Luovuus kukkii kai parhaiten silloin, kun sitä ei tarvitse pakottaa. Sama kuvio on huomattu sata kertaa ainakin umpikuivien kurssiesseiden kohdalla, tosin omalla kohdallani deadlinen lähestyminen yleensä auttaa pääsemään tehtävässä kunnolla vauhtiin. Nyt tosin kyse ei ole minkään pakollisen luovuuspyräyhdyksen toteuttamisesta. Otin nimittäin eilen pitkästä aikaa maalaustarvikkeet esille, levitin vahakankaan lattialle ja väänsin kajareita pykälän verran kovemmalle. Istuin pingotetun kankaan ääreen, kuuntelin Studio Killersiä ja yhtäkkiä taiteilun parissa olikin hujahtanut reilut neljä tuntia, vaikka arvioin maalanneeni ehkä vartin.
Pidän piirtämisestä, mutta maalaaminen on silti ehdottomasti paras tapa tehdä kuvataidetta. En ehkä sanoisi tekemistäni varsinaisesti "taiteen tekemiseksi", siitä leimasta tulee niin kovin helposti ahdistava taakka ja kiva puuhastelu muuttuu samassa suorittamiseksi. Sen sijaan pidän kovasti siitä, että voin vain käyttää värejä ja rentoutua tekemällä jotain, joka tuntuu mielekkäältä ja vie stressin mennessään. En ehkä osaa edes maalata oikein, jos oikeaa tapaa on olemassa. Kohtelen kaltoin siveltimiä ja saatan pursottaa samalle kankaalle liimaa ja akryyliväriä, ihan vain nähdäkseni mitä siitä syntyy. Maalaan intensiivisesti ja impulsiiisesti enkä välitä siitä, onko lopputulos esittävä tai erityisen hieno.
Parasta on saada mättää väriä kankaalle, levittää kerros toisensa päälle, peittää vanhaa ja luoda uutta. Minulla on tällä hetkellä kotona kolme eri kangasta, jotka on kaikki maalattu jo useampaan kertaan. En ole jaksanut tai viitsinyt ostaa uusia, inspiraation hetkellä olen ottanut esiin vähiten tyydyttävän pohjan ja alkanut työstää sitä uudelleen. Pesen usein maalauksiani, kuorin esiin piilossa olevia värejä ja löydän kohtia, joita en edes muistanut maalanneeni. Minulle kuvataiteessa on tärkeintä yllätyksellisyys, rentous, harkittu ronskius ja sääntöjen rikkominen. Se, kun saa tehdä väärin ja silti syntyy jotain oikeaa.
On myös tärkeää tietää, missä vaiheessa kannattaa lopettaa. Ainakin, jos haluaa joskus taulunsa roikkumaan gallerian seinälle ehjänä. Jynssäsin reilu vuosi sitten yhtä pitkälle työstettyä kangasta niin kauan, että siihen kului reikä. Ensin harmitti, mutta sitten ajattelin sen olevan loppujen lopuksi ihan positiivinen juttu. Siinä kankaalla näkyi monta päällekkäistä tunnetilaa, kiukusta ja ahdistuksesta aina rakkauteen ja riemuun. Siinä vaiheessa kun kangas lopulta puhkesi, se oli selkeästi tehnyt tehtävänsä. Tummaksi hinkatttuun mielenmaisemaan oli ilmestynyt kurkistusreikä kerrosten läpi, valo pääsi paistamaan suoraan läpi. Seuraava maalaukseni oli keltainen, pelkästään keltainen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti