Näin eilen pitkästä aikaa erästä ystävääni, jonka olen tuntenut kohta jo viiden vuoden ajan. Tutustuimme aikoinaan viettäessäni ensimmäistä välivuottani kansanopistossa. Opintojen päättymisen jälkeen on ollut tärkeää pitää tiukasti huolta siitä, että ollaan edelleen nähty toisiamme säännöllisesti, vaikka kummankin elämät ovat kulkeneet sen jälkeen hieman eri suuntiin. Tänään oli omituista, melkein jopa huvittavaa tajuta, että viime tapaamisesta oli huomaamatta päässyt kulumaan melkein puoli vuotta. Aika kuluu välillä niin hurjaa vauhtia, että ihan hirvittää. Aidot ystävyyssuhteet eivät silti muutu tauoista huolimatta. Illan edetessä juttua riitti ja pakenimme jäämyrskyksi muuttunutta kesäiltaa opiskelijahintaisten siiderituoppien ja Sisu (Gifu)-pastillien ääreen.
Kuulumisia vaihdettaessa tajusin samalla myös sen, kuinka suuri muutos itsessäni on tapahtunut viimeisen parin vuoden aikana. Pari vuotta sitten en osannut nähdä mitään muita koulutusvaihtoehtoja kuin taidealan, nyt opiskelen sosiaalialaa ja kohta jo valmistunkin sosionomiksi. Lasten ohella vanhustyö on alkanut kiinnostaa, ja löydän jatkuvasti uusia yllättäviä mahdollisuuksia työelämän kannalta. En juokse enää baareissa samaan malliin kuin pari vuotta sitten, käperryn mieluummin kotisohvalle syömään suklaata tai hedelmäsalaattia. Olen rakastunut ja hyvää vauhtia vakiintumassa, huomaan haaveilevani yhteisistä ulkomaanmatkoista, omistusasunnosta ja vauvastakin. Availen asuntosäästötiliä ja haaveilen uudesta keittiönpöydästä, ostan ruokakaupasta parsaa ja avokadoja nuudeleiden ja pakastepizzan sijaan, nautin paperiasioiden järjestelystä ja puhtaan pyykin viikkaamisesta. En tunne enää tarvetta ryntäillä päättömästi äärirajoilla, kaipaan elämään varmuutta ja osaan arvostaa sellaisia asioita, jotka tekevät arjesta piirun verran parempaa. Kuten pölynimuria.
Naurettiin ystävän kanssa sitä, miten jotkin asiat voivat yhtäkkiä saada ihan yllättäviä käänteitä. Minäkin, joka vielä pari vuotta sitten viiletin menemään nuoruudenhuumassani ilman sen suurempia huolia huomisesta, olen yhtäkkiä muuttunut tiedostavaksi aikuiseksi, joka haaveilee järkevistä asioista ja kaiken lisäksi toimii järkevästi toteuttaakseen haaveensa. Tällaista on ehkä olla aikuinen? Tai ainakin nuori aikuinen? Olen aina jollain tavoin kammoksunut aikuisuutta, kuvitellut sen tuovan mukanaan olemattoman huumorintajun ja ryppyjä otsaan. Olen ajatellut niin kuin Kauko Röyhkä laulaa, "mieluummin vanha kuin aikuinen". Mutta jos aikuisuus on tällaista, mukavaa ja mutkatonta arkea, otan sen vastaan ilomielin. Ja vanhenen sen jälkeen pilke silmäkulmassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti