustuskyky sata ja niin edelleen. On ollut vähän harmillista soittaa joka aamu töihin ihan vain ilmoittaakseen, että sori en tuu vielä tänäänkään takaisin. Kuvittelin eilen illalla, että viikonloppu olisi riittänyt toipumiseen ja että pääsisin vihdoin tänään lähtemään harmillisen tauon jälkeen töihin, mutta ehei. Väärin kuviteltu. Lähdinkin käymään vain lääkärissä, hengitystiet nimittäin turposivat yön aikana sen verran pahasti, että sieltähän napsahti kaksi päivää lisää saikkua. Unohdan tätä menoa kaikkien niiden lasten nimet, jotka olin juuri ennättänyt oppia. Mutta ehkä terveydestään on fiksua pitä huolta, ei musta puolikuntoisena oo kenellekään mitään iloa. 

Siksi oonkin yrittänyt levätä mahdollisimman paljon. Unta tuntuukin välillä riittävän vaikka muille jakaa. Onneksi mulla on maailman paras, tai ainakin melkein paras unikaveri seurana. Ikeasta ostettu pehmoeläin on sopivasti reppanan näköinen, vähän niin kuin minäkin tällä hetkellä. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Se on tilanteesta riippuen joko karhuherra, nallepallo tai mörkökarhu. Se ei valita, vaikka potkisin sen pois sängystä kesken yötä tai kuristaisin vahingossa sen kaulaa nukkuessani. Joku toinen saattaisi valittaa.

Jossain vaiheessa tulee kuitenkin aina se piste, jossa lepääminen ei vaan enää ollenkaan huvita. Sellainen hetki tuli iltapäivällä, ja minä hullu tartuin sen innostamana koulukirjaan. Teko oli sinänsä ihan järkevä, sillä kyseisestä kirjasta täytyisi vääntää referaatti perjantaihin mennessä ja minä satun olemaan vasta sivulla 33. Mun lukuvauhti on nykyään jostain syystä aika olematon ja vielä olemattomampi se on silloin, kun aivot ovat turhan väsyneet oppiakseen uutta. Ja hei katsokaa nyt tuota kirjaa, pää menee tukkoon jo pelkästä vilkaisusta! Pistin vetämättömyyden siis taudin piikkiin, lupasin itselleni lukevani myöhemmin sitäkin ahkerammin (joo varmaan) ja painuin takaisin peiton alle. Lepääminen kiinnosti taas oikein kovasti.